Neljän Ruusun jäsenet olivat varsinkin nykynäkökulmasta todella nuoria, kun yhtyeen ura pääsi vauhtiin. Vuonna 1990 ilmestynyt Hyvää yötä Bangkok oli jo heidän neljäs levynsä, mutta tyypit eivät olleet juurikaan yli parikymppisiä. Sitä edeltänyt Hyvää päivää on Ruusujen ensimmäinen merkkiteos, ja Hyvää yötä taas taitaa olla bändin paras albumi. Tämä oli heidän taiteellista huippukauttaan, joka taittui sitten Haloo-levyllä kaupalliseksi huippukaudeksi.
Muusikoiden ikää ei kannattaisi erikseen painottaa, ellei se kuuluisi näiden aikojen Neljä Ruusua -lauluissa niin selvästi - ja pelkästään hyvässä. Nuoren ihmisen maailmankokemus on vähän sellainen sateenkaaren päässä piilotteleva aarre, jota eri-ikäiset lauluntekijät tapaavat etsiä, elleivät sitten vain tyydy vuosilukujen ja kaikenlaisten kulttuuristen madeleineleivosten luettelemiseen nostalgiapisteiden toivossa. Ei ole erityisen yllättävää, että aidosti nuoruudelta kuulostavat biisit ovat yleensä varsin nuorien ihmisten tekemiä.
Tiina tanssii taas on hyvä esimerkki tästä. Lähdetään liikkeelle siitä paradoksista, että se on kirjoitettu nostalgisesta perspektiivistä: kertoja ihailee tyttöä baarissa, tämä tuo hänen mieleensä kouluaikojen kotibileet romansseineen. Kertoja itse on kaiketi parikymppinen siinä missä laulaja-sanoittaja Ilkka Alankokin. Miten hän voi tuntea nostalgiaa "nuoruutta" kohtaan, jotain ehkä kolme vuotta sitten tapahtunutta?
Juuri siksi, että hän on nuori. Tottakai 20-vuotias voi suhtautua nostalgisesti asioihin, jotka tapahtuivat hänen ollessaan 17. Välissähän on koko elämä ehtinyt muuttua varmasti toisenlaiseksi. Tämä on vain jotain, minkä vanhempi ihminen on jo ehtinyt unohtaa. Hänen elämässään kaikki tapahtuu hitaasti, paitsi ajan vääjäämätön kuluminen, joka tuntuu koko ajan nopeutuvan.
Biisin kokemusmaailma tuntuu muutenkin täysin vilpittömältä. Ilkka Alanko on aina osannut kirjoittaa ilman turhia filttereitä. Niinpä hänelle ei ole ongelma aloittaa biisiä säkeellä Neonkukka-aurinko kuppilan kulmaa taasen koristaa. Tuo neonkukka-aurinko on minua suuresti riemastuttava kuva, varmaan siksi, että ihan tarkkaan mietittynä siinä ei ole paljoakaan järkeä, ja toisaalta taas siinä on kaikki järki.
Tässähän kerrotaan ihan vaan jonkun kaljakapakan nurkassa istuvasta hyvännäköisestä mimmistä. Kyseinen naishenkilö ilmeisesti viihtyy kapakassa usein, kuten kai tietysti kertojakin. Hän kallistaa kurkkuunsa "kummaa juomaa", olisiko tequilaa, kun kertosäkeessä viitataan suolaan kielellä. Kertoja väijyy naisen silmäluomienkin jokaista liikettä etsien vihjettä itseensä kohdistuvaan kiinnostukseen.
Skene olisi todella proosallinen, ellei Ilkka Alangolla olisi niin vahva usko sen perimmäiseen romanttisuuteen. Juuri tätä ristiriitaa tuo "neonkukka-aurinko" tuntuu kuvaavan täydellisesti.
Alanko on epämääräinen tekstittäjä. Joskus jää vaikutelma, että hänen kuvansa ovat hänelle itselleen aivan selkeitä, mutta meillä muilla on vaikeampaa. Tämä nimenomaan tuo hänen teksteihinsä kiehtovuutta ja tulkinnanmahdollisuuksia. Tiina tanssii taas -biisin kertosäe on hyvä esimerkki. Suolaa mun kieleen / tuo heti mieleen / ne lauantai-iltapäivät, jolloin iltaa valmisteltiin / Suolaa mun kieleen / tuo heti mieleen / ne kotibileet, joissa talon sisko vieteltiin / ja takarivin pulpeteissa juoruiltiin / ja haaveiltiin.
Suola kielellä laukaisee nostalgiatriggerit, mutta onko baarin tyttö siis vanha tuttu kouluvuosilta, nimenomaan tuo aikanaan vietelty talon sisko kenties? Ilmeisesti näin on, koska "Tiina tanssii taas" -otsikko (joka itse biisissä esiintyy vasta loppufeidauksen aikana) viittaa tietysti menneisyyteenkin. Mutta mikä kertojan ja tytön suhde sitten on? Ei kai kovin läheinen, kun ei kertoja uskalla mennä edes juttelemaan tälle, vaan tyytyy ihastelemaan kaukaa. Ainakaan hän itse ei kai ole tätä tyttöä koskaan vietellyt. Tai mistä senkään tietää. Skenaario on aika lailla avoin. Kuulija voi täydentää aukkopaikat itse.
Tiina tanssii taas on kaikkine näine ristiriitoineen ja kömpelyyksineen universaalisti täysin pätevä nuoruuskuvaus, mutta ei pelkästään sitä. Se on myös definitiivinen kuvaus tietystä aikakaudesta suomalaisen nuorisokulttuurin historiassa: loppukasarista, hiuslakan ja tiukkojen farkkujen kulta-ajasta. Tuo aikakausi sattuu olemaan se, joka edelsi omaa nuoruuttani selkeästi 90-luvun puolella, joten ajatellessani sitä ajattelen automaattisesti "isoja poikia" ja "isoja tyttöjä". Eräillä perheystävillä oli Tiina-niminen tytär, joka oli minua kai kahdeksan vuotta vanhempi, hänellä oli maine punkkarina, mutta muistan hänen kuunnelleen WASPia, ja jälkikäteen ajatellen hänen tyylinsä oli varmaankin lähinnä glamheviä: iso vaalea hiuspehko, nahkaa ja niittiä. 80-luvun isot tytöt ja nimi Tiina yhdistyvät mielessäni saumattomasti toisiinsa.
Tämä taas on vain omaa historiallista spekulaatiotani, mutta oletan, että biisin kertosäkeessä kuvatut teinien dokailua ja seksiyritelmiä sisältäneet kotibileet olivat kunnolla mahdollisia vasta 80-luvulla, jolloin monen vanhemmat alkoivat jo olla suurten ikäluokkien edustajia, nuoruudessaan ehkä vapaamielisiä asenteita omaksuneita - edeltävien aikakausien vanhemmat eivät varmaankaan pääsääntöisesti olisi katselleet moista meininkiä omien seiniensä sisällä. Tuollaisia teinien kotibileitä oli 90-luvullakin vielä jatkuvasti, silloin se tuntui jo aivan vakiintuneelta toimintatavalta. Aavistelen käytännön sittemmin vähän lopahtaneen, vaikka mitään omakohtaista tietoa asiasta minulla ei ole.
Ylipäätään kaikki Neljän Ruusun tämän aikakauden musiikissa ja kaikkein eniten tässä biisissä tuntuu vievän siihen kulttuuriseen risteyskohtaan, jossa nuoriso oli hyvinvointivaltion saavutettua kypsän vaiheensa. Sen aikakauden nuorten ei tarvinnut enää lunastaa olemassaolonsa oikeutta sodan käyneiltä vanhemmilta tai hiihtää kymmentä kilometriä kansakouluun vanikkaa puremaan - noin niin kuin metaforisesti ilmaistuna. Ainakin osa heistä kuunteli kovaäänistäkin rockmusiikkia vanhempiensa sitä paheksumatta ja oksenteli nurkkiin vanhempiensa omistamissa omakotitaloissa perjantai-iltaisin. Viimeistään täysi-ikäistyttyään he saattoivat siirtyä vähän joka kulmalle ilmestyneisiin anniskeluravintoloihin kallistelemaan "kummia juomia" ilman, että tarjoilijaa olisi tarvinnut pyytää kantamaan lasia viereiseen pöytään, jos siellä sattui istumaan joku neonkukka-aurinko.
Mutta aikakaudesta ja valaistuksesta riippumatta nuoruus on ytimeltään romantiikkaa, siihen huonostikin taipuvien tilanteiden ja olosuhteiden kääntämistä romantiikaksi. Tiina tanssii, ja katsojan mielessä läikähtää huonosti sanoiksi taipuva haave jostain elämää suuremmasta, se sama haave kuin siellä takarivin pulpetissa seuraavia bileitä ja sitä niissä tapahtuvaa jotain ja aivan varmasti ratkaisevaa odotellessa.
Tiina tanssii taas Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti