#53: Maija Vilkkumaa: Auringonpimennys (1999)

Kuka sen uskoo sattumaksi, että kun joskus viime talvipäivänseisauksen aikaan hahmottelin tätä listaa, tulin sijoittaneeksi kaksi kesäyöstä ja rakkaudesta kertovaa kappaletta peräkkäin siten, että kirjoittaisin niistä vuoden lyhimpien öiden tienoilla? Väitän sen kuitenkin olevan sattumaa. Runon oikeus osaa vaatia omansa. Parastahan tässä on se, että Maija Vilkkumaan esikoislevyn ihana kesähitti Auringonpimennys kertoo niin samasta asiasta ja niin eri tavalla kuin tuo viimeksi käsitelty Rempallaan.

Välissä on kulunut nelisenkymmentä vuotta, tanssilavojen tilalla on kesäfestareita, maitolavojen tilalla käytöstä poistettuja bussipysäkkejä, mutta tämän maan kesässä on asioita, jotka eivät muutu ikinä. Se on edelleen näyttämö suurilla tunteilla ladatuille kohtauksille, joita valon ja pimeyden draama alleviivaa.

Vilkkumaan nerokas oivallus on tehdä auringonpimennyksestä motiivi, jonka avulla tämä Suomen valoisan kesäyön alunperin vähän liiankin houkutteleva asetelma käännetään ympäri. Entä jos maailman ihanin varhainen kesäaamu jossain pellolla kääntyykin yhtäkkiä kaiken nieleväksi pimeydeksi, sellaiseksi joka on saanut esivanhempamme mutisemaan maailmanlopusta?

Tietysti rakastavaiset ovat menneet nimenomaan seuraamaan auringonpimennystä. He saavat mitä tilaavat: kohtalokkaan muistutuksen siitä, että mikä tahansa voi muuttua tai loppua koska tahansa. He ikään kuin leikkivät maailman tai rakkauden loppua. Tuntuu, että he saavat tästä kahdenkeskisen apokalypsin hetkestä melodraaman kirvoittamaa kantopintaa tunteilleen. Nehän ovat kaiketi syttyneet aika vastikään. Biisin ilmeinen tapahtumaympäristö on festarit jossain maaseudulla, se lauantaiaamuksi taittuva yö. Mitenpä tällaisen kesäheinäromanttisen miljöön voisikaan muuten rakentaa vuosituhannen vaihteen pophitin taustaksi?

Koska olen neurootikko, otin selvää Suomessa viime vuosikymmeninä tapahtuneista auringonpimennyksistä ja huomasin yllätyksekseni, että 22.7.1990 oli ikäpolveni elinajan ainoa täydellinen sellainen. Se tosin näkyi vain akselilla Helsinki-Joensuu. Asuin tuolloin Rovaniemellä, mikä varmaan selittää sen, etten itse tätä pimennystä muista. Osittaiset auringonpimennykset nähtiin kyllä sekä kesinä 1998 että 1999, joista jälkimmäisenä Maija Vilkkumaan biisi ilmestyi ja soi ahkerasti Radiomafiassa. En tullut koskaan ajatelleeksi, että siinä viitattaisiin selvästi vanhempaan ja dramaattisempaan tapahtumaan. Mutta vuonna 1990 Vilkkumaa oli 17-vuotias, niin että.

Tämä nyt on kuitenkin yhdentekevää verrattuna siihen, miten upeasti hän tässä biisissä pyörittää aurinko/kuu -symboliikkaa ja miten täydellinen hetki se on, kun söpö poplaulu taittuu c-osassa kaikkea teini-iän kauhua kanavoivaksi suomirock-gotiikaksi. Se on samanlainen täydellinen ja pian katoava hetki kuin kaikki ne teini-iän harvat täydelliset hetket, joiden päättymistä pelkää ennen niiden koittamistakaan.

Olet seitsemäntoista, kauneus kuolee, kaikki pimenee, maailma loppuu, hullut linnut huutavat taivaalla - vain hetken, mutta liian pitkän hetken.


Auringonpimennys Youtubessa

#54: Veikko Tuomi: Rempallaan (1952)

Veikko Tuomi teki sodanjälkeisinä vuosikymmeninä pitkän uran ja useita menestyslevyjä, mutta kaikkein muistetuimpia iskelmäklassikoita hän ei ole. Enpä itsekään tunne häneltä kuin yksittäisiä kappaleita. Kauko Käyhkön säveltämä ja teatterimies Urpo Laurin sanoittama Rempallaan on kuitenkin ikuisia suosikkejani jälleenrakennus- ja rillumareikauden iskelmistä. Joissakin juuri tämän aikakauden ikivihreissä hienovaraisesti maanläheinen huumori ja hehkuva suomalaiskansallinen romantiikka kohtaavat jotenkin juuri oikealla tavalla, ja tämä saattaa olla definitiivinen esimerkki.

Minulle on mahdotonta kuunnella näitä biisejä ajattelematta sitä kulttuurista ja yhteiskunnallista viitekehystä, jossa niitä tehtiin. Taisin jossain aiemmassakin tämän blogin tekstissä viitata siihen, miten sodanjälkeinen aika tuonne 60-luvun taitteeseen asti oli tavallaan agraari-Suomen kulta-aikaa ja samalla sen lopun alkua. Vuonna 1952 - Helsingin olympialaisten eli siinä mielessä kansainvälistymisen vuonna - myös rillumarein suosio alkoi olla huipussaan. Useimmat elivät vielä maitolaitureiden ja heinälatojen Suomessa. On kuitenkin mielenkiintoista, miten maaseuturomantiikka alkoi juuri näihin aikoihin saada populaariviihteessä yhä eskapistisempia piirteitä. Sellainen tendenssi tuntuu ilman muuta oireelliselta, kun tiedetään, mitä oli edessä jo hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa.

Rempallaan on oikeastaan romanttinen komedia. Siinä poika saapuu taloon, jossa on vaarinsa kanssa asuva tyttö. Tyttö on sinisilmä ja poika nuori ja vahvanlainen. Talossa ja pihapiirissä kaikki on ihanasti rempallaan. Niin on tytön aitan ovikin, kutsuvasti aukihan se yön tullen repsottaa. Ja niin myös lopussa pojan sydän.

Jotenkin tässä klassisessa tarinassa viehättää hirveästi se, miten Urpo Lauri on tekstissään käyttänyt tapahtumapaikaksi kirjoitetun maatilan yleistä sinne päin -kuntoa johtomotiivina ja romanttisena metaforana. Puhutaan nukkavierujen töllien Suomesta, joka tuntuu itselleni hirveän paljon rakkaammalta fantasiamaailmalta kuin ylväiden suurtilojen Suomi. Tämä on pienissä ja köyhissä puitteissa tapahtuva lempeä rakkaustarina, demokraattista romantiikkaa. Juuri tällaisia tarinoita 50-luvulla on haluttu kuulla. Tässä on nuoria raikkaita ihmisiä, uusia alkuja, hienovarainen seksin aavistus. Ja hienoja kielikuvia, kuten kesäyön valoisuuden upeasti määrittävä aurinko nukkui jo untansa saitaa.

Kaikkiin tämän aikakauden klassikkoiskelmiin pätee ilman eri mainintaa, että niillä soittaa lajityypin mennen tullen hallitsevia rutinoituneita ammattilaisia. Veikko Tuomi laulajana hallitsee sellaisen paatoksen ja kepeän silmäniskufiiliksen yhdistelmän, joka toimii tässä täydellisesti. Biisi kuulostaa kesäillan hämyltä ja huumaavilta tuoksuilta. Virheetön suoritus, ja virheetön sattuma, että kirjoitan tätä kesän lyhyimpänä yönä.


Rempallaan Youtubessa - kohtalaisen hyvä esimerkki siitä, millaista dadaa ruohonjuuritason sotureiden näihin vanhoihin biiseihin tekemät omat kuvakoosteet usein ovat.

#55: Marko Haavisto & Poutahaukat: Paha vaanii (2002)

Hyvissä iskelmissähän on se, että niissä vedetään mutkat suoriksi. Ne kertovat ihan kaikkein paljaimmista elämässä vastaan tulevista tunteista. Niihin tulee suhtauduttua aika eri tavalla kuin sellaisiin hyviin biiseihin, jotka edustavat jotain muuta ja mutkikkaampaa genreä. Oikein hyvä iskelmä tuntuu vain oikein onnistuneelta todellisuuden huijaamiselta.

Useimmat Aki Kaurismäen elokuvat ovat samanlaista todellisuuden huijaamista. Niiden fantastisella realismilla ei ole mitään tekemistä kenenkään arkitodellisuuden kanssa, ei ole tarkoituskaan olla. Mies vailla menneisyyttä on fantasiaelokuva sekin. Elokuvana hyvä, tarinana vähän väsyttävä.

Tuntuu osuvalta, että leffan "tunnusbiisinä" soi sellainen kaikkien Badding-larppausten ihana äiti kuin Paha vaanii on. Siinähän ei ole oikeastaan mitään omaa, ja samalla siinä on kaikki oma. Sen pelastusarmeijalarppauksella ei olisi mitään merkitystä, ellei tuo ajatus siitä, että elämä on tuhoon tuomittua nuorallatanssia, resonoisi niin moneen meistä.

Paha vaanii Youtubessa

#56: Neljä Ruusua: Tiina tanssii taas (1990)

Neljän Ruusun jäsenet olivat varsinkin nykynäkökulmasta todella nuoria, kun yhtyeen ura pääsi vauhtiin. Vuonna 1990 ilmestynyt Hyvää yötä Bangkok oli jo heidän neljäs levynsä, mutta tyypit eivät olleet juurikaan yli parikymppisiä. Sitä edeltänyt Hyvää päivää on Ruusujen ensimmäinen merkkiteos, ja Hyvää yötä taas taitaa olla bändin paras albumi. Tämä oli heidän taiteellista huippukauttaan, joka taittui sitten Haloo-levyllä kaupalliseksi huippukaudeksi.

Muusikoiden ikää ei kannattaisi erikseen painottaa, ellei se kuuluisi näiden aikojen Neljä Ruusua -lauluissa niin selvästi - ja pelkästään hyvässä. Nuoren ihmisen maailmankokemus on vähän sellainen sateenkaaren päässä piilotteleva aarre, jota eri-ikäiset lauluntekijät tapaavat etsiä, elleivät sitten vain tyydy vuosilukujen ja kaikenlaisten kulttuuristen madeleineleivosten luettelemiseen nostalgiapisteiden toivossa. Ei ole erityisen yllättävää, että aidosti nuoruudelta kuulostavat biisit ovat yleensä varsin nuorien ihmisten tekemiä.

Tiina tanssii taas on hyvä esimerkki tästä. Lähdetään liikkeelle siitä paradoksista, että se on kirjoitettu nostalgisesta perspektiivistä: kertoja ihailee tyttöä baarissa, tämä tuo hänen mieleensä kouluaikojen kotibileet romansseineen. Kertoja itse on kaiketi parikymppinen siinä missä laulaja-sanoittaja Ilkka Alankokin. Miten hän voi tuntea nostalgiaa "nuoruutta" kohtaan, jotain ehkä kolme vuotta sitten tapahtunutta?

Juuri siksi, että hän on nuori. Tottakai 20-vuotias voi suhtautua nostalgisesti asioihin, jotka tapahtuivat hänen ollessaan 17. Välissähän on koko elämä ehtinyt muuttua varmasti toisenlaiseksi. Tämä on vain jotain, minkä vanhempi ihminen on jo ehtinyt unohtaa. Hänen elämässään kaikki tapahtuu hitaasti, paitsi ajan vääjäämätön kuluminen, joka tuntuu koko ajan nopeutuvan.

Biisin kokemusmaailma tuntuu muutenkin täysin vilpittömältä. Ilkka Alanko on aina osannut kirjoittaa ilman turhia filttereitä. Niinpä hänelle ei ole ongelma aloittaa biisiä säkeellä Neonkukka-aurinko kuppilan kulmaa taasen koristaa. Tuo neonkukka-aurinko on minua suuresti riemastuttava kuva, varmaan siksi, että ihan tarkkaan mietittynä siinä ei ole paljoakaan järkeä, ja toisaalta taas siinä on kaikki järki.

Tässähän kerrotaan ihan vaan jonkun kaljakapakan nurkassa istuvasta hyvännäköisestä mimmistä. Kyseinen naishenkilö ilmeisesti viihtyy kapakassa usein, kuten kai tietysti kertojakin. Hän kallistaa kurkkuunsa "kummaa juomaa", olisiko tequilaa, kun kertosäkeessä viitataan suolaan kielellä. Kertoja väijyy naisen silmäluomienkin jokaista liikettä etsien vihjettä itseensä kohdistuvaan kiinnostukseen.

Skene olisi todella proosallinen, ellei Ilkka Alangolla olisi niin vahva usko sen perimmäiseen romanttisuuteen. Juuri tätä ristiriitaa tuo "neonkukka-aurinko" tuntuu kuvaavan täydellisesti.

Alanko on epämääräinen tekstittäjä. Joskus jää vaikutelma, että hänen kuvansa ovat hänelle itselleen aivan selkeitä, mutta meillä muilla on vaikeampaa. Tämä nimenomaan tuo hänen teksteihinsä kiehtovuutta ja tulkinnanmahdollisuuksia. Tiina tanssii taas -biisin kertosäe on hyvä esimerkki. Suolaa mun kieleen / tuo heti mieleen / ne lauantai-iltapäivät, jolloin iltaa valmisteltiin / Suolaa mun kieleen / tuo heti mieleen / ne kotibileet, joissa talon sisko vieteltiin / ja takarivin pulpeteissa juoruiltiin / ja haaveiltiin.

Suola kielellä laukaisee nostalgiatriggerit, mutta onko baarin tyttö siis vanha tuttu kouluvuosilta, nimenomaan tuo aikanaan vietelty talon sisko kenties? Ilmeisesti näin on, koska "Tiina tanssii taas" -otsikko (joka itse biisissä esiintyy vasta loppufeidauksen aikana) viittaa tietysti menneisyyteenkin. Mutta mikä kertojan ja tytön suhde sitten on? Ei kai kovin läheinen, kun ei kertoja uskalla mennä edes juttelemaan tälle, vaan tyytyy ihastelemaan kaukaa. Ainakaan hän itse ei kai ole tätä tyttöä koskaan vietellyt. Tai mistä senkään tietää. Skenaario on aika lailla avoin. Kuulija voi täydentää aukkopaikat itse.

Tiina tanssii taas on kaikkine näine ristiriitoineen ja kömpelyyksineen universaalisti täysin pätevä nuoruuskuvaus, mutta ei pelkästään sitä. Se on myös definitiivinen kuvaus tietystä aikakaudesta suomalaisen nuorisokulttuurin historiassa: loppukasarista, hiuslakan ja tiukkojen farkkujen kulta-ajasta. Tuo aikakausi sattuu olemaan se, joka edelsi omaa nuoruuttani selkeästi 90-luvun puolella, joten ajatellessani sitä ajattelen automaattisesti "isoja poikia" ja "isoja tyttöjä". Eräillä perheystävillä oli Tiina-niminen tytär, joka oli minua kai kahdeksan vuotta vanhempi, hänellä oli maine punkkarina, mutta muistan hänen kuunnelleen WASPia, ja jälkikäteen ajatellen hänen tyylinsä oli varmaankin lähinnä glamheviä: iso vaalea hiuspehko, nahkaa ja niittiä. 80-luvun isot tytöt ja nimi Tiina yhdistyvät mielessäni saumattomasti toisiinsa.

Tämä taas on vain omaa historiallista spekulaatiotani, mutta oletan, että biisin kertosäkeessä kuvatut teinien dokailua ja seksiyritelmiä sisältäneet kotibileet olivat kunnolla mahdollisia vasta 80-luvulla, jolloin monen vanhemmat alkoivat jo olla suurten ikäluokkien edustajia, nuoruudessaan ehkä vapaamielisiä asenteita omaksuneita - edeltävien aikakausien vanhemmat eivät varmaankaan pääsääntöisesti olisi katselleet moista meininkiä omien seiniensä sisällä. Tuollaisia teinien kotibileitä oli 90-luvullakin vielä jatkuvasti, silloin se tuntui jo aivan vakiintuneelta toimintatavalta. Aavistelen käytännön sittemmin vähän lopahtaneen, vaikka mitään omakohtaista tietoa asiasta minulla ei ole.

Ylipäätään kaikki Neljän Ruusun tämän aikakauden musiikissa ja kaikkein eniten tässä biisissä tuntuu vievän siihen kulttuuriseen risteyskohtaan, jossa nuoriso oli hyvinvointivaltion saavutettua kypsän vaiheensa. Sen aikakauden nuorten ei tarvinnut enää lunastaa olemassaolonsa oikeutta sodan käyneiltä vanhemmilta tai hiihtää kymmentä kilometriä kansakouluun vanikkaa puremaan - noin niin kuin metaforisesti ilmaistuna. Ainakin osa heistä kuunteli kovaäänistäkin rockmusiikkia vanhempiensa sitä paheksumatta ja oksenteli nurkkiin vanhempiensa omistamissa omakotitaloissa perjantai-iltaisin. Viimeistään täysi-ikäistyttyään he saattoivat siirtyä vähän joka kulmalle ilmestyneisiin anniskeluravintoloihin kallistelemaan "kummia juomia" ilman, että tarjoilijaa olisi tarvinnut pyytää kantamaan lasia viereiseen pöytään, jos siellä sattui istumaan joku neonkukka-aurinko.

Mutta aikakaudesta ja valaistuksesta riippumatta nuoruus on ytimeltään romantiikkaa, siihen huonostikin taipuvien tilanteiden ja olosuhteiden kääntämistä romantiikaksi. Tiina tanssii, ja katsojan mielessä läikähtää huonosti sanoiksi taipuva haave jostain elämää suuremmasta, se sama haave kuin siellä takarivin pulpetissa seuraavia bileitä ja sitä niissä tapahtuvaa jotain ja aivan varmasti ratkaisevaa odotellessa.


Tiina tanssii taas Spotifyssa

#57: Jontti & Shaka: Kolmatta linjaa (2007)

[Tämä kirjoitus on muokattu versio Nuorgam-verkkomedian 2000-luvun kotimaiset pophelmet -sarjassa vuonna 2012 julkaistusta tekstistäni. Lue alkuperäinen täältä.]


Päihteistähän on Suomessa lauluja kirjoitettu – paljon iloisia, paljon valistaviakin. Näistä kummatkaan eivät kerro aiheesta paljoakaan. Todella vakuuttavan päihdeteemaisen laulun täytyy asemoitua sisälle ja ulos ja välittää molempia näkökantoja eikä kumpaakaan.

Sellaisen kirjoittaminen vaatii rohkeutta eikä välttämättä onnistu ilman omakohtaisia kokemuksia päihteidenkäytön hyvistä ja huonoista puolista. Tällaisten jakaminen taas on Suomessa tabu, koska maahan mahtuu näköjään vain kritiikitöntä renttuilua tai sitten uskoon tulleiden ex-alkoholistien vaivaannuttavaa tilitystä.

On tietysti briljantteja poikkeuksia, esimerkiksi Vexi Salmen Irwinille kirjoittama Rentun ruusu, vuosikymmenien aikaisen ystävän ja työkumppanin koruton tulkinta juopon maailmasta. Sen 2000-lukulaiseksi jatkajaksi nimeäisin Jontin ja Shakan vuonna 2007 ilmestyneen Rata-äänitteen, aikansa suomirap-tapauksen. Se on teema-albumi nuorehkon, mutta jo päihdemaailman varjopuoliin huolella tutustuneen ja ainakin puoliksi syrjäytyneen mieshenkilön elämästä Helsingin Kalliossa.
Rata-äänitteen suuri vahvuus on kyvyssä pelata kahdella näkökulmalla: sen kertojat elävät samaa huuruista elämää kuin kaikki ympärilläänkin, mutta liukuvat oikeissa kohdissa vaivatta ulkopuolisen tarkkailijan rooliin ja sitten taas takaisin sinne räkälän pöytään. Ollaan sekä sisällä että ulkona.

Kaiken lisäksi biisit esittää kaksi hyvin erilaista sanataiteilijaa, joiden välinen dynamiikka pelaa täydellisesti niin sanasisältöjen, säkeistöjaon kuin jopa äänenvärin tasolla.

Kolmatta linjaa nousi levyn pikkuhitiksi Fredin ikivihreästä poimitun kertosäkeen avittamana, mutta näennäisen populistinen sitaatti taitaa sittenkin olla tarkkaan mietitty. Juha Vainion tekstin kertoja pystyy leikkimään tuhlaajapoikaa, mutta suree lopussa hukkaan heitettyä nuoruuttaan. Rata-äänite taas on suoranainen teemalevy hukkaan heitetystä nuoruudesta. Aika vain on karumpi: tämän levyn hahmot eivät ole parinkymmenen vuoden päästä heittelemässä portsareille lantteja, moni heistä on päätynyt mullan alle jo kauan ennen sitä. Lisäksi Jontin & Shakan biisiin poimitun samplepätkän rahaa on, takaan sen -toistelu asettuu vahvasti ironiseen valoon, kun miesten omat riimit pursuavat sossun luukulla jonottajia, halvan kaljan ostajia tai vielä mieluummin varastajia ja yhdeksältä aukeavia baareja.

Rakenteeltaan Kolmatta linjaa on yksinkertainen. Tummaääninen, hieman surulliselta ulkopuoliselta kuulostava Shaka ja hermostunut, takakireä, aina intensiivinen Jontti räppäävät kumpikin kaksi säkeistöä. Välissä Fredi laulaa.

Shaka on “kolmatta päivää radalla”, krapulaisen melankolian vallassa, kelaa uusia riimejä ja tilannettaan ihmisenä ja artistina, seuraa sivustakatsojana densojen tappeluja ja Piritorin nappikauppaa ja päätyy lopulta kalliolaisen tarkkailijan ylivoimaiseen ykköspaikkaan, “näköalamestaan” eli joka aamu yhdeksältä aukeavaan anniskeluravintola Kolmeen Kaisaan. Sieltä, kerroksen verran Suomen promillepitoisimman tienristeyksen yläpuolelta, riimeihin saa aiheita: Seuraan traagist farssii liven Kolmest Kaisasta / Raflat on auki eli ei oo liian aikasta.

Jontti taas yrittää asioida sossun luukulla, mutta lähtee lannistuneena mieluummin Kurvin suuntaan hänkin, hakien matkalla tarjousmäyräkoiran. Vaasankadulla hän muistelee nuoruusvuosia ja törmäilee silloisiin idoleihin, joilla on nyt käynti ku Klonkul.

Näitä pinnan alle jo vajonneita ystäviä ja nimettömiä kuolinsyytilastojen ankeuttajia tulee Jontin ja Shakan maailmassa vastaan kaikkialla. On myös järjestäytyneen yhteiskunnan edustajia: huonosti naamioituneita siviilikyttiä, typeriä vartijoita, kassaneitejä joita bissen pölliminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Kertojat ovat jossain siinä välissä: poliisin ja omissakin silmissään lainsuojattomia, kuitenkin kykeneviä rehelliseen tilanneanalyysiin. Heidän nuorallatanssinsa jatkuu. Toisilla se päättyi alkuunsa, toiset eivät tiedä sellaisesta mitään.

Valtaosa hyvästä rapmusiikista käsittelee mikrokosmoksia. Modernia Kalliota ei ole Mikko Rimmisen ja Teemu Bergmanin lisäksi kukaan kuvannut niin armottoman yksityiskohtaisesti kuin Jontti ja Shaka. Asuin mestoilla vuosia, enkä ole niin havaintokyvytön, että väittäisin heidän Kalliotaan ainoaksi, mutta se on ehdottomasti yksi Kallio. Se on laulunsa ansainnut, ja laulu paikkansa tällä listalla.



Kolmatta linjaa -video Youtubessa

#58: Koinurit: Progelaulu (1990)

En tiedä, onko eteläpohjalaisuus paikallisidentiteettinä mitenkään ratkaisevasti määritellyt suomalaista mieskuvaa, mutta tällaisena puoliksi pohjalaisena omaa ristiriitaista ja aika paljon kielteiseen kallistuvaa suhdetta tuohon mieskuvaan on tullut kyllä mietittyä tätä kauttakin. Tuulesta temmattu veikkaukseni on, että vaikka suomalaisen mieskuvan ongelmakohdat ovat melko samanlaisia maakunnasta riippumatta, niin eteläpohjalainen uhon ja katkeruuden saumaton yhdistelmä ainakin vastaa parhaiten niitä mielentiloja, joissa tapellaan tai tapetaan nakkikioskilla tai kohotetaan nyrkit sitä mukamas rakkainta lyömään. Ihan hirveän nihkeä aihe, ja siksi vaikea aihe skarpeille tyypeille, jotka yrittävät tehdä hyviä biisejä, joita nyt kuitenkin olisi tärkeää tehdä kaikista isoista aiheista.

Tällaisia teemoja käsiteltäessä minä-muoto, sinä-muoto tai kolmannen persoonan tarinankerronta tapaavat pettää, kukin omalla tavallaan. Yhteistä eri lähestymistapojen ongelmille on se, että ne tuntuvat kohdentavan huomiota johonkin yksittäistapaukseen, ja se taas on ongelmallista muun muassa siksi, että taideteoksen käsittelemä yksittäistapaus on lähtökohtaisesti kuvitteellinen. Moni vastaanottaja kyllä ymmärtääkin tämän, mutta silti teoksesta puhuttaessa puhutaan jollain tasolla sen kuvaamasta yksittäistapauksesta, ei koko aihealueesta. Sitten voidaan argumentoida tyyliin "en minä ole kyllä tuollaista kokenut" tai "olen kokenut tämän asian juurikin näin". Kummin vain, asian viereen suunnataan.


Vaikea yhtälö. Mutta ainakin yksi klassikkobiisi suomenkielisen musiikin historiasta löytyy, jossa se on onnistuttu ratkaisemaan täydellisesti.

90-luvun alussa vaikuttanut, eräänlainen kansanmusiikkiopiskelijoiden punkbändi Koinurit teki kyllä melkein kaiken muunkin täydellisesti. Pidän kyllä Värttinästäkin, mutta tuolloisen kansanmusiikkibuumin kovin edustaja on ilman muuta Koinurit. Tässä näkemyksessäni on kyllä nostalgian sivumaku, olin ala-asteikäinen ja meillä kuunneltiin Koinureita paljon. En minä silloin tietenkään tiennyt, että hyvin suuri osa yhtyeen mahtavista iskusävelmistä oli Hiski Salomaa -covereita. Myöhemmin olen perehtynyt alkuperäisiin ja rakastan niitä, mutta kyllä Koinureiden riehakkaissa versioissa on jotain sellaista, jonka melkein väittäisin täydellistävän sen eetoksen ja aatoksen, joiden varaan Hiski aivan eri aikakautena musiikkinsa rakensi.

Silti Koinureiden magnum opus on Yllätyspaartit-esikoislevyn eepos Progelaulu. Ja nyt palataan siihen tematiikkaan, jota kirjoituksen alkupuolella käsiteltiin.

Ymmärtääkseni Progelaulu, joka Äänitearkistossa on merkitty yhtyeen jäsenten kollektiiviseksi sävellykseksi, on eräänlainen tilkkutäkki säkeitä pohjalaisten rekilaulujen aarteistosta. Nämä säkeet edustavat juuri tätä nousuhumalaisesta uhosta laskuhumalaiseen katkeruuteen taittuvaa tunnetilojen sateenkaarta, jonka laitamilla häilyy aina se "flikka", joka ei anna ja/tai antaa jollekulle muulle. Mutta flikkakin on vain sivuhenkilö. Häneen vain tiivistyy kaikki se muu, joka kertojalta jää saamatta. Kaikki se, mikä hänessä on aitoa ja mitä hänessä ei ymmärretä. Kaikki se, minkä takia hän juo ja tappelee, lyö klasit rikki tai pakenee Amerikkaan.

Jokainen Suomen historiaa tunteva tietysti huomauttaa viimeistään tuohon Amerikka-kohtaan, että kyse on myös todellisista demografisista ja yhteiskunnallisista kehityskuluista, jotka toki ovat 100-200 vuotta vanhoja noin karkeasti ottaen. Mutta mitään yksiselitteistä vastausta siihen, miten maamme historia on vaikuttanut suomalaiseen miesidentiteettiin, ei tietenkään ole. Olisi turhanpäiväistä yrittää hahmotella sellaista taideteoksen muodossa. Tuloksena on yleensä ollut vaivaannuttavaa roskaa.

Progelaulu on ainoa populaarimusiikkikappaleen muotoon puettu vastaus, jolle voi nyökätä. Se koostuu samanlaisista sirpaleista ja katkelmista ja hetkellisistä impulsseista kuin kuvaamansa teemakin. Sen yksittäisissä säkeissä ei ole toisiinsa suhteutettuna mitään johdonmukaisuutta, mutta kokonaisuudessa on.

90-luvun alun jälkeen tätä laskuhumalaista äijämentaliteettia on kanavoitu niin paljon ja niin paljon typerämmin, että jokaisena sen julkaisun jälkeisenä vuonna Progelaulu kasvaa korkoa ja huutaa tulla siksi kaikkien tuntemaksi klassikoksi, jota se ei valitettavasti vieläkään ole.


Progelaulu Youtubessa