Veikko Tuomi teki sodanjälkeisinä vuosikymmeninä pitkän uran ja useita menestyslevyjä, mutta kaikkein muistetuimpia iskelmäklassikoita hän ei ole. Enpä itsekään tunne häneltä kuin yksittäisiä kappaleita. Kauko Käyhkön säveltämä ja teatterimies Urpo Laurin sanoittama Rempallaan on kuitenkin ikuisia suosikkejani jälleenrakennus- ja rillumareikauden iskelmistä. Joissakin juuri tämän aikakauden ikivihreissä hienovaraisesti maanläheinen huumori ja hehkuva suomalaiskansallinen romantiikka kohtaavat jotenkin juuri oikealla tavalla, ja tämä saattaa olla definitiivinen esimerkki.
Minulle on mahdotonta kuunnella näitä biisejä ajattelematta sitä kulttuurista ja yhteiskunnallista viitekehystä, jossa niitä tehtiin. Taisin jossain aiemmassakin tämän blogin tekstissä viitata siihen, miten sodanjälkeinen aika tuonne 60-luvun taitteeseen asti oli tavallaan agraari-Suomen kulta-aikaa ja samalla sen lopun alkua. Vuonna 1952 - Helsingin olympialaisten eli siinä mielessä kansainvälistymisen vuonna - myös rillumarein suosio alkoi olla huipussaan. Useimmat elivät vielä maitolaitureiden ja heinälatojen Suomessa. On kuitenkin mielenkiintoista, miten maaseuturomantiikka alkoi juuri näihin aikoihin saada populaariviihteessä yhä eskapistisempia piirteitä. Sellainen tendenssi tuntuu ilman muuta oireelliselta, kun tiedetään, mitä oli edessä jo hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa.
Rempallaan on oikeastaan romanttinen komedia. Siinä poika saapuu taloon, jossa on vaarinsa kanssa asuva tyttö. Tyttö on sinisilmä ja poika nuori ja vahvanlainen. Talossa ja pihapiirissä kaikki on ihanasti rempallaan. Niin on tytön aitan ovikin, kutsuvasti aukihan se yön tullen repsottaa. Ja niin myös lopussa pojan sydän.
Jotenkin tässä klassisessa tarinassa viehättää hirveästi se, miten Urpo Lauri on tekstissään käyttänyt tapahtumapaikaksi kirjoitetun maatilan yleistä sinne päin -kuntoa johtomotiivina ja romanttisena metaforana. Puhutaan nukkavierujen töllien Suomesta, joka tuntuu itselleni hirveän paljon rakkaammalta fantasiamaailmalta kuin ylväiden suurtilojen Suomi. Tämä on pienissä ja köyhissä puitteissa tapahtuva lempeä rakkaustarina, demokraattista romantiikkaa. Juuri tällaisia tarinoita 50-luvulla on haluttu kuulla. Tässä on nuoria raikkaita ihmisiä, uusia alkuja, hienovarainen seksin aavistus. Ja hienoja kielikuvia, kuten kesäyön valoisuuden upeasti määrittävä aurinko nukkui jo untansa saitaa.
Kaikkiin tämän aikakauden klassikkoiskelmiin pätee ilman eri mainintaa, että niillä soittaa lajityypin mennen tullen hallitsevia rutinoituneita ammattilaisia. Veikko Tuomi laulajana hallitsee sellaisen paatoksen ja kepeän silmäniskufiiliksen yhdistelmän, joka toimii tässä täydellisesti. Biisi kuulostaa kesäillan hämyltä ja huumaavilta tuoksuilta. Virheetön suoritus, ja virheetön sattuma, että kirjoitan tätä kesän lyhyimpänä yönä.
Rempallaan Youtubessa - kohtalaisen hyvä esimerkki siitä, millaista dadaa ruohonjuuritason sotureiden näihin vanhoihin biiseihin tekemät omat kuvakoosteet usein ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti