Joose Keskitalo on eri kokoonpanoineen tehnyt 2000-luvun varmaankin parasta suomalaista musiikkia, ja aivan itsestäänselvästi pidän häntä sukupolvensa parhaana sanoittajana. Mutta mistä hänen biisistään kirjoittaisi? Mieli paloi koko ajan Aleksander Aavan pariin. Se on niin vastaansanomaton ja vangitseva, oli jo silloin, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa sooloesityksenä tamperelaisen runokaupan yksivuotissynttäreillä. Mutta sen vangitsevuus perustuu pitkälti siihen, miten läpipääsemättömältä se on tuntunut. Vaikka erilaisia biisin tulkintaa auttavia vihjeitä on tarjolla, on kyse niin monisäikeisestä ja monia merkityksiä lomittain sovittavasta teoksesta, ettei sen tulkintaa voi rakentaa loogisesti kuin palapeliä.
Historiallinen Aleksanteri Kuparinen, taiteilijanimeltään Aleksanteri Aava, oli Karjalan kannaksella vaikuttanut ja aikanaan arvostettu runoilija, jonka evakkotie vei sotien jälkeen täpärästi nykyisen rajan tälle puolelle, Saaren kuntaan. Aava on tiettävästi myös Joose Keskitalon vaimon sukulainen. Hän vietti elämänsä viimeiset vuodet Saaren Miekkolanniemessä, johon hänestä kertova laulu näennäisesti sijoittuu. Näennäisesti siksi, ettei laulua tarvitse paljoa kuunnella ymmärtääkseen sen sijoittuvan puhtaasti ideoiden ja metaforien maailmaan.
Sen päähenkilö ajautuu metsästysretkellä vihamieliseen, itseään vastaan nousevaan metsään ja kutsuu avukseen korpit, jotka ruokkii lihallaan ja pukee vaatteillaan. Mutta ilman lihaa ja vaatteita tulee korvessa entistä kylmempi, ja Aava kutsuu uudelleen avukseen korppeja, jotka haluavat nyt hänen sielunsa. Kertosäe tekee Aavan dilemmasta yleisen tason opetuksen.
Olkoon motiivina / rakkaus tai viha / ensin ruoki lintusi / myös korpitkin kaipaavat lihaa.
Keskitalon tunnettu kristillinen orientaatio ja hänen tässäkin käyttämänsä kuvasto houkuttelevat tietysti hengelliseen tulkintaan. Ei olisi ainoa kerta, kun hän esittää pelastustien kaikkea muuta kuin rippikoululauluista tutussa auvoisassa valossa. Keskitalon maailmankatsomukseen sopii ajatus, että sen tien kulkeminen on julma ja raastava kokemus, jonka mittaan ihmiseltä riistetään kaikki - ja vasta sitten, jos edes sitten, hän on kelvollinen autuuteen. Nimittäin tien määränpää on ihmiselle itselleen loppuun asti hämärän peitossa. Hän ei sitä päätä. Se voi viedä helvettiinkin. Korppi ei tarkoita mitään muuta kuin itse kuolemaa, ei anna vihjeitä sen jälkeisestä. Korpille joutuu antamaan kaiken, mutta takuu pelastuksesta se ei ole.
Kristilliseltä kannalta yksi Aleksander Aavan avainfraasi on hiihtäessä korvessa. Se on myös biisiin Vyötä kupeesi ja tule! -levyllä liittyvän instrumentaalin nimi. Se tuntuisi kuvastavan määränpäätään murheen laaksossa - tai rajakarjalaisella suolla - etsivän ihmisen peruskokemusta, eräänlaista etsijän perusmoodia. Toivottomaltakin tuntuvaa taivallusta vihamielisessä ympäristössä virvatulimaista määränpäätä tavoitellen.
Biisin toinen taso tuntuisi minusta liittyvän evakkokokemukseen ja evakkotaiteilijan kokemukseen. Runoilija Aleksanteri Aava menetti kotinsa rauhanteossa, ja Keskitalo laulaakin: Aleksander Aava jätti kotimaansa / vuoli pois sen kylmettyneen osan lihasta / Vuoli vuolemistaan, kunnes sielu tuli vastaan / Sen hän ruokki linnuille ja korpit lihallaan. Melko konkreettinen kuvaus siitä, miten menetystä voi käsitellä taiteen keinoin. Suuren surun käsittelemistä luonnehditaan usein sellaisin metaforin, joissa raajoja hakataan irti ja koetaan sitten haamusärkyä. Taiteilijan tapa käsitellä tällaista kokemusta voi olla metodinomainen vereslihan paljastaminen, kunnes sielu näkyy. Se syötetään sitten taiteen raaka-aineeksi.
Kotimaa on sitä paitsi myös kristillinen käsite. On tämä koti täällä ja se toinen koti siellä. Tämä koti on jätettävä päästäkseen siihen toiseen kotiin. Ja taiteilijan on jätettävä mukavuusalueensa ja annettava lihansakin revittäväksi päästäkseen taiteensa ytimeen.
Lopulta Aleksander Aavan tie voi olla kristityn, evakon tai taiteilijan tie, ja on ehkä luultavimmin näitä kaikkia. Tällaisissa merkitysrämeiköissä voi kahlata loputtomiin, ja siksi Keskitalo on niin tärkeä. Hän tuntuu elävän monenlaisissa todellisuuksissa samaan aikaan ja osaavan parhaimmillaan kirjoittaa niistä kaikista samaan aikaan.
Kolmas Maailmanpalo -yhtyeen levyversio tästä ainutlaatuisesta laulusta on bändin jumittavan tyylin parhaita ilmentymiä, joskin puhallinsovitus tuntuu vähän turhalta idealta. Aleksander Aava on kuitenkin parhaimmillaan, kun Keskitalo esittää sen soolona akustisen kitaran säestyksellä. Silloin kappaleen armoton ja täysin kosiskelematon luonne tulee kaunistelematta esiin. Silloin ollaan hyvin lähellä jotain ajatonta vähän eri mittakaavassa kuin puhuttaessa jonkin musiikkiesityksen kestämisestä vaikkapa 60-luvulta tähän päivään.
Soololive-esitys Tampereen Vastavirta-klubilta
Levyversio Spotifyssa
keskiviikko 7. joulukuuta 2016
sunnuntai 27. marraskuuta 2016
#9: Tuomari Nurmio: Siihen loppui satumaa (1988)
Sanomattakin selvää, ettei myöskään Tuomari Nurmion parhaan kappaleen nimeäminen ole mikään helppo tehtävä. Vain joitakin mahdollisia vaihtoehtoja: Liputtomat laivat, Lasten mehuhetki, Ikuisesti minun, Paavi Roskapankissa. Päädyin tähän oikeastaan sen avaussäkeistön ansiosta. Se lyö nimittäin keskivertosanoittajan kanveesiin niin suvereenisti, että on melkeinpä yhdetekevää, mistä Siihen loppui satumaa edes kertoo.
Muistatko Virran Olan, joka kiipes Otavassa / roikkui humalassa joka tähden sakarassa / A:sta O:hon asti, uhkarohkeasti / kunnes putosi, ja loppui satumaa.
En ole törmännyt moneenkaan tekstinpätkään, jossa kaksi eri merkitystä pelaisivat näin saumattomasti yhteen. Yhtäältä on legendojen todeksi väittämä tapaus, jossa iskelmäkuningas kiipeili päissään Otava-hotellin valomainoksessa, toisaalta on suomalaisen iskelmäkuninkuuden (ja toki yleisemminkin tähteyden) kyyninen, metaforinen ja jäännöksetön kiteytys. Ja sitten vielä hyvin klassinen "kurkota kuuseen, kapsahdat katajaan" -moraliteetti. Niin täydelliseksi hiottu biisinavaus, ettei sitä meinaa olemassaolevaksi uskoa.
Oppikirjanmukaista suvereniteettia on sekin, miten Nurmio rakentaa biisin temaattisen pohjan siitä kenties kaikkein ikonisimmasta Suomi-iskelmästä tutulle satumaan käsitteelle ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Alkuperäisessä Satumaassa lauletaan ikuisen kaihon kohteena olevasta paikasta, jossa kaikki olisi viimeinkin hyvin, ja tähteys voi sitä tavoittelevan mielessä olla tällainen paikka. Se on tässä ihan konkreettinenkin satumaa, mikä sekin perustuu iskelmän omaan kieleen, puheeseen tangokuninkaista ja iskelmäprinsseistä. Mutta kuningaskunnissa tapahtuu vallankumouksia, vanha valta syrjäytetään ja päät putoilevat, ja sitä paitsi monesta pikku prinsessasta tuli ruma noita / prinssit olivatkin pelkkiä sammakoita.
Humalainen kuningas putoaa tähdistä, ja maa alla on kova.
Suositut muusikot kirjoittavat säännöllisesti lauluja tähteyden kiroista varmaan samoista ymmärrettävistä syistä kuin kirjailijat sijoittavat kirjailijoita teostensa päähenkilöiksi. Eli siis samoista syistä kuin aiheita yleensäkin valitaan: koska ne koskettavat itseä, koska niistä tiedetään jotain. Suomirockissa Siihen loppui satumaata edeltää tällä saralla mm. muutamakin Juice-klassikko. Tuomari Nurmio ei noin muuten ole osoittanut kummoista taipumusta aihepiirin käsittelemiseen, ainakaan kovin suoraan. Hän esitti siitä yhden definitiivisen lausunnon, ja se riittää. Tähän nähden on paljonpuhuvaa, ettei Siihen loppui satumaa - kaavasta vähän poiketen - maistu omakohtaiselta tilitykseltä. Se on toisessa persoonassa kerrottu opettavainen ja armoton tarina, ohjeistus eikä avautuminen. Se ei oikeastaan paljasta mitään Nurmion omista kokemuksista, eikä moinen olisikaan hänelle luonteenomaista. Sen varsinainen viitepiste suomalaisessa musiikkihistoriassa on aivan toinen artisti, juurikin tuo heti alussa mainittu Olavi Virta.
Virta kokikin tähteyteen nousun ja sieltä romahtamisen jyrkemmin kuin moni Suomessa koskaan. Hän oli ensimmäisiä kokoluokkansa tähtiä maassamme, ja ehkä siksi hänelle ei annettu armoa, kun vauhtikiito taittui alkoholismin avittamaksi kompuroinniksi. Ei ollut vielä totuttu tällaisiin tarinoihin. Hän sai kuolla pilkattuna ja lehtien palstoilla reposteltuna, toisin kuin vaikkapa muuten varsin samankaltaisen kohtalon kokenut Juice yli 30 vuotta myöhemmin.
Siksi Virta on ilmeinen arkkityyppi, ja tietysti siksi, että hänen iskelmäkuninkaan auransa on vailla vertaa, ja siksikin, että niin monet hänen keskeiset ikivihreänsä liikkuvat niissä haavemaailmoissa, joiden kuvastolla Nurmio tässä pelaa. Näistä kaikista syistä tuo tähtikuvion mukaan nimetyn hotellin katolla kiipeileminen on niin jumalattoman tehokas metaforinen rakennelma.
Nurmio antaa siis varoittavan esimerkin, mutta helposti jää huomaamatta, että hän antaa myös ratkaisun esittelemäänsä taiteilijan dilemmaan. Siihen vihjataan tekstissä aiemminkin, mutta viimeinen säkeistö sanoo sen samaan aikaan verhotusti ja suoraan.
Se, joka pelaa hyvin, pitää valtit kädessään / lyö loppuun aina ässän / "Aamen, se on tässä / Mä otin potin taas", se sanoo pelureille / "Kiitos teille, tähän loppui satumaa".
Ei pidä antaa itsestään kaikkea. Taiteilijan voimavara ovat ne asiat, jotka hän pitää aivan ominaan. Yleisölle ei tule kumartaa liian syvään. On pidettävä jotain itsensä ja yleisön välissä, oltava ovela ja varovainen. Poistuttava pelipöydästä, kun sen aika on.
Voi kai sanoa, että Nurmio on taiteilijana ja julkisuuden henkilönä onnistunut tässä aika hyvin, vaikka hänelläkin olisi ollut paljon tilaisuuksia kompastua.
Mitä musiikilliseen puoleen tulee, Siihen loppui satumaa on tietysti tango, mutta varmaankin kiehtovin sellainen, mitä olen suomalaiselta rockartistilta kuullut. En osaa epämusikaalisena ihmisenä oikein analysoida, miksi se toimii rytmisesti niin helvetin hyvin. Tangopastisseissa pyritään usein maksimaaliseen paatoksellisuuteen, mutta tässä on rujoa svengiä, joka tuntuu heijastelevan Nurmion näkemystä siitä, miten viihdyttäjän rooli kannattaisi hoitaa. Överiksi hehkutukseksi vedettynä tämä kuulostaisi typerältä tekstin upeudesta riippumatta. Sellaisesta saadaan pieni aavistus vain lyhyessä väliosassa, joka on biisin "tangomaisin" elementti. Sekin sopii kokonaisuuteen vaistonvaraisen täydellisesti.
Tuomarin laulusuoritus on mainittava erikseen. Tässä vaiheessa "käheä karismaattisuus" oli jo vakiintunut hänen perustyylikseen, ja Siihen loppui satumaa on huippuesimerkki siitä, miten hyvin tämä lähestymistapa sopii tällaiseen auktoriteettiaseman välittymistä ja aavistuksen parkettien partaveistä vaativaan biisiin. Parhaissa teoksissaan Nurmio on saavuttanut jotain sellaista uskottavuutta, jota vastaan ei voi sanoa yhtään mitään, ja Siihen loppui satumaa on varmasti yksi niistä.
Siihen loppui satumaa Spotifyssa
Kylmät todistajat -yhtyeen kanssa tuoreeltaan vedetty live Youtubessa
Muistatko Virran Olan, joka kiipes Otavassa / roikkui humalassa joka tähden sakarassa / A:sta O:hon asti, uhkarohkeasti / kunnes putosi, ja loppui satumaa.
En ole törmännyt moneenkaan tekstinpätkään, jossa kaksi eri merkitystä pelaisivat näin saumattomasti yhteen. Yhtäältä on legendojen todeksi väittämä tapaus, jossa iskelmäkuningas kiipeili päissään Otava-hotellin valomainoksessa, toisaalta on suomalaisen iskelmäkuninkuuden (ja toki yleisemminkin tähteyden) kyyninen, metaforinen ja jäännöksetön kiteytys. Ja sitten vielä hyvin klassinen "kurkota kuuseen, kapsahdat katajaan" -moraliteetti. Niin täydelliseksi hiottu biisinavaus, ettei sitä meinaa olemassaolevaksi uskoa.
Oppikirjanmukaista suvereniteettia on sekin, miten Nurmio rakentaa biisin temaattisen pohjan siitä kenties kaikkein ikonisimmasta Suomi-iskelmästä tutulle satumaan käsitteelle ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Alkuperäisessä Satumaassa lauletaan ikuisen kaihon kohteena olevasta paikasta, jossa kaikki olisi viimeinkin hyvin, ja tähteys voi sitä tavoittelevan mielessä olla tällainen paikka. Se on tässä ihan konkreettinenkin satumaa, mikä sekin perustuu iskelmän omaan kieleen, puheeseen tangokuninkaista ja iskelmäprinsseistä. Mutta kuningaskunnissa tapahtuu vallankumouksia, vanha valta syrjäytetään ja päät putoilevat, ja sitä paitsi monesta pikku prinsessasta tuli ruma noita / prinssit olivatkin pelkkiä sammakoita.
Humalainen kuningas putoaa tähdistä, ja maa alla on kova.
Suositut muusikot kirjoittavat säännöllisesti lauluja tähteyden kiroista varmaan samoista ymmärrettävistä syistä kuin kirjailijat sijoittavat kirjailijoita teostensa päähenkilöiksi. Eli siis samoista syistä kuin aiheita yleensäkin valitaan: koska ne koskettavat itseä, koska niistä tiedetään jotain. Suomirockissa Siihen loppui satumaata edeltää tällä saralla mm. muutamakin Juice-klassikko. Tuomari Nurmio ei noin muuten ole osoittanut kummoista taipumusta aihepiirin käsittelemiseen, ainakaan kovin suoraan. Hän esitti siitä yhden definitiivisen lausunnon, ja se riittää. Tähän nähden on paljonpuhuvaa, ettei Siihen loppui satumaa - kaavasta vähän poiketen - maistu omakohtaiselta tilitykseltä. Se on toisessa persoonassa kerrottu opettavainen ja armoton tarina, ohjeistus eikä avautuminen. Se ei oikeastaan paljasta mitään Nurmion omista kokemuksista, eikä moinen olisikaan hänelle luonteenomaista. Sen varsinainen viitepiste suomalaisessa musiikkihistoriassa on aivan toinen artisti, juurikin tuo heti alussa mainittu Olavi Virta.
Virta kokikin tähteyteen nousun ja sieltä romahtamisen jyrkemmin kuin moni Suomessa koskaan. Hän oli ensimmäisiä kokoluokkansa tähtiä maassamme, ja ehkä siksi hänelle ei annettu armoa, kun vauhtikiito taittui alkoholismin avittamaksi kompuroinniksi. Ei ollut vielä totuttu tällaisiin tarinoihin. Hän sai kuolla pilkattuna ja lehtien palstoilla reposteltuna, toisin kuin vaikkapa muuten varsin samankaltaisen kohtalon kokenut Juice yli 30 vuotta myöhemmin.
Siksi Virta on ilmeinen arkkityyppi, ja tietysti siksi, että hänen iskelmäkuninkaan auransa on vailla vertaa, ja siksikin, että niin monet hänen keskeiset ikivihreänsä liikkuvat niissä haavemaailmoissa, joiden kuvastolla Nurmio tässä pelaa. Näistä kaikista syistä tuo tähtikuvion mukaan nimetyn hotellin katolla kiipeileminen on niin jumalattoman tehokas metaforinen rakennelma.
Nurmio antaa siis varoittavan esimerkin, mutta helposti jää huomaamatta, että hän antaa myös ratkaisun esittelemäänsä taiteilijan dilemmaan. Siihen vihjataan tekstissä aiemminkin, mutta viimeinen säkeistö sanoo sen samaan aikaan verhotusti ja suoraan.
Se, joka pelaa hyvin, pitää valtit kädessään / lyö loppuun aina ässän / "Aamen, se on tässä / Mä otin potin taas", se sanoo pelureille / "Kiitos teille, tähän loppui satumaa".
Ei pidä antaa itsestään kaikkea. Taiteilijan voimavara ovat ne asiat, jotka hän pitää aivan ominaan. Yleisölle ei tule kumartaa liian syvään. On pidettävä jotain itsensä ja yleisön välissä, oltava ovela ja varovainen. Poistuttava pelipöydästä, kun sen aika on.
Voi kai sanoa, että Nurmio on taiteilijana ja julkisuuden henkilönä onnistunut tässä aika hyvin, vaikka hänelläkin olisi ollut paljon tilaisuuksia kompastua.
Mitä musiikilliseen puoleen tulee, Siihen loppui satumaa on tietysti tango, mutta varmaankin kiehtovin sellainen, mitä olen suomalaiselta rockartistilta kuullut. En osaa epämusikaalisena ihmisenä oikein analysoida, miksi se toimii rytmisesti niin helvetin hyvin. Tangopastisseissa pyritään usein maksimaaliseen paatoksellisuuteen, mutta tässä on rujoa svengiä, joka tuntuu heijastelevan Nurmion näkemystä siitä, miten viihdyttäjän rooli kannattaisi hoitaa. Överiksi hehkutukseksi vedettynä tämä kuulostaisi typerältä tekstin upeudesta riippumatta. Sellaisesta saadaan pieni aavistus vain lyhyessä väliosassa, joka on biisin "tangomaisin" elementti. Sekin sopii kokonaisuuteen vaistonvaraisen täydellisesti.
Tuomarin laulusuoritus on mainittava erikseen. Tässä vaiheessa "käheä karismaattisuus" oli jo vakiintunut hänen perustyylikseen, ja Siihen loppui satumaa on huippuesimerkki siitä, miten hyvin tämä lähestymistapa sopii tällaiseen auktoriteettiaseman välittymistä ja aavistuksen parkettien partaveistä vaativaan biisiin. Parhaissa teoksissaan Nurmio on saavuttanut jotain sellaista uskottavuutta, jota vastaan ei voi sanoa yhtään mitään, ja Siihen loppui satumaa on varmasti yksi niistä.
Siihen loppui satumaa Spotifyssa
Kylmät todistajat -yhtyeen kanssa tuoreeltaan vedetty live Youtubessa
keskiviikko 23. marraskuuta 2016
#10: Scandinavian Music Group: Nuorukainen (2014)
Hellekesänä 2014 matkustin erinäisten perheenjäsenten kanssa autolla Jyväskylästä Rovaniemelle. Oli tiistai tai keskiviikko. Kellon lähestyessä iltakahdeksaa saavuimme Oulun liepeillä sijaitsevaan valtavaan Zeppeliini-kauppakeskukseen toimittaaksemme erinäisiä asioita - joku halusi käydä vessassa, joku Alkossa, ruokamarkettiin oli asiaa kaikilla. Pakettipelloille rakennettu myöhäiskapitalismin banaali muistomerkki oli kokoonsa nähden käytännössä tyhjillään. Eksyin seuralaisistani, etsin heitä ensin kompleksin yläkerrasta, turhaan. Kun palasin liukuportaita alakertaan näkemättä edelleenkään ketään missään, alkoi kauppakeskuksen ämyreistä soida Scandinavian Music Groupin tuolloin puoli vuotta vanhalta ja heti kättelyssä klassikoksi nimeämältäni Terminal 2 -albumilta kappale Nuorukainen.
Se oli niitä hetkiä, joina taide ja todellisuus kohtaavat toisensa kultaisessa leikkauksessa. Ympärilläni oli valtavan paljon kuolevalle yhteiskuntajärjestelmälle optimistisesti omistettua tyhjää tilaa. Olin hieman eksyksissä, enkä tiennyt, mistä päin tätä shoppailun autiomaata löytäisin läheiseni, joista riippuvainen olin jo ihan tuosta paikasta pois pääsemisen suhteen. Taustamusiikkina elegia länsimaiden rappiolle ja tuholle, jollaiseksi olen koko Terminal 2:n alusta asti tulkinnut. Se ei ole väkivaltaista protestimusiikkia, se on haikea ja vain hieman kitkerä hyvästijättö ajalle, joka oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti, vääristynyt ja muovinen la belle epoque, mutta kaunis epookki sittenkin.
Ajankuvan ja ihmissuhteiden rinnastaminen toimii tällä levyllä poikkeuksellisen hyvin. Ei tarvitse laulaa suoraan kummastakaan, kun voi laulaa molemmista hienovaraisesti ja yhtä aikaa. Tämä ei ole palavien rakkauslaulujen tai vereslihaisten erolaulujen musiikkia. Enimmäkseen kerrotaan päättyneistä rakkauksista, mutta turtuneen nykyhetken ja intensiivisen menneisyyden väliin vedetään koko ajan kalseaa verhoa. Välinpitämättömyys kasvaa puolustusmekanismista elämänasenteeksi. Esitellään sarja kertojahahmoja, jotka katsovat tavallaan maailman leimahtamista liekkeihin metaforisesta korkeasta tornista ja hymähtävät päälle.
Näin meidän yhteiskuntammekin katsoo omaa tuhoaan: kylmä himo ja itsekkyys, joista tässä rakennelmassa oli alun alkaenkin liian pitkälti kyse, eivät oikein käy yhteen todellisen surun kanssa. Se ei ollut suuri rakkaus / se oli valinta / Suren osaani vain / koska tulen sen menettämään.
Nuorukainen-biisi liittyy mielessäni aina Rolling Stones -kitaristi Brian Jonesin vuonna 1969 epäselvissä olosuhteissa tapahtuneeseen kuolemaan. Uima-altaaseen hukkunut poikajumala, addikti ja kusipää kuoli vuonna, jolloin monen teoreetikon mukaan 60-luvun optimismi taittui lopullisesti siksi maailmanlopun synkkyydeksi, jonka tiellä otetut loogiset askeleet alkavat viimein heijastua kenen tahansa todellisuuteen. Noihin aikoihin kuoli paljon muitakin 27-vuotiaita sankareita, mutta mahdoton unelma, sen pintapuolinen kauneus ja sen perimmäinen mädännäisyys heijastuvat varmaankin parhaiten Jonesin hahmossa.
Juhlien jälkeen aamulla / nuorukainen sukelsi matalaan päätyyn / ja halkaisi kauniin kallonsa.
Tuossa virkkeessä on oikeastaan tiivistettynä kaikki se, mitä länsimaiselle yhteiskunnalle on toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut.
Kaikki se euforia, suru, kauheus ja kauneus.
Nuorukainen-video Youtubessa
Se oli niitä hetkiä, joina taide ja todellisuus kohtaavat toisensa kultaisessa leikkauksessa. Ympärilläni oli valtavan paljon kuolevalle yhteiskuntajärjestelmälle optimistisesti omistettua tyhjää tilaa. Olin hieman eksyksissä, enkä tiennyt, mistä päin tätä shoppailun autiomaata löytäisin läheiseni, joista riippuvainen olin jo ihan tuosta paikasta pois pääsemisen suhteen. Taustamusiikkina elegia länsimaiden rappiolle ja tuholle, jollaiseksi olen koko Terminal 2:n alusta asti tulkinnut. Se ei ole väkivaltaista protestimusiikkia, se on haikea ja vain hieman kitkerä hyvästijättö ajalle, joka oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti, vääristynyt ja muovinen la belle epoque, mutta kaunis epookki sittenkin.
Ajankuvan ja ihmissuhteiden rinnastaminen toimii tällä levyllä poikkeuksellisen hyvin. Ei tarvitse laulaa suoraan kummastakaan, kun voi laulaa molemmista hienovaraisesti ja yhtä aikaa. Tämä ei ole palavien rakkauslaulujen tai vereslihaisten erolaulujen musiikkia. Enimmäkseen kerrotaan päättyneistä rakkauksista, mutta turtuneen nykyhetken ja intensiivisen menneisyyden väliin vedetään koko ajan kalseaa verhoa. Välinpitämättömyys kasvaa puolustusmekanismista elämänasenteeksi. Esitellään sarja kertojahahmoja, jotka katsovat tavallaan maailman leimahtamista liekkeihin metaforisesta korkeasta tornista ja hymähtävät päälle.
Näin meidän yhteiskuntammekin katsoo omaa tuhoaan: kylmä himo ja itsekkyys, joista tässä rakennelmassa oli alun alkaenkin liian pitkälti kyse, eivät oikein käy yhteen todellisen surun kanssa. Se ei ollut suuri rakkaus / se oli valinta / Suren osaani vain / koska tulen sen menettämään.
Nuorukainen-biisi liittyy mielessäni aina Rolling Stones -kitaristi Brian Jonesin vuonna 1969 epäselvissä olosuhteissa tapahtuneeseen kuolemaan. Uima-altaaseen hukkunut poikajumala, addikti ja kusipää kuoli vuonna, jolloin monen teoreetikon mukaan 60-luvun optimismi taittui lopullisesti siksi maailmanlopun synkkyydeksi, jonka tiellä otetut loogiset askeleet alkavat viimein heijastua kenen tahansa todellisuuteen. Noihin aikoihin kuoli paljon muitakin 27-vuotiaita sankareita, mutta mahdoton unelma, sen pintapuolinen kauneus ja sen perimmäinen mädännäisyys heijastuvat varmaankin parhaiten Jonesin hahmossa.
Juhlien jälkeen aamulla / nuorukainen sukelsi matalaan päätyyn / ja halkaisi kauniin kallonsa.
Tuossa virkkeessä on oikeastaan tiivistettynä kaikki se, mitä länsimaiselle yhteiskunnalle on toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut.
Kaikki se euforia, suru, kauheus ja kauneus.
Nuorukainen-video Youtubessa
maanantai 21. marraskuuta 2016
#11: Eppu Normaali: Kaikki häipyy, on vain nyt (1986)
Jotkut tässä blogissa käsitellyistä artisteista ovat sellaisia, joita olen fanittanut intohimoisesti vuosia tai vuosikymmeniäkin. Joidenkin tapauksessa suurin osa tuotannosta ei vetoa juurikaan, mutta löytyy ainakin yksi sellainen kappale, josta voi lausua ylisanoja. Jotkut ovat olleet tasaisesti niin hyviä ja välillä suorastaan erinomaisia, että on tuntunut tarpeelliselta ottaa heidät mukaan, vaikkei suoranaista fanisuhdetta olisikaan.
Eppu Normaali ei kuulu mihinkään näistä kategorioista. Suomen kaikkien aikojen ikonisimpaan rockyhtyeeseen ei osaa suhtautua jonain juttuna, joka on välillä parempi, välillä huonompi, mutta josta ei tarvitse olla erityisempää mieltä. Teininä kyllä osasin: tunsin lähinnä 90-luvun lopulla kaikkialla olleen Repullinen hittejä -kokoelman laulut, pidin kovasti joistakin, suhtauduin välinpitämättömästi toisiin.
Nuorena aikuisena löysin sitten itsestäni Eppu-vihaajan, joka voikin hyvin ja äänekkäästi monta vuotta. Tämä vaihe oli kärjekkäimmillään Sadan vuoden päästäkin -paluulevyn aikaan, jolloin mm. poistuin kerran neljän baarista kesken hauskan illan vain siksi, että Suolaista sadetta lähti soimaan.
Nykyään pidän sitä aivan hyvänä biisinä, mutta ei se vieläkään suosikkejani ole, ja sen kautta voi ehkä lähestyä keskeistä kysymystä: miksi vihasin aikanaan Eppuja, mutta nykyään jopa rakastan suurta osaa tuotannosta? No, katsoin yhtyeen edustavan punk-alkuaikojaan lukuun ottamatta viheliäistä ja epätervettä suomalaisen miehen itsesääliä, jonka estetiikka kiteytyi minulle En saa mielestä sinua -biisin säkeissä Miksi lähdit? / Liikaa juon. En halunnut olla missään tekemisissä minkään niin velton, minkään niin luovuttaneen, minkään niin sateessa virttyneen kanssa. Suolaista sadetta asettui tietysti teemansa puolesta osaksi samaa viitekehystä.
Mitä sitten tapahtui? No ensinnäkin tietysti vanhenin, ja jos nyt en ihan hirveästi ole vielä väsynyt tai luovuttanut, olen toki oppinut ymmärtämään niitäkin tuntemuksia paremmin. Ihan musiikista puhuttaessa olen muuttanut käsitystäni monesta aikanaan likilaskuiselta aikuisrokilta tuntuneesta jutusta ja löytänyt metaforisen möhömahani, joka nauttii kiireettömästä keskitien soundista, johon voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon. Ja ennen kaikkea olen kuunnellut Eppu Normaalin musiikkia ilmeisimpiä klassikoita syvemmältäkin ja löytänyt aivan tietyn aikakauden, jolloin yhtye oli paitsi suosituimmillaan, myös timanttisimmillaan. Oikein tarkkaan rajaten kyse on vain kahdesta albumista, Kahdeksannesta ihmeestä (1985) ja Valkoisesta kuplasta (1986), ja niistä jälkimmäinen on parempi.
Huvittavaa kyllä, se alkaa juurikin En saa mielestä sinua -kappaleella, joka nyt ei edelleenkään hirveästi tunnemittaria värisytä - nykyään ei kyllä punaista näkemäänkään. Mutta heti tuon perään kuullaan Eppujen luultavasti paras biisi Kaikki häipyy, on vain nyt. Se tarjoaa rakkauden ja eron suuriin kysymyksiin oikeastaan päinvastaisen näkökulman ja on siksikin ratkaiseva tekijä myöhäsyntyisessä tykästymisessäni. Martti Syrjällä olikin sanoittajana koko ajan kyky ottaa erilaisia näkökulmia lempiaiheisiinsa, ja se oli ehkä se tärkein asia, joka nuoruuden raivossa jäi näkemättä.
Kaikki häipyy -biisin kertoja tuntuisi valvovan yötä rakkaansa vierellä ja stressaavan siitä, että joskus, väistämättä, menettää tämän. Ajatuksenvirta lähtee lapsuuden kesistä ja siitä, miten vähän niistäkään enää muistaa. Looginen ja pelottava lopputulos: kaikki muukin unohtuu. Kertoja tuntuisi olevan rakkaussuhteessaan onnellinen, mutta peruspessimistinen ajattelutapa saa pelkäämään pahinta. Ehkä se on tässäkin laulussa ero - niin myös aikanaan / sinä lähdet - mutta ei välttämättä. Onnellisinkin rakkaus loppuu viimeistään toisen kuolemaan. Tekstin kosminen mittakaava kuineen, tähtineen ja ikuisuuksineen ohjaa ajatuksia juuri tämän tulkinnan suuntaan. Ja kuolleet unohtuvat, eivät heti, mutta vääjäämättä. Sitä virtaa ei voi kääntää, ja siitä näkökulmasta jokaisella rakkaudella on synkkä tulevaisuus.
Mutta Kaikki häipyy, on vain nyt ei oikeastaan ole synkkä laulu, ei suomalaisella mittapuulla eikä Eppujen mittapuulla. Sen ytimessä kun on vapauttava toteamus, että jos tulevaisuus ei tarjoa toivoa ja menneisyys unohtuu hiljalleen, on kuitenkin aina nykyisyys.
Siinä tekstin yksinkertainen perussanoma ja kertojan tyhjentävä johtopäätös: Siksi rakastan sua nyt. Nyt, koska menneisyydessä tai tulevaisuudessa ei voi rakastaa.
Jos asiaa ei pysähdy tarkemmin miettimään, ero johonkin muuhun Martti Syrjän rakkaus- tai erolauluun, vaikkapa siihen tämän levyn avaavaan, saattaa tuntua hiusten halkomiselta. Minusta tässä on kuitenkin kyse tärkeästä katsomuserosta, jonka merkityksen voi laajentaa parisuhdeasioiden ulkopuolellekin. Tuskin "hetkessä eläminen" on koskaan kenellekään ihan täysin mahdollista, eikä se ehkä olisi kovin käytännöllistäkään, mutta tuntuu, että sen pitäminen ihanteena tai ainakin jonkinlaisena mental notena auttaa jo monen kriisitilanteen ja ahdistuksen yli ja tekee maailmasta helpommin kestettävän paikan.
Tässä biisissä on yksi aivan erityisen kaunis säepari: Tiedänhän / että pieni oon / Kun siltä tuntuu / mahdun hyvin kainaloon. Pienuus viittaa tässä kontekstissa myös ihmisen pienuuteen suhteessa ajan ja universumin kaltaisiin asioihin, mutta kuva on konkreettinen ja rinnastus poikkeuksellisen toimiva.
Biisin lopussa aamu sarastaa, vie mukanaan turhat huolenaiheet ja tuudittaa kertojan ja hänen rakkaansa (joka ehkä on valvonut kuuntelemassa toisen maailmantuskaa koko yön) rauhalliseen uneen. Se on onnellinen loppu, vaikka tietysti väliaikainen sellainen.
Kaikki häipyy, on vain nyt Youtubessa
Eppu Normaali ei kuulu mihinkään näistä kategorioista. Suomen kaikkien aikojen ikonisimpaan rockyhtyeeseen ei osaa suhtautua jonain juttuna, joka on välillä parempi, välillä huonompi, mutta josta ei tarvitse olla erityisempää mieltä. Teininä kyllä osasin: tunsin lähinnä 90-luvun lopulla kaikkialla olleen Repullinen hittejä -kokoelman laulut, pidin kovasti joistakin, suhtauduin välinpitämättömästi toisiin.
Nuorena aikuisena löysin sitten itsestäni Eppu-vihaajan, joka voikin hyvin ja äänekkäästi monta vuotta. Tämä vaihe oli kärjekkäimmillään Sadan vuoden päästäkin -paluulevyn aikaan, jolloin mm. poistuin kerran neljän baarista kesken hauskan illan vain siksi, että Suolaista sadetta lähti soimaan.
Nykyään pidän sitä aivan hyvänä biisinä, mutta ei se vieläkään suosikkejani ole, ja sen kautta voi ehkä lähestyä keskeistä kysymystä: miksi vihasin aikanaan Eppuja, mutta nykyään jopa rakastan suurta osaa tuotannosta? No, katsoin yhtyeen edustavan punk-alkuaikojaan lukuun ottamatta viheliäistä ja epätervettä suomalaisen miehen itsesääliä, jonka estetiikka kiteytyi minulle En saa mielestä sinua -biisin säkeissä Miksi lähdit? / Liikaa juon. En halunnut olla missään tekemisissä minkään niin velton, minkään niin luovuttaneen, minkään niin sateessa virttyneen kanssa. Suolaista sadetta asettui tietysti teemansa puolesta osaksi samaa viitekehystä.
Mitä sitten tapahtui? No ensinnäkin tietysti vanhenin, ja jos nyt en ihan hirveästi ole vielä väsynyt tai luovuttanut, olen toki oppinut ymmärtämään niitäkin tuntemuksia paremmin. Ihan musiikista puhuttaessa olen muuttanut käsitystäni monesta aikanaan likilaskuiselta aikuisrokilta tuntuneesta jutusta ja löytänyt metaforisen möhömahani, joka nauttii kiireettömästä keskitien soundista, johon voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon. Ja ennen kaikkea olen kuunnellut Eppu Normaalin musiikkia ilmeisimpiä klassikoita syvemmältäkin ja löytänyt aivan tietyn aikakauden, jolloin yhtye oli paitsi suosituimmillaan, myös timanttisimmillaan. Oikein tarkkaan rajaten kyse on vain kahdesta albumista, Kahdeksannesta ihmeestä (1985) ja Valkoisesta kuplasta (1986), ja niistä jälkimmäinen on parempi.
Huvittavaa kyllä, se alkaa juurikin En saa mielestä sinua -kappaleella, joka nyt ei edelleenkään hirveästi tunnemittaria värisytä - nykyään ei kyllä punaista näkemäänkään. Mutta heti tuon perään kuullaan Eppujen luultavasti paras biisi Kaikki häipyy, on vain nyt. Se tarjoaa rakkauden ja eron suuriin kysymyksiin oikeastaan päinvastaisen näkökulman ja on siksikin ratkaiseva tekijä myöhäsyntyisessä tykästymisessäni. Martti Syrjällä olikin sanoittajana koko ajan kyky ottaa erilaisia näkökulmia lempiaiheisiinsa, ja se oli ehkä se tärkein asia, joka nuoruuden raivossa jäi näkemättä.
Kaikki häipyy -biisin kertoja tuntuisi valvovan yötä rakkaansa vierellä ja stressaavan siitä, että joskus, väistämättä, menettää tämän. Ajatuksenvirta lähtee lapsuuden kesistä ja siitä, miten vähän niistäkään enää muistaa. Looginen ja pelottava lopputulos: kaikki muukin unohtuu. Kertoja tuntuisi olevan rakkaussuhteessaan onnellinen, mutta peruspessimistinen ajattelutapa saa pelkäämään pahinta. Ehkä se on tässäkin laulussa ero - niin myös aikanaan / sinä lähdet - mutta ei välttämättä. Onnellisinkin rakkaus loppuu viimeistään toisen kuolemaan. Tekstin kosminen mittakaava kuineen, tähtineen ja ikuisuuksineen ohjaa ajatuksia juuri tämän tulkinnan suuntaan. Ja kuolleet unohtuvat, eivät heti, mutta vääjäämättä. Sitä virtaa ei voi kääntää, ja siitä näkökulmasta jokaisella rakkaudella on synkkä tulevaisuus.
Mutta Kaikki häipyy, on vain nyt ei oikeastaan ole synkkä laulu, ei suomalaisella mittapuulla eikä Eppujen mittapuulla. Sen ytimessä kun on vapauttava toteamus, että jos tulevaisuus ei tarjoa toivoa ja menneisyys unohtuu hiljalleen, on kuitenkin aina nykyisyys.
Siinä tekstin yksinkertainen perussanoma ja kertojan tyhjentävä johtopäätös: Siksi rakastan sua nyt. Nyt, koska menneisyydessä tai tulevaisuudessa ei voi rakastaa.
Jos asiaa ei pysähdy tarkemmin miettimään, ero johonkin muuhun Martti Syrjän rakkaus- tai erolauluun, vaikkapa siihen tämän levyn avaavaan, saattaa tuntua hiusten halkomiselta. Minusta tässä on kuitenkin kyse tärkeästä katsomuserosta, jonka merkityksen voi laajentaa parisuhdeasioiden ulkopuolellekin. Tuskin "hetkessä eläminen" on koskaan kenellekään ihan täysin mahdollista, eikä se ehkä olisi kovin käytännöllistäkään, mutta tuntuu, että sen pitäminen ihanteena tai ainakin jonkinlaisena mental notena auttaa jo monen kriisitilanteen ja ahdistuksen yli ja tekee maailmasta helpommin kestettävän paikan.
Tässä biisissä on yksi aivan erityisen kaunis säepari: Tiedänhän / että pieni oon / Kun siltä tuntuu / mahdun hyvin kainaloon. Pienuus viittaa tässä kontekstissa myös ihmisen pienuuteen suhteessa ajan ja universumin kaltaisiin asioihin, mutta kuva on konkreettinen ja rinnastus poikkeuksellisen toimiva.
Biisin lopussa aamu sarastaa, vie mukanaan turhat huolenaiheet ja tuudittaa kertojan ja hänen rakkaansa (joka ehkä on valvonut kuuntelemassa toisen maailmantuskaa koko yön) rauhalliseen uneen. Se on onnellinen loppu, vaikka tietysti väliaikainen sellainen.
Kaikki häipyy, on vain nyt Youtubessa
perjantai 18. marraskuuta 2016
#12: Ismo Alanko: Aika kuolla (1996)
Sallittakoon toisen peräkkäisen kirjoituksen aloittaminen nostalgiseen keikkakokemukseen viittaamalla. Ensimmäinen koskaan näkemäni klubikeikka oli Ismo Alangon & Vapaiden soittajien esiintyminen Rovaniemen Café Tivolissa syksyllä 1996. Keikka alkoi Ismon säestyksettä laulamalla Hetki hautausmaalla -biisillä, minkä jälkeen upea all stars -henkinen bändi saapui lavalle ja teemaa jatkettiin tuolloin viimeisimmän Irti-levyn Aika kuolla -eepoksella.
Jollain tasolla olen tuosta hetkestä asti pitänyt tätä Alangon parhaana biisinä. Hänhän on muuten ainoa taiteilija, joka esiintyy tällä listalla kolmeen eri kertaan. Ismon uran vaiheita tarkasteltaessa soolokausi on sekä kvantitatiivisesti laajin että (varmasti ainakin osittain tästä syystä) kvalitatiivisesti epätasaisin, mutta taivun olemaan sitä mieltä, että parhaat yksittäiset biisinsä hän on tehnyt omalla nimellään. Hassisen Kone oli hienoudestaan huolimatta vähän harjoittelua ja 80-luvun alun ajankuvaa, Siekkarit taas ei ollut biisilähtöinen bändi.
Sitä paitsi sooloartistina Alanko on aika usein pyrkinyt suureellisiin teoksiin, jotka taas ovat itselleni rakas popmusiikin alalaji. Aika kuolla on ilman muuta sellainen. Aihekaan ei tietenkään ole sen pienempi kuin biisin nimestä voi päätellä. Muistelisin Alangon kertoneen tuoreeltaan haastatteluissa, että tämän kirvoitti Unicef-yhteyksistä ja yleisestä punk-hörhöilystä tunnetun Tino Räsäsen kuolema, mutta voisihan kappale olla elegia kenelle tahansa omannäköisensä elämän eläneelle. Se tarkoittaa, toivon mukaan ainakin, ketä tahansa meistä.
Tekstin peruskysymys on yksinkertainen: Oletko silloin valmis / kun on aika kuolla? Retorisenakin sitä voi pitää. Kukaan ei kai ole, ja silti jokainen on, pakon edessä. Valmis-sanalla on kaksi merkitystä. Valmis ihmisenä / valmistautunut kuolemaan. Mutta varmaankin samat retoriset kaksi vastausta pätevät tulkinnasta riippumatta.
Vaikka Aika kuolla kumpuaisikin ystävän tai tutun hahmon kuolemasta, se on universaali, sen ei voi sanoa kertovan tällaisesta yksittäisestä tragediasta. Se kuulostaa sisäiseltä monologilta, huonon uutisen herättämältä yölliseltä pohdinnalta. Sen sinä-muoto tarkoittaa viime kädessä kertojan puhetta itselleen. Itseltään hän kysyy, onko valmis, sitten joskus.
Samanlainen samanlainen, missä niitä luuraa / erilainen erilainen, missä niitä? / Saattaa olla että kaikki vielä tavataan samassa paikassa. Oli ihmisen elämänkohtalo millainen tahansa, oli hänen kuolemansa millainen tahansa, lopputulos on sama. Kuolema on suuri tasa-arvoistaja. Sen tiesivät nekin, jotka laativat kuolemantanssi-kuvasarjoja mustan surman aikaan kaupunginmuureihin.
Irti on biisimateriaaliltaan aika epätasainen levy, ja tuotannollisestikin melkoinen osa siitä kuulostaa nykyään vähän homeiselta puolivälin ysäriltä. Levyn toiseksi paras biisi on kasteenraikas ja samoja teemoja vähän toisesta vinkkelistä käsittelevä Elämä on hauras, mutta kyllähän Aika kuolla loistaa tämän ei-niin-klassisen albumin puolivälissä kirkkaana majakkana, joka on sijoitettu sattumanvaraiseen paikkaan merta. Tämä nimenomaan pätee biisin musiikilliseenkin antiin: sen kaikuisassa ja elektronisessa soundissa on toki vaikutteita "trip-hopista", mutta tilanhallinta on samalla tasolla tuon ohikiitäneen lajityypin kovimpien klassikoiden kanssa, sovituksen yksityiskohdat hivelevät kuulokäytäviä ja kerroksiksi kasatut Ismon omat ja bändikaverien lauluraidat nostavat sisäisen monologin moniääniseksi vuoropuheluksi, kuin kaikkien katoamaan tuomittujen sielujen yhteiseksi ja silti riitasointuiseksi lauluksi tyhjässä, pimeässä.
Juuri tämä efekti taisi aikanaan Tivolissakin tehdä sen suurimman vaikutuksen. Tajusin, miltä tuntuu olla musiikin ympäröimänä, ei vain sen kohteena. Miltä tuntuu hukkua siihen.
Aika kuolla Youtubessa
Jollain tasolla olen tuosta hetkestä asti pitänyt tätä Alangon parhaana biisinä. Hänhän on muuten ainoa taiteilija, joka esiintyy tällä listalla kolmeen eri kertaan. Ismon uran vaiheita tarkasteltaessa soolokausi on sekä kvantitatiivisesti laajin että (varmasti ainakin osittain tästä syystä) kvalitatiivisesti epätasaisin, mutta taivun olemaan sitä mieltä, että parhaat yksittäiset biisinsä hän on tehnyt omalla nimellään. Hassisen Kone oli hienoudestaan huolimatta vähän harjoittelua ja 80-luvun alun ajankuvaa, Siekkarit taas ei ollut biisilähtöinen bändi.
Sitä paitsi sooloartistina Alanko on aika usein pyrkinyt suureellisiin teoksiin, jotka taas ovat itselleni rakas popmusiikin alalaji. Aika kuolla on ilman muuta sellainen. Aihekaan ei tietenkään ole sen pienempi kuin biisin nimestä voi päätellä. Muistelisin Alangon kertoneen tuoreeltaan haastatteluissa, että tämän kirvoitti Unicef-yhteyksistä ja yleisestä punk-hörhöilystä tunnetun Tino Räsäsen kuolema, mutta voisihan kappale olla elegia kenelle tahansa omannäköisensä elämän eläneelle. Se tarkoittaa, toivon mukaan ainakin, ketä tahansa meistä.
Tekstin peruskysymys on yksinkertainen: Oletko silloin valmis / kun on aika kuolla? Retorisenakin sitä voi pitää. Kukaan ei kai ole, ja silti jokainen on, pakon edessä. Valmis-sanalla on kaksi merkitystä. Valmis ihmisenä / valmistautunut kuolemaan. Mutta varmaankin samat retoriset kaksi vastausta pätevät tulkinnasta riippumatta.
Vaikka Aika kuolla kumpuaisikin ystävän tai tutun hahmon kuolemasta, se on universaali, sen ei voi sanoa kertovan tällaisesta yksittäisestä tragediasta. Se kuulostaa sisäiseltä monologilta, huonon uutisen herättämältä yölliseltä pohdinnalta. Sen sinä-muoto tarkoittaa viime kädessä kertojan puhetta itselleen. Itseltään hän kysyy, onko valmis, sitten joskus.
Samanlainen samanlainen, missä niitä luuraa / erilainen erilainen, missä niitä? / Saattaa olla että kaikki vielä tavataan samassa paikassa. Oli ihmisen elämänkohtalo millainen tahansa, oli hänen kuolemansa millainen tahansa, lopputulos on sama. Kuolema on suuri tasa-arvoistaja. Sen tiesivät nekin, jotka laativat kuolemantanssi-kuvasarjoja mustan surman aikaan kaupunginmuureihin.
Irti on biisimateriaaliltaan aika epätasainen levy, ja tuotannollisestikin melkoinen osa siitä kuulostaa nykyään vähän homeiselta puolivälin ysäriltä. Levyn toiseksi paras biisi on kasteenraikas ja samoja teemoja vähän toisesta vinkkelistä käsittelevä Elämä on hauras, mutta kyllähän Aika kuolla loistaa tämän ei-niin-klassisen albumin puolivälissä kirkkaana majakkana, joka on sijoitettu sattumanvaraiseen paikkaan merta. Tämä nimenomaan pätee biisin musiikilliseenkin antiin: sen kaikuisassa ja elektronisessa soundissa on toki vaikutteita "trip-hopista", mutta tilanhallinta on samalla tasolla tuon ohikiitäneen lajityypin kovimpien klassikoiden kanssa, sovituksen yksityiskohdat hivelevät kuulokäytäviä ja kerroksiksi kasatut Ismon omat ja bändikaverien lauluraidat nostavat sisäisen monologin moniääniseksi vuoropuheluksi, kuin kaikkien katoamaan tuomittujen sielujen yhteiseksi ja silti riitasointuiseksi lauluksi tyhjässä, pimeässä.
Juuri tämä efekti taisi aikanaan Tivolissakin tehdä sen suurimman vaikutuksen. Tajusin, miltä tuntuu olla musiikin ympäröimänä, ei vain sen kohteena. Miltä tuntuu hukkua siihen.
Aika kuolla Youtubessa
maanantai 14. marraskuuta 2016
#13: Mikko Perkoila: Nimismiehen murhe (1980)
Rakkaussuhteeni Mikko Perkoilan Nimismiehen murheeseen on pidempi kuin yhteenkään toiseen tässä blogissa käsiteltyyn kappaleeseen. Noin kolmevuotiaana kuulun olleen vanhempieni kanssa Perkoilan keikalla, jorailleen ympäriinsä ja esittäneen myös biisitoiveen, että soitettaisiin "marjapensaikkolaulu". Ujouttani en kehdannut sitä itse artistille kertoa, vaan äidin piti toimia välittäjänä.
Meillä kuunneltiin Perkoilaa paljon, ja hänen alkupään tuotantonsa klassikot ovat ikuisesti jossain siellä muistin kaikkein syvimmissä kerrostumissa. Aika vaikea näihin lauluihin on suhtautua millään tapaa objektiivisesti. Huomionarvoista toki on, että vaikka Nimismiehen murhe on musiikillisesti simppeli, akustisella kitaralla kompattu biisi, joka on täysin tarinansa varassa, olen kuitenkin diggaillut sitä ennen kuin olen voinut ymmärtää tekstin merkityksistä mitään. Jotain se kertoo Perkoilan kyvyistä melodian luojana ja ilmaisuvoimana vokalistina, tietysti myös siitä, että tekstissä on ollut ihan kieli- ja mielikuvien tasolla hirveästi sellaista tarttumapintaa, joka toimii lapsellekin.
Nimismiehen murheen musiikillisesta annista voisin nykyperspektiivistä mainita että komppauksen ohella siinä on toimivia lead-juoksutuksia, jotka tuovat vähän mieleen jotkut brittifolk-jutut. Mutta se musiikista. Tämä on puhdas tarinabiisi, jossa ei ole edes kertosäettä.
Ystäväni Tuomas Saloranta, jonka kanssa meillä on vuosikaudet ollut eräänlainen Perkoila-fanikerho, on mieltynyt kuvailemaan tätä "parhaaksi inhimillisen katkeruuden kuvaukseksi koskaan" - tai jotain sinne päin, tarkka sanamuoto on voinut aikojen saatossa vaihdellakin. Näkemys on joka tapauksessa oikeansuuntainen. Mainittu katkeruus Nimismiehen murheen perustunnetilana ja Kekkosen-aikainen suomalainen maalaispitäjä "seurapiireineen" sen settinginä muodostavat yhdessä täydellisen kokonaisuuden, josta on mahdollista diggailla vuosikymmenestä toiseen, vaikka teksti saisikin perspektiivin muuttuessa aina uusia sävyjä. Omana aikanaan se on ollut terävää satiiria, mutta kuvannut ehkä jo silloin vähän väistymässä olevaa maailmaa. Minun aikuisiälläni se on tuntunut lähes hellyttävän nostalgiselta. Mutta toisaalta näin teräväkynäisellä aikalaiskuvauksella on aina kestävä vetovoimansa. Aika muuttaa sen vain pysäytyskuvaksi, jonka kautta on mahdollista saada tarkkaa ja todistusvoimaista tietoa menneisyydestä. Eikä menneisyys ole näin hyvin kuvattuna koskaan vain menneisyyttä, vaan aina yhteydessä johonkin ajattomaan tai aikakausia toisiinsa yhdistävään.
Satiiri kohdistuu tässä pikkuporvaristoon, ja juuri heidän elämäänsä Haapasalmi-nimisellä geneerisellä keskisuomalaisella paikkakunnalla Perkoila kuvaa - henkilögalleriassa on lääkäriä, opettajaa, autopiirimyyjiä armoitetuita ja rehellistä tyhjäntoimittajaa. Satiiriksi tämä määrittyy jo ensi säkeestään, jossa Perkoila hahmottelee kertojansa ulkopuoliseksi, joka saapuu paikkakunnalle sattumalta ja niin ikään sattumalta joutuu sen merkkihenkilöiden kahnauksien kuulijaksi, kun törmää varhaisena kesäaamuna marjapuskassa istuvaan hahmoon, joka osoittautuu Haapasalmen nimismieheksi.
Tätä jäytää katkeruus siitä, ettei ole päässyt paikkakunnan Rotaryyn jäseneksi. Toinenkin herrakerho olisi toki olemassa, mutta kun ei kunnanjohtajaa sietää se voinut / ei voinut edes ajatella Leijoniin. Vaan Rotaryn suhteen on ilmennyt muunlaisia, nimismiehen virantoimitukseen liittyviä henkilökemiallisia ongelmia. Eräässä mielessä nimismiestä on rankaistu siitä, että hän on tehnyt työnsä, ei ole suostunut ymmärtämään korruptoituneen kunnallispolitiikan peruspelisääntöjä. Tämä on aihe, josta Perkoila on kirjoittanut muutenkin, ainakin aivan yhtä upeassa Kajaanista pohjoiseen -laulussa.
Mutta ei nimismies silti ole mikään ylevä sankarihahmo, joka taistelisi mädännäisyyttä vastaan. Hän haluaisi mukaan piireihin, joissa muut syövät siikaa ja syövät peuraa / puolesta hyväntekeväisyyden. Hän on ehkä itsekin alkujaan ulkopuolelta Haapasalmelle tullut ja mokannut ihan siksi, ettei ole ymmärtänyt paikallista käytöskoodistoa. Nyt hänen ainoa aseensa ovat esivallan hänelle suomat oikeudet, eli hän on oikeastaan ajautunut sotatilaan vertaisryhmänsä kanssa.
Nimismiehen murheen loppu on tarinan yhteen punomisen mestariteos, jota ei ole syytä spoilata, kun eivät kaikki lukijani tätä kappaletta varmaankaan tunne. Sama laulumuotoisen tarinankerronnan suvereeni hallinta leimaa koko biisiä, muttei kyse ole vain kerronnasta, sillä Perkoila on ihan kielenn soinnin ja ilmaisuvoiman saralla parhaita tietämiäni suomenkielisiä sanoittajia. Kieli svengaa, hoitaa sekä alku- että loppusoinnut yhtä varmaotteisesti kotiin ja hauskuuttaa ihan yksittäisillä sanavalinnoilla. Nimismiehen murhe toimii oikeastaan oppituntina siitä, miten tällainen teksti kirjoitetaan.
Nimismiehen murhe Youtubessa
Meillä kuunneltiin Perkoilaa paljon, ja hänen alkupään tuotantonsa klassikot ovat ikuisesti jossain siellä muistin kaikkein syvimmissä kerrostumissa. Aika vaikea näihin lauluihin on suhtautua millään tapaa objektiivisesti. Huomionarvoista toki on, että vaikka Nimismiehen murhe on musiikillisesti simppeli, akustisella kitaralla kompattu biisi, joka on täysin tarinansa varassa, olen kuitenkin diggaillut sitä ennen kuin olen voinut ymmärtää tekstin merkityksistä mitään. Jotain se kertoo Perkoilan kyvyistä melodian luojana ja ilmaisuvoimana vokalistina, tietysti myös siitä, että tekstissä on ollut ihan kieli- ja mielikuvien tasolla hirveästi sellaista tarttumapintaa, joka toimii lapsellekin.
Nimismiehen murheen musiikillisesta annista voisin nykyperspektiivistä mainita että komppauksen ohella siinä on toimivia lead-juoksutuksia, jotka tuovat vähän mieleen jotkut brittifolk-jutut. Mutta se musiikista. Tämä on puhdas tarinabiisi, jossa ei ole edes kertosäettä.
Ystäväni Tuomas Saloranta, jonka kanssa meillä on vuosikaudet ollut eräänlainen Perkoila-fanikerho, on mieltynyt kuvailemaan tätä "parhaaksi inhimillisen katkeruuden kuvaukseksi koskaan" - tai jotain sinne päin, tarkka sanamuoto on voinut aikojen saatossa vaihdellakin. Näkemys on joka tapauksessa oikeansuuntainen. Mainittu katkeruus Nimismiehen murheen perustunnetilana ja Kekkosen-aikainen suomalainen maalaispitäjä "seurapiireineen" sen settinginä muodostavat yhdessä täydellisen kokonaisuuden, josta on mahdollista diggailla vuosikymmenestä toiseen, vaikka teksti saisikin perspektiivin muuttuessa aina uusia sävyjä. Omana aikanaan se on ollut terävää satiiria, mutta kuvannut ehkä jo silloin vähän väistymässä olevaa maailmaa. Minun aikuisiälläni se on tuntunut lähes hellyttävän nostalgiselta. Mutta toisaalta näin teräväkynäisellä aikalaiskuvauksella on aina kestävä vetovoimansa. Aika muuttaa sen vain pysäytyskuvaksi, jonka kautta on mahdollista saada tarkkaa ja todistusvoimaista tietoa menneisyydestä. Eikä menneisyys ole näin hyvin kuvattuna koskaan vain menneisyyttä, vaan aina yhteydessä johonkin ajattomaan tai aikakausia toisiinsa yhdistävään.
Satiiri kohdistuu tässä pikkuporvaristoon, ja juuri heidän elämäänsä Haapasalmi-nimisellä geneerisellä keskisuomalaisella paikkakunnalla Perkoila kuvaa - henkilögalleriassa on lääkäriä, opettajaa, autopiirimyyjiä armoitetuita ja rehellistä tyhjäntoimittajaa. Satiiriksi tämä määrittyy jo ensi säkeestään, jossa Perkoila hahmottelee kertojansa ulkopuoliseksi, joka saapuu paikkakunnalle sattumalta ja niin ikään sattumalta joutuu sen merkkihenkilöiden kahnauksien kuulijaksi, kun törmää varhaisena kesäaamuna marjapuskassa istuvaan hahmoon, joka osoittautuu Haapasalmen nimismieheksi.
Tätä jäytää katkeruus siitä, ettei ole päässyt paikkakunnan Rotaryyn jäseneksi. Toinenkin herrakerho olisi toki olemassa, mutta kun ei kunnanjohtajaa sietää se voinut / ei voinut edes ajatella Leijoniin. Vaan Rotaryn suhteen on ilmennyt muunlaisia, nimismiehen virantoimitukseen liittyviä henkilökemiallisia ongelmia. Eräässä mielessä nimismiestä on rankaistu siitä, että hän on tehnyt työnsä, ei ole suostunut ymmärtämään korruptoituneen kunnallispolitiikan peruspelisääntöjä. Tämä on aihe, josta Perkoila on kirjoittanut muutenkin, ainakin aivan yhtä upeassa Kajaanista pohjoiseen -laulussa.
Mutta ei nimismies silti ole mikään ylevä sankarihahmo, joka taistelisi mädännäisyyttä vastaan. Hän haluaisi mukaan piireihin, joissa muut syövät siikaa ja syövät peuraa / puolesta hyväntekeväisyyden. Hän on ehkä itsekin alkujaan ulkopuolelta Haapasalmelle tullut ja mokannut ihan siksi, ettei ole ymmärtänyt paikallista käytöskoodistoa. Nyt hänen ainoa aseensa ovat esivallan hänelle suomat oikeudet, eli hän on oikeastaan ajautunut sotatilaan vertaisryhmänsä kanssa.
Nimismiehen murheen loppu on tarinan yhteen punomisen mestariteos, jota ei ole syytä spoilata, kun eivät kaikki lukijani tätä kappaletta varmaankaan tunne. Sama laulumuotoisen tarinankerronnan suvereeni hallinta leimaa koko biisiä, muttei kyse ole vain kerronnasta, sillä Perkoila on ihan kielenn soinnin ja ilmaisuvoiman saralla parhaita tietämiäni suomenkielisiä sanoittajia. Kieli svengaa, hoitaa sekä alku- että loppusoinnut yhtä varmaotteisesti kotiin ja hauskuuttaa ihan yksittäisillä sanavalinnoilla. Nimismiehen murhe toimii oikeastaan oppituntina siitä, miten tällainen teksti kirjoitetaan.
Nimismiehen murhe Youtubessa
perjantai 11. marraskuuta 2016
#14: Asa: Monimuotosii (2006)
Asa on taas niitä artisteja, joilta oli kovin vaikea valita listalle tietty kappale. Pidän häntä itsestäänselvästi yhtenä 2000-luvun tärkeimmistä ja parhaista suomalaisista musiikintekijöistä, mutta hänen tuotantoaan tulee kuunneltua albumikokonaisuuksina, ja oikeastaan koko sen tuotannon läpi käyvä musiikillinen ja tekstuaalinen punainen lanka on se, minkä takia häntä arvostan.
Mutta ehkäpä sitten tuo punainen lanka tiivistyy jollain tapaa Monimuotosii-biisissä, jonka ekologisesta elämäntavasta ja kestävästä kehityksestä kertovan pinnan alla on syvempi filosofinen ulottuvuus: täällä on kaikenlaista nähtävää, koettavaa ja tajuttavaa, eikä itseään kannata kahlita, kun ei kerran ole pakko. Putkinäköisyyden impulssi on kukistettava ja katsottava koko universumia. Se pyrkimys tuntuu olevan Asan taiteellinen johtotähti, ja tässä biisissä asia tulee jotakuinkin tyhjentävästi selvitettyä.
Monimuotosii on tavallaan klassinen albuminpäätösraita (vaikka Terveisiä kaaoksesta -levyllä kuullaankin sen jälkeen vielä outro). Se houkuttelee pysähtymään, hiljentymään ja vetämään aiemmin kuultua yhteen. Hitaine tempoineen ja Piritta Pärelä -nimiseltä laulajalta sämplättyine romanikaihoisine kertosäkeineen se voisi helposti olla jotain, mitä sitten kutsuttaisiin seesteiseksi tai jopa hartaaksi. Mutta oikeastaan kappaleen täydellistää se, että Asa on lähtenyt vähän rikkomaan tätä perusideaa, koska muutenhan myös Monimuotosii pysyttelisi taideteoksena siististi omassa poterossaan eikä haastaisi kuulijaa.
Biitin ja laulusämplen kevyt pätkiminen ja leikkeleminen on aika hienovarainen, mutta erittäin onnistunut ratkaisu, joka ei hukkaa biisin vakavaa ydintä, mutta alleviivaa kyllä jonkinlaista universaalin moninaisuuden ideaa, tunnetta siitä, että täällä ollaan kaiken ympäröimänä eikä vain menossa jonnekin laput silmillä. Asan räppien painokkuus ja intensiivisyys taas tekevät selväksi, ettei kyse ole lohtumusiikista, vaan manifestista.
Biisissä mainitaan toki kompostoinnin, talousmetsänhoidon ja kestokyvyn kaltaisia käsitteitä, jotka ovat enemmänkin opastavien painotuotteiden kuin harhaan johtavan runouden kieltä, mutta runoutta tämä silti on, ja on sitä suurelta osin juuri uraauurtavan musiikillisen toteutuksen takia. Toisaalta sen toteutuksen käsitteleminen irrallaan Asan lyyrikko- ja räppäripersoonasta ei ole mahdollista. Vaikka tässä ollaan hyvin kaukana ns. tyypillisestä hiphopista, on genrepiirteistä jäänyt jäljelle ainakin se, että taustat seurailevat vokaaleja - mutta eivät pelkästään seuraile, vaan kaiuttavat niitä, kuvittavat niitä ja nostavat ne jonnekin puunlatvojen yläpuolelle, tuulen mukana kaikkialle kantautuvaksi universaaliksi kommunikaatioksi.
Olisi todella mielenkiintoista tietää, millaisen vaikutelman ei-suomenkielinen ihminen saisi biisistä. Miksihän en ole koskaan testannut? Tämä on ilman muuta paitsi sanojen, myös äänenpainojen kautta ymmärrettäväksi tuleva teos.
Monimuotoisuuden käsite liittyy ennen kaikkea ympäristön, luonnon, maailman moninaisuuteen ja niiden kaikkien aspektien itseisarvoon. Mä kävelen kotiin joka kerta eri polkuu. Tunnistan ajatuksen, pyrin itsekin liikkumaan ihan lähiympäristössäni silmät auki ja löytämään jotain mielenkiintoista ja ainutlaatuista jokaisesta tienpätkästä ja metsäkaistaleesta. Tuttuja paikkoja taas voi vuoden- ja vuorokaudenajasta, omasta mielentilasta tai mistä hyvänsä olosuhdetekijästä riippuen katsoa aina eri tavalla. Luonnon tuhoaminen on mielekäs konsepti vain, ellei katso tarkkaan, mitä on tuhoamassa ja ymmärrä sen itseisarvoa. Tämä pätee puiden ohella tietysti myös eläimiin ja, niin, ihmisiinkin.
Kertosäesämple Tummaksi synnyin / on tie vain koti ollut tuntuu mielenkiintoisella tavalla erilliseltä muusta tekstistä ja sitten kuitenkin liittyvän siihen. Lyhyt laulunpätkä on dramaattisen vaikuttava ja istuu biisin tunnelmaan täydellisesti, mutta miten romanikansan kulkurikaiho kytkeytyy juuri tämän kappaleen sanomaan? No, ainakin me kaikki olemme kulkureita elämässämme ja maailman armoilla, koska ilman maailmaa nyt ei ole meitäkään.
Siitä kai tässä muistutellaan.
Monimuotosii-video Youtubessa
Mutta ehkäpä sitten tuo punainen lanka tiivistyy jollain tapaa Monimuotosii-biisissä, jonka ekologisesta elämäntavasta ja kestävästä kehityksestä kertovan pinnan alla on syvempi filosofinen ulottuvuus: täällä on kaikenlaista nähtävää, koettavaa ja tajuttavaa, eikä itseään kannata kahlita, kun ei kerran ole pakko. Putkinäköisyyden impulssi on kukistettava ja katsottava koko universumia. Se pyrkimys tuntuu olevan Asan taiteellinen johtotähti, ja tässä biisissä asia tulee jotakuinkin tyhjentävästi selvitettyä.
Monimuotosii on tavallaan klassinen albuminpäätösraita (vaikka Terveisiä kaaoksesta -levyllä kuullaankin sen jälkeen vielä outro). Se houkuttelee pysähtymään, hiljentymään ja vetämään aiemmin kuultua yhteen. Hitaine tempoineen ja Piritta Pärelä -nimiseltä laulajalta sämplättyine romanikaihoisine kertosäkeineen se voisi helposti olla jotain, mitä sitten kutsuttaisiin seesteiseksi tai jopa hartaaksi. Mutta oikeastaan kappaleen täydellistää se, että Asa on lähtenyt vähän rikkomaan tätä perusideaa, koska muutenhan myös Monimuotosii pysyttelisi taideteoksena siististi omassa poterossaan eikä haastaisi kuulijaa.
Biitin ja laulusämplen kevyt pätkiminen ja leikkeleminen on aika hienovarainen, mutta erittäin onnistunut ratkaisu, joka ei hukkaa biisin vakavaa ydintä, mutta alleviivaa kyllä jonkinlaista universaalin moninaisuuden ideaa, tunnetta siitä, että täällä ollaan kaiken ympäröimänä eikä vain menossa jonnekin laput silmillä. Asan räppien painokkuus ja intensiivisyys taas tekevät selväksi, ettei kyse ole lohtumusiikista, vaan manifestista.
Biisissä mainitaan toki kompostoinnin, talousmetsänhoidon ja kestokyvyn kaltaisia käsitteitä, jotka ovat enemmänkin opastavien painotuotteiden kuin harhaan johtavan runouden kieltä, mutta runoutta tämä silti on, ja on sitä suurelta osin juuri uraauurtavan musiikillisen toteutuksen takia. Toisaalta sen toteutuksen käsitteleminen irrallaan Asan lyyrikko- ja räppäripersoonasta ei ole mahdollista. Vaikka tässä ollaan hyvin kaukana ns. tyypillisestä hiphopista, on genrepiirteistä jäänyt jäljelle ainakin se, että taustat seurailevat vokaaleja - mutta eivät pelkästään seuraile, vaan kaiuttavat niitä, kuvittavat niitä ja nostavat ne jonnekin puunlatvojen yläpuolelle, tuulen mukana kaikkialle kantautuvaksi universaaliksi kommunikaatioksi.
Olisi todella mielenkiintoista tietää, millaisen vaikutelman ei-suomenkielinen ihminen saisi biisistä. Miksihän en ole koskaan testannut? Tämä on ilman muuta paitsi sanojen, myös äänenpainojen kautta ymmärrettäväksi tuleva teos.
Monimuotoisuuden käsite liittyy ennen kaikkea ympäristön, luonnon, maailman moninaisuuteen ja niiden kaikkien aspektien itseisarvoon. Mä kävelen kotiin joka kerta eri polkuu. Tunnistan ajatuksen, pyrin itsekin liikkumaan ihan lähiympäristössäni silmät auki ja löytämään jotain mielenkiintoista ja ainutlaatuista jokaisesta tienpätkästä ja metsäkaistaleesta. Tuttuja paikkoja taas voi vuoden- ja vuorokaudenajasta, omasta mielentilasta tai mistä hyvänsä olosuhdetekijästä riippuen katsoa aina eri tavalla. Luonnon tuhoaminen on mielekäs konsepti vain, ellei katso tarkkaan, mitä on tuhoamassa ja ymmärrä sen itseisarvoa. Tämä pätee puiden ohella tietysti myös eläimiin ja, niin, ihmisiinkin.
Kertosäesämple Tummaksi synnyin / on tie vain koti ollut tuntuu mielenkiintoisella tavalla erilliseltä muusta tekstistä ja sitten kuitenkin liittyvän siihen. Lyhyt laulunpätkä on dramaattisen vaikuttava ja istuu biisin tunnelmaan täydellisesti, mutta miten romanikansan kulkurikaiho kytkeytyy juuri tämän kappaleen sanomaan? No, ainakin me kaikki olemme kulkureita elämässämme ja maailman armoilla, koska ilman maailmaa nyt ei ole meitäkään.
Siitä kai tässä muistutellaan.
Monimuotosii-video Youtubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)