Kyllähän suomenkielinen populaarimusiikki tarvitsee omat stoner-antheminsa. Juicen Pilvee pilvee ei kelpaa tähän tarkoitukseen, eihän se kerro pilvessä olemisesta. Siekkareilla oli joitakin yrityksiä tähän suuntaan, mutta heidänkin teoksensa ovat liian levottomia tavoittaakseen jumittavan zenin. Kotoista reggaekulttuuria meillä ei sanottavasti ole, ja se vähäkin on aina kuulostanut falskilta.
2000-luvun suomiräp on sitten lopulta vastannut tähänkin kysyntään. Alan klassikoita löytyy aika moneltakin tekijältä. Jos paras suomalainen polttelubiisi pitäisi valita, nimeäisin itse Jodarokin kulttiklassikon Black metal logoja.
Kappaleen täydellisyys tämän harrastuksen kuvaajana liittyy pitkälti siihen, ettei Jodarok edes yritä konstruoida mitään laajempia asiayhteyksiä. Hän pitää sammakkoperspektiivin ja suoltaa täysin vakuuttavasti sitä samaa tajunnanvirtaa, mikä hyvissä pajareissa olevan tyypin päässä lainehtii. Se on korkealentoista, ailahtelevasti nerokasta ja ulkopuoliselle mahdotonta ymmärtää - eikä ymmärtäminen tietenkään ole se pointtikaan.
Black metal logoja kuvaa ajatuksenjuoksua, joka tarttuu sattumanvaraisiin kiintopisteisiin ja rakentaa niiden varaan jotakin kunnianhimoista ja äärimmäisen hataraa. Biisin kertoja assosioi itsekseen mm. suunnitelman palkitun nykytaiteen tekemiseksi: Innovointimoodi: taideinstallaatio Kiasmaan / jossa mennään peilipallon sisään hengaan / Se ois maailma kärpäsen silmin / Apurahaa sais miltsin jos nousis alta viltin. Mutta koska viltin alta nouseminen olisi aivan liian vaivalloista, kuittaantuu kuningasidea saman tien: Tuskinpa, sisäpinnat peileissä on mustia / Kelat heittää joka suuntaan ilman luomistuskia.
Sankarimme siirtyy parvekkeelle, ja assosiaatioketju alkaa tällä kertaa kuuta vasten koukeroita muodostavista oksista: Kuu ehti jo taivaalle kohota / Puussa näkyy black metal logoja / Pihakoivussa black metal logoja / Nään black metal logoja. Koivunoksien tekemät black metal -logot ovat biisin nerokas ydinhavainto, joka välittää täydellisesti sen sumean ahaa-elämyksen, jonka jokainen näitä asioita joskus harrastanut tuntee. Tuo havainto ei kerro mistään eikä johda minnekään, mutta siihen tiivistyy pysäytetty hetki, jossa on kaikki. Jos tuolla hetkellä yrittäisi kirjoittaa avainkokemustaan muistiin, syntyisi proosaa, jossa ei seuraavana päivänä ole mitään mieltä. Näin kävi toisen käden tarinan mukaan eräälle muinaisaikojen sivarille, joka oli polteltuaan keksinyt elämän tarkoituksen ja kirjoittanut sen varmuuden vuoksi muistiin. Yöunien jälkeen hän muisti mennä tarkistamaan, mikä elämän tarkoitus oli tarkalleen ottaen ollut: paperilapulla luki yksi sana, nahkasläppä.
Jodarok tuntuu taiteilijana vähän samanlaiselta slackerilta kuin tässä kuvaamansa hahmokin. Yksi hänen soololevyistään onkin nimeltään Valvo viiteen, nuku kolmeen. Hän on loistava ja lahjakas silloin kun jaksaa. Ehkä hän ei pidä rimaansa turhan korkealla, sellainenhan olisi vaivalloista ja aikaavievää. Hänen suojauksensa ovat alhaalla, hän keskittyy rennosti ottamiseen, olemaan oma itsensä.
Eli kuten Black metal logoja -biisin lopussa todetaan: Tajusin pointin kun sytytin jointin / Haluun olla niin skutsissa että Skynyrdi toimii. Freebird ei ole maailman coolein biisi, mutta kukapa sitä ei oikeasti rakastaisi.
Black metal logoja Youtubessa
maanantai 28. maaliskuuta 2016
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
#76: Kerkko Koskinen Kollektiivi: Korintin ruusut (2012)
Kerkko Koskista hahmona ja taiteilijana ei voi olla rakastamatta: hän ajattelee suuria ja pystyy aika usein toteuttamaankin ajatuksensa. Tarvitaan ainakin yksi musiikillinen maksimalisti, joka rakentaa kappaleensa yleensä häpeilemättömän kirjallisten tekstien ympärille. Tässä roolissaan Koskinen on Kaj Chydeniuksen työn luontainen jatkaja. Varmasti hän tiedostaa sen itsekin. Niinpä Aulikki Oksasen esiintyminen sanoittajana yhdessä Koskisen kaikkien aikojen parhaista kappaleista on aivan asiaankuuluvaa, suoranaista runon oikeutta. Sitä paitsi Oksanen on suvereeni runokielen mestari, jonka tasolle juuri kukaan listaykköslevyille tekstejä tekevä ei voi uneksiakaan pääsevänsä.
Kirjoitan tätä maaliskuun 22. päivänä vuonna 2016, ja on aivan puhdasta sattumaa, että päivälleen kaksi vuotta sitten osallistuin Ateenan Syntagma-aukiolla mielenosoitukseen tuolloista korruptoitunutta hallitusta ja troikan talouskuria vastaan. Toistaiseksi ainoa Kreikan-matkani oli muutenkin unohtumaton kokemus, kenties palkitsevin koskaan tekemäni reissu. Korintin ruusut oli ollut minulle tärkeä laulu ennen matkaakin, mutta nyt siinä resonoi kaikki Ateenassa näkemäni ja ajattelemani, Koukakin kaupunginosan kapeita katuja reunustavista mandariinipuista loputtomiin kulkukoiriin ja naapuruston kissoihin, Exharhian punkkareista kortteliravintolan rembetiko-musikantteihin, mielenosoittajien turhautuneesta energiasta rapistuvaan muinaisuuteen Akropoliilla.
Missään nimessä Korintin ruusut ei ole mikään ilmeinen poliittinen laulu. Sen vire on aivan toinen, se on elegia tai mietelmä. Siinä on pysähtyneisyyttä, raukeutta ja piilotettuja synkkiä pohjavirtauksia. Sitruspuut ja sypressit ankkuroivat kappaleen maisemaan - Oksanen taisi mainita kirjoittaneensa tekstin itse asiassa Peloponnesoksella - mutta Kreikan ohella se tuntuu kertovan koko Euroopan illankoitosta, suuruuden ajan vääjäämättömästä lopusta.
Kreikka sopii kaikkien draaman lakien mukaan ensinäytöksen miljööksi. Vaarojen, epävarmuuden ja mullistusten aika saapuu maanosaan samaa reittiä kuin korkeakulttuuri ja demokratia aikanaan. Viime vuosien poliittisessa kommentoinnissa kreikkalaiset on asetettu naurunalaisiksi tai vihan ja kaunan kohteiksi. Oksasen tekstissä vanhan maan kansa säilyttää itsetuntonsa kovan kohtalon edessäkin: Niin tyyninä, niin korkeina / niin ylpeinä kuihtuvat Korintin ruusut.
Teksti on väkevän runoilmaisun juhlaa, siinä tuhlaillaan upeita lauseita: Kirjava kissa pesee syntejään pihalla sitruunapuun valossa, Särkynyt vuosisata ruostuu sateessa. Kaiken poplyriikan ei tarvitse olla tällaista, mutta kyllähän tällaisesta ylevöityy. Tietysti siksikin, että sävelmä on vähäeleisen upea ja rauhallisen itsevarmasti vuorenkorkuiseksi kasvava sovitus Koskisen parhaita.
Periaatteessa hän on Ultra Bran ajoista asti tehnyt useimmissa lauluissaan suunnilleen samaa juttua, minkä takia olikin vähän yllättävää tajuta Kollektiivin esikoislevyn ilmestyessä, kuinka paljon hän on alkuperäiseltä korkealta tasoltaankin kehittynyt. Korintin ruusuissa on jotain sellaista puhdasta ja kirkasta, jollaista en ole monessakaan musiikkiesityksessä tavannut.
Ja siitä taas on tietysti kiittäminen myös Vuokko Hovattaa, joka tämän laulun pääsolistina tekee luultavasti elämänsä suorituksen: syvän surun ja syvän tyyneyden välille paikantuva tulkinta viimeistelee järjettömän upean kokonaisuuden.
Koskisen kahdella lauletulla soololevyllä on upeita biisejä, joista parhaissa lääkitään usein murjottua miehistä itsetuntoa (Sateentekijä, Poispäin ainoastaan, Tätä miestä ei ruoste raiskaa). Kollektiivin ensilevy on lähes virheetön kokonaisuus, ja Laura Palmer tai Huone 232 voisivat myös olla tällä listalla, ellei Korintin ruusuja olisi. Nyt kuitenkin tekstin, musiikin ja itselleni tärkeiden sivumerkitysten kokonaisuus tekee tästä pelistä melko selvän.
Korintin ruusut Spotifyssa
Kirjoitan tätä maaliskuun 22. päivänä vuonna 2016, ja on aivan puhdasta sattumaa, että päivälleen kaksi vuotta sitten osallistuin Ateenan Syntagma-aukiolla mielenosoitukseen tuolloista korruptoitunutta hallitusta ja troikan talouskuria vastaan. Toistaiseksi ainoa Kreikan-matkani oli muutenkin unohtumaton kokemus, kenties palkitsevin koskaan tekemäni reissu. Korintin ruusut oli ollut minulle tärkeä laulu ennen matkaakin, mutta nyt siinä resonoi kaikki Ateenassa näkemäni ja ajattelemani, Koukakin kaupunginosan kapeita katuja reunustavista mandariinipuista loputtomiin kulkukoiriin ja naapuruston kissoihin, Exharhian punkkareista kortteliravintolan rembetiko-musikantteihin, mielenosoittajien turhautuneesta energiasta rapistuvaan muinaisuuteen Akropoliilla.
Missään nimessä Korintin ruusut ei ole mikään ilmeinen poliittinen laulu. Sen vire on aivan toinen, se on elegia tai mietelmä. Siinä on pysähtyneisyyttä, raukeutta ja piilotettuja synkkiä pohjavirtauksia. Sitruspuut ja sypressit ankkuroivat kappaleen maisemaan - Oksanen taisi mainita kirjoittaneensa tekstin itse asiassa Peloponnesoksella - mutta Kreikan ohella se tuntuu kertovan koko Euroopan illankoitosta, suuruuden ajan vääjäämättömästä lopusta.
Kreikka sopii kaikkien draaman lakien mukaan ensinäytöksen miljööksi. Vaarojen, epävarmuuden ja mullistusten aika saapuu maanosaan samaa reittiä kuin korkeakulttuuri ja demokratia aikanaan. Viime vuosien poliittisessa kommentoinnissa kreikkalaiset on asetettu naurunalaisiksi tai vihan ja kaunan kohteiksi. Oksasen tekstissä vanhan maan kansa säilyttää itsetuntonsa kovan kohtalon edessäkin: Niin tyyninä, niin korkeina / niin ylpeinä kuihtuvat Korintin ruusut.
Teksti on väkevän runoilmaisun juhlaa, siinä tuhlaillaan upeita lauseita: Kirjava kissa pesee syntejään pihalla sitruunapuun valossa, Särkynyt vuosisata ruostuu sateessa. Kaiken poplyriikan ei tarvitse olla tällaista, mutta kyllähän tällaisesta ylevöityy. Tietysti siksikin, että sävelmä on vähäeleisen upea ja rauhallisen itsevarmasti vuorenkorkuiseksi kasvava sovitus Koskisen parhaita.
Periaatteessa hän on Ultra Bran ajoista asti tehnyt useimmissa lauluissaan suunnilleen samaa juttua, minkä takia olikin vähän yllättävää tajuta Kollektiivin esikoislevyn ilmestyessä, kuinka paljon hän on alkuperäiseltä korkealta tasoltaankin kehittynyt. Korintin ruusuissa on jotain sellaista puhdasta ja kirkasta, jollaista en ole monessakaan musiikkiesityksessä tavannut.
Ja siitä taas on tietysti kiittäminen myös Vuokko Hovattaa, joka tämän laulun pääsolistina tekee luultavasti elämänsä suorituksen: syvän surun ja syvän tyyneyden välille paikantuva tulkinta viimeistelee järjettömän upean kokonaisuuden.
Koskisen kahdella lauletulla soololevyllä on upeita biisejä, joista parhaissa lääkitään usein murjottua miehistä itsetuntoa (Sateentekijä, Poispäin ainoastaan, Tätä miestä ei ruoste raiskaa). Kollektiivin ensilevy on lähes virheetön kokonaisuus, ja Laura Palmer tai Huone 232 voisivat myös olla tällä listalla, ellei Korintin ruusuja olisi. Nyt kuitenkin tekstin, musiikin ja itselleni tärkeiden sivumerkitysten kokonaisuus tekee tästä pelistä melko selvän.
Korintin ruusut Spotifyssa
sunnuntai 20. maaliskuuta 2016
#77: Pekko Käppi & K:H:H:L: Ruumiin tomua (2015)
Kansanmusiikki ja kansanperinne laajemminkin ovat suuria voimavaroja, joita käytetään usein liian kunnioittavasti. Minulla on ihan perhetaustan kautta tietty peruskiinnostus kansanmusiikkiin, ja nimenomaan sen pahoinpiteleminen ja hyväksikäyttö oivaltavilla tavoilla on vaikuttanut itsestäni palkitsevalta. Tämäkin voi tietysti tarkoittaa kovin erilaisia asioita. Yhtäällä joku Inariveljet uppoutuu mahdollisimman syvälle psykedeeliseen sienitranssiin, toisaalla Pekko Käppi tekee K:H:H:L -kokoonpanonsa kanssa kansanmusiikista kirkkain pääsävyin piirrettyä fantasiaa, joka ei oikeastaan eroa jostain folkmetallista muuten kuin paremman musiikillisen tyylitajun osalta.
Jouhikkohenkilö Käppi on tietysti tehnyt ennen viimeisintä kokoonpanoaan ja Sanguis meus, mama! -levyä kaikenlaisia ryöstöretkiä tradition ydinalueelle. Niiden sävy on vaihdellut surrealistisesta aidosti synkkään. Suomalaisten punk-klassikoiden versioiminen on edustanut ensin mainittua siinä missä mahtava Rammat jumalat -levy (2013) sukeltaa aika syvälle savupirttiheviangstiin. Mitään rajoja musisoinnilleen Käppi ei näytä tunnustavan. Silti hän tietää koko ajan, mitä tekee. Helvetin hieno taiteilija.
Sanguis meus, mama!n kantava idea on karibialaisen voodooperinteen ja suomalaisen loitsutradition yhdistäminen. No miksipä ei. En tunne Suomen kansan muinaisia runoja niin hyvin, että osaisin ottaa kantaa Käpin visioon näiden kahden perinteen yhtymäkohdista. Ilmeisesti sellaisia tosiaan löytyy. Yhdentekevää, vaikkei löytyisikään. Ajatus on hemmetin hyvä, ja demonisen purppuraisiin kansiin käritty levy tekee mullan- ja mädänhajuisesta okkultismista loistavaa tanssimusiikkia.
Tämä kulminoituu huikeaan Ruumiin tomua -biisiin. New Orleansin biitti, jankkaava jouhikko ja tekstin nekrofiilinen romantiikka muodostavat täydellisen kokonaisuuden, eräänlaisen sairaan kultaisen leikkauksen. Tätä tanssitaan kuin kuolemantanssia keskiaikaisissa kirkonmuureissa.
Millään tavalla synkkää musiikkiahan tämä ei enää ole, ellei sitten kaikkein heikkohermoisimmille. Pekko Käpin nykyisiä tanssihittejä voisi musiikillisen suoraviivaisuuden ja vapauttavan perusfiiliksen puolesta kuunnella vaikka koko kansa - tehdä tästä sanan varsinaisessa merkityksessä kansanmusiikkia - ellei niin monelle olisi nykyään niin vieras ajatus saada aamusmoothieensa hyppysellinen ruumiin tomua.
Ruumiin tomua Spotifyssa
Jouhikkohenkilö Käppi on tietysti tehnyt ennen viimeisintä kokoonpanoaan ja Sanguis meus, mama! -levyä kaikenlaisia ryöstöretkiä tradition ydinalueelle. Niiden sävy on vaihdellut surrealistisesta aidosti synkkään. Suomalaisten punk-klassikoiden versioiminen on edustanut ensin mainittua siinä missä mahtava Rammat jumalat -levy (2013) sukeltaa aika syvälle savupirttiheviangstiin. Mitään rajoja musisoinnilleen Käppi ei näytä tunnustavan. Silti hän tietää koko ajan, mitä tekee. Helvetin hieno taiteilija.
Sanguis meus, mama!n kantava idea on karibialaisen voodooperinteen ja suomalaisen loitsutradition yhdistäminen. No miksipä ei. En tunne Suomen kansan muinaisia runoja niin hyvin, että osaisin ottaa kantaa Käpin visioon näiden kahden perinteen yhtymäkohdista. Ilmeisesti sellaisia tosiaan löytyy. Yhdentekevää, vaikkei löytyisikään. Ajatus on hemmetin hyvä, ja demonisen purppuraisiin kansiin käritty levy tekee mullan- ja mädänhajuisesta okkultismista loistavaa tanssimusiikkia.
Tämä kulminoituu huikeaan Ruumiin tomua -biisiin. New Orleansin biitti, jankkaava jouhikko ja tekstin nekrofiilinen romantiikka muodostavat täydellisen kokonaisuuden, eräänlaisen sairaan kultaisen leikkauksen. Tätä tanssitaan kuin kuolemantanssia keskiaikaisissa kirkonmuureissa.
Millään tavalla synkkää musiikkiahan tämä ei enää ole, ellei sitten kaikkein heikkohermoisimmille. Pekko Käpin nykyisiä tanssihittejä voisi musiikillisen suoraviivaisuuden ja vapauttavan perusfiiliksen puolesta kuunnella vaikka koko kansa - tehdä tästä sanan varsinaisessa merkityksessä kansanmusiikkia - ellei niin monelle olisi nykyään niin vieras ajatus saada aamusmoothieensa hyppysellinen ruumiin tomua.
Ruumiin tomua Spotifyssa
perjantai 18. maaliskuuta 2016
#78: Kaj Chydenius: Laulu kuolleesta rakastetusta (1966)
Mainitaan nyt ensin, etten ole koskaan nähnyt Mikko Niskasen elokuvaa Käpy selän alla. Leffasivistyksessäni on kieltämättä puutteita. Toisaalta jotkut elokuvaan tehdyt laulut irtoavat ajan myötä asiayhteydestään ja muuttuvat universaaleiksi. Suomalaisen popmusiikin klassikoissa tällaisia ei ihan hirveästi ole, mutta Laulu kuolleesta rakastetusta on kiistaton esimerkki. Sitä on kuunneltu ja esitetty nyt puoli vuosisataa, eikä kai monellekaan tule siitä ensimmäisenä mieleen juuri Niskasen sinänsä ikoninen elokuva. Se kun kertoo asioista, jotka käytännössä jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa elämäänsä kohtaamaan.
Rakastetun kuolema on suunnilleen isoin ja vaikein mahdollinen aihe reilun kahden minuutin laululle. Mutta se ei ole monimutkainen aihe eräisiin muihin verrattuna. Rakastetun kuolema on tapahtumana hyytävän yksiselitteinen ja lopullinen, ja vaikka sen herättämät tunteet tänne jääneessä ovat varmasti ristiriitaisia, tuo hyytävä yksiselitteisyys musertaa lopulta kaiken muun alleen. Intuitiivisesti tuntuu oikealta laulaa tästä aiheesta koruttomasti ja tulkinnanvaraa jättämättä.
Niinpä eräistä Suomen kaikkien aikojen parhaista lauluteksteistä vastaava Marja-Leena Mikkola avaa Laulun kuolleesta rakastetusta kiertelemättä mitään: Minä kuljen yksinäin / On kuollut rakastettuni. Tosiasian ilmoittamisen jälkeen Mikkola ja Kaj Chydenius - säveltäjänä ja tässä myös laulajana hänen tulkkinaan - kyllä kasvattavat siitä pakahduttavan ja silti sävyjä täynnä olevan melodraaman, joka tutkii surun, kaipauksen, yksinäisyyden ja kuolemanikävän tuntoja viiltävämmin kuin juuri mikään muu teos suomalaisen musiikin tai kirjallisuuden historiassa.
Tutuilla kaduilla / on autiota, pimeää, Chydenius laulaa. Noita katuja rakastin niin / ja taloja niiden varsilla / ja puita niiden reunoilla / kun kuljin kanssasi. Kaupunki oli ennen rakas, mutta paikoilla on tapana leimautua ihmisiin ja tunteisiin kokemuksessamme, ja kun ihminen tai tunne kuolee, kääntyy kokemus vastakohdakseen. Se, mikä ennen merkitsi rakkautta, onnea ja yhdessäoloa alkaakin tarkoittaa yksinäisyyttä, epätoivoa ja surua. Kaupunki kuolee rakastetun mukana, koska se, neutraali rykelmä katuja, viheralueita ja rakennuksia, heräsi alkujaan eloon juuri rakkaudesta.
Kuolleen kaupungin vastakohdaksi asettuu unen pimeä metsä, jossa rakastettu nyt vaeltaa ja johon hän kertojaa houkuttelee. Niissä varjoissa ei onnea ole, mutta toivoa yhdessäolosta ei ole muuallakaan. Ehkä kertoja pysyy fyysisesti tällä puolella, mutta läsnä hän ei surussaan ole, hän ajautuu kuolemankaltaiseen tilaan: Sinne minua houkutat / yhä syvemmälle luoksesi / yhä lähemmäksi luoksesi / sen metsän uumeniin / sen metsän uumeniin.
Tässäkin varhaisessa työssään Chydenius on säveltäjänä ja sovittajana onnistunut ilmaisemaan musiikilla kaiken sen, minkä Mikkola kertoo sanoilla. Laulu kuolleesta rakastetusta kuulostaa hautautumiselta romahtavien unelmien alle, sen staattisessa ja kaunistelemattomassa toivottomuudessa on sittenkin jokin toivon aavistus. Ehkä se tulee Chydeniuksen äänen lämpimästä ja empaattisesta väristä. Tai sitten siitä, että loppuun asti surtu suru on väistämättä puhdistavaa.
Laulu kuolleesta rakastetusta Youtubessa (elokuvasta Käpy selän alla)
Rakastetun kuolema on suunnilleen isoin ja vaikein mahdollinen aihe reilun kahden minuutin laululle. Mutta se ei ole monimutkainen aihe eräisiin muihin verrattuna. Rakastetun kuolema on tapahtumana hyytävän yksiselitteinen ja lopullinen, ja vaikka sen herättämät tunteet tänne jääneessä ovat varmasti ristiriitaisia, tuo hyytävä yksiselitteisyys musertaa lopulta kaiken muun alleen. Intuitiivisesti tuntuu oikealta laulaa tästä aiheesta koruttomasti ja tulkinnanvaraa jättämättä.
Niinpä eräistä Suomen kaikkien aikojen parhaista lauluteksteistä vastaava Marja-Leena Mikkola avaa Laulun kuolleesta rakastetusta kiertelemättä mitään: Minä kuljen yksinäin / On kuollut rakastettuni. Tosiasian ilmoittamisen jälkeen Mikkola ja Kaj Chydenius - säveltäjänä ja tässä myös laulajana hänen tulkkinaan - kyllä kasvattavat siitä pakahduttavan ja silti sävyjä täynnä olevan melodraaman, joka tutkii surun, kaipauksen, yksinäisyyden ja kuolemanikävän tuntoja viiltävämmin kuin juuri mikään muu teos suomalaisen musiikin tai kirjallisuuden historiassa.
Tutuilla kaduilla / on autiota, pimeää, Chydenius laulaa. Noita katuja rakastin niin / ja taloja niiden varsilla / ja puita niiden reunoilla / kun kuljin kanssasi. Kaupunki oli ennen rakas, mutta paikoilla on tapana leimautua ihmisiin ja tunteisiin kokemuksessamme, ja kun ihminen tai tunne kuolee, kääntyy kokemus vastakohdakseen. Se, mikä ennen merkitsi rakkautta, onnea ja yhdessäoloa alkaakin tarkoittaa yksinäisyyttä, epätoivoa ja surua. Kaupunki kuolee rakastetun mukana, koska se, neutraali rykelmä katuja, viheralueita ja rakennuksia, heräsi alkujaan eloon juuri rakkaudesta.
Kuolleen kaupungin vastakohdaksi asettuu unen pimeä metsä, jossa rakastettu nyt vaeltaa ja johon hän kertojaa houkuttelee. Niissä varjoissa ei onnea ole, mutta toivoa yhdessäolosta ei ole muuallakaan. Ehkä kertoja pysyy fyysisesti tällä puolella, mutta läsnä hän ei surussaan ole, hän ajautuu kuolemankaltaiseen tilaan: Sinne minua houkutat / yhä syvemmälle luoksesi / yhä lähemmäksi luoksesi / sen metsän uumeniin / sen metsän uumeniin.
Tässäkin varhaisessa työssään Chydenius on säveltäjänä ja sovittajana onnistunut ilmaisemaan musiikilla kaiken sen, minkä Mikkola kertoo sanoilla. Laulu kuolleesta rakastetusta kuulostaa hautautumiselta romahtavien unelmien alle, sen staattisessa ja kaunistelemattomassa toivottomuudessa on sittenkin jokin toivon aavistus. Ehkä se tulee Chydeniuksen äänen lämpimästä ja empaattisesta väristä. Tai sitten siitä, että loppuun asti surtu suru on väistämättä puhdistavaa.
Laulu kuolleesta rakastetusta Youtubessa (elokuvasta Käpy selän alla)
keskiviikko 16. maaliskuuta 2016
#79: Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla (2012)
Jonain toukokuun lopun päivänä kaksi tai kolme vuotta sitten satuin kulkemaan Kallion ilmaisutaidon lukion ohi. Oli lämmintä, niin kuin Helsingissä kouluvuoden loppumetreillä usein on. Musiikkiluokan ikkuna oli auki, kuulin lukiolaisten laulavan sekakuorosovitusta Olavi Uusivirran tuollloin melko tuoreesta Elvis istuu oikealla -kappaleesta.
Pysähdyin niille sijoilleni kuuntelemaan. Siinä esityksessä tuntui olevan kaikki toivo, epävarmuus ja intohimo, mitä lukioikään ainakin romanttisesti sävyttyneissä muistoissani kuuluu. Tietysti projisoin kuorolauluun monia asioita, jotka olivat todellisuudessa omia asioitani. Entäpä sitten. Tällaiset hetket ovat nimenomaan subjektiivisen oivaltamisen hetkiä.
Olin kuunnellut Elvis istuu oikealla -albumia sen ilmestymiskeväänä paljonkin ja kirjoittanut siitä hieman kahtalaisen arvostelun Nuorgam-verkkomediaan, mutta lukiolaisten kuorosovituksen kuuleminen vasta teki nimibiisistä minulle Suuren Laulun, yhden niistä lauluista, jotka soitan puhki aina keväisin. Kevät on ristiriitaisten tunteiden, toiveiden ja pelkojen, aikaa. Kirkkaammaksi käyvä valo saa välillä ahdistuksen, välillä euforian valtaan. Ihminen on levoton, on sitä hyvällä tai huonolla tavalla tai sitten nuo tavat sekoittuvat toisiinsa.
Tosin Elvis istuu oikealla -biisin preesens tuntuu olevan enemmänkin helteisessä kesäpäivässä. Sellaiseen sijoittuu ainakin kertosäe: Täysiverinen sunnuntai / Taivaallisen rauhan aukiolla / Soitan melodikaa / Piirrät ympyröitä lantiolla. Tuttu tunnelma: puisto, aurinko, yhdessäoloa, ehkä kevyttä virvokkeiden nauttimista. Jännitteitä ilmassa, tottakai, paikalla mahdollisesti toisistaan kiinnostuneita ihmisiä.
Mielenkiintoisella tavalla tuo kertosäkeen raukea tunnelma tuntuu tyveneltä tekstin hiljaisen myrskyn ytimessä. Elvis istuu oikealla ei pauhaa levotonta kiihkoa, pikemminkin sen pianon ja puhaltimien hallitsema balladisovitus on jokseenkin levollisinta, mitä Uusivirta on tehnyt. Mutta kertojalla, tuolla melodikaa soittavalla joutomiehellä, on mielessään kaikenlaista: naisjuttuja arvatenkin, yleistä kihinää aivokuoren alla, pois pääsemisen haaveita.
Teksti on mukavan epämääräinen, koostuu sellaisista pilvien tapaan ohi ajelehtivista ajatuksenpätkistä, joita puistossa lojuessa ajatellaan. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani vaikuttaa yhdeltä ilmeiseltä lähdetekstiltä. Kallion Torkkelinmäen uneliaassa sydämessä sijaitsevan pikkupuiston kutsumanimi Taivaallisen rauhan aukio tuli ainakin laajempaan tietoisuuteen tuon teoksen myötä. Uusivirran vapaa assosiaatio on tyyliltäänkin sukua Rimmisen proosalle.
Tämähän on tosiaan Kallio-biisi, jos mikä. Tuota yhtä viittausta lukuun ottamatta mikään konkreettinen seikka ei oikeastaan tue tätä väitettä, mutta albumilta löytyy Kallio-namedroppingia lisääkin, ja sitten on tietty kaikki minkä tiedämme Uusivirrasta, Kallion lukion kasvatista. Luulen, että tähän paikan ja laulun täydelliseltä tuntuvaan ykseyteen perustuu pitkälti se avainkokemus, jonka lukiolaisten kuoron kuuleminen minussa laukaisi.
Oikeastaan Elvis istuu oikealla ei edes liity Kallioon yleisesti, vaan nimenomaan Torkkelinmäkeen, hienostuneiden jugendtalojen ja rautaisten aitojen keitaaseen Kallion kattojen yläpuolella, kuulujen taidelukioiden sijaintipaikkaan. Sen elegantti, romanttinen ja hieman pidättyväinen sovitus kuulostaa kaikilta niiltä sisäpihoilta, joilla ei koskaan ole ollut mahdollisuus käydä.
Olavi Uusivirran tuotannossa on toki paljon muitakin huippuhetkiä. Tyystin toisenlainen kappale, räiskyvä ja mahtipontinen ja joka kerta yhtä ilahduttava Nukketalo palaa nousi Elviksen pahimmaksi kilpailijaksi tätä listaa laatiessani. Se biisi on paikallaan festareilla kuultuna, mutta kotona tai pikkukaiuttimista kalliolaisessa puistossa kuultuna ykköseksi nousee Elvis istuu oikealla.
Elvis istuu oikealla -video YouTubessa
Pysähdyin niille sijoilleni kuuntelemaan. Siinä esityksessä tuntui olevan kaikki toivo, epävarmuus ja intohimo, mitä lukioikään ainakin romanttisesti sävyttyneissä muistoissani kuuluu. Tietysti projisoin kuorolauluun monia asioita, jotka olivat todellisuudessa omia asioitani. Entäpä sitten. Tällaiset hetket ovat nimenomaan subjektiivisen oivaltamisen hetkiä.
Olin kuunnellut Elvis istuu oikealla -albumia sen ilmestymiskeväänä paljonkin ja kirjoittanut siitä hieman kahtalaisen arvostelun Nuorgam-verkkomediaan, mutta lukiolaisten kuorosovituksen kuuleminen vasta teki nimibiisistä minulle Suuren Laulun, yhden niistä lauluista, jotka soitan puhki aina keväisin. Kevät on ristiriitaisten tunteiden, toiveiden ja pelkojen, aikaa. Kirkkaammaksi käyvä valo saa välillä ahdistuksen, välillä euforian valtaan. Ihminen on levoton, on sitä hyvällä tai huonolla tavalla tai sitten nuo tavat sekoittuvat toisiinsa.
Tosin Elvis istuu oikealla -biisin preesens tuntuu olevan enemmänkin helteisessä kesäpäivässä. Sellaiseen sijoittuu ainakin kertosäe: Täysiverinen sunnuntai / Taivaallisen rauhan aukiolla / Soitan melodikaa / Piirrät ympyröitä lantiolla. Tuttu tunnelma: puisto, aurinko, yhdessäoloa, ehkä kevyttä virvokkeiden nauttimista. Jännitteitä ilmassa, tottakai, paikalla mahdollisesti toisistaan kiinnostuneita ihmisiä.
Mielenkiintoisella tavalla tuo kertosäkeen raukea tunnelma tuntuu tyveneltä tekstin hiljaisen myrskyn ytimessä. Elvis istuu oikealla ei pauhaa levotonta kiihkoa, pikemminkin sen pianon ja puhaltimien hallitsema balladisovitus on jokseenkin levollisinta, mitä Uusivirta on tehnyt. Mutta kertojalla, tuolla melodikaa soittavalla joutomiehellä, on mielessään kaikenlaista: naisjuttuja arvatenkin, yleistä kihinää aivokuoren alla, pois pääsemisen haaveita.
Teksti on mukavan epämääräinen, koostuu sellaisista pilvien tapaan ohi ajelehtivista ajatuksenpätkistä, joita puistossa lojuessa ajatellaan. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani vaikuttaa yhdeltä ilmeiseltä lähdetekstiltä. Kallion Torkkelinmäen uneliaassa sydämessä sijaitsevan pikkupuiston kutsumanimi Taivaallisen rauhan aukio tuli ainakin laajempaan tietoisuuteen tuon teoksen myötä. Uusivirran vapaa assosiaatio on tyyliltäänkin sukua Rimmisen proosalle.
Tämähän on tosiaan Kallio-biisi, jos mikä. Tuota yhtä viittausta lukuun ottamatta mikään konkreettinen seikka ei oikeastaan tue tätä väitettä, mutta albumilta löytyy Kallio-namedroppingia lisääkin, ja sitten on tietty kaikki minkä tiedämme Uusivirrasta, Kallion lukion kasvatista. Luulen, että tähän paikan ja laulun täydelliseltä tuntuvaan ykseyteen perustuu pitkälti se avainkokemus, jonka lukiolaisten kuoron kuuleminen minussa laukaisi.
Oikeastaan Elvis istuu oikealla ei edes liity Kallioon yleisesti, vaan nimenomaan Torkkelinmäkeen, hienostuneiden jugendtalojen ja rautaisten aitojen keitaaseen Kallion kattojen yläpuolella, kuulujen taidelukioiden sijaintipaikkaan. Sen elegantti, romanttinen ja hieman pidättyväinen sovitus kuulostaa kaikilta niiltä sisäpihoilta, joilla ei koskaan ole ollut mahdollisuus käydä.
Olavi Uusivirran tuotannossa on toki paljon muitakin huippuhetkiä. Tyystin toisenlainen kappale, räiskyvä ja mahtipontinen ja joka kerta yhtä ilahduttava Nukketalo palaa nousi Elviksen pahimmaksi kilpailijaksi tätä listaa laatiessani. Se biisi on paikallaan festareilla kuultuna, mutta kotona tai pikkukaiuttimista kalliolaisessa puistossa kuultuna ykköseksi nousee Elvis istuu oikealla.
Elvis istuu oikealla -video YouTubessa
sunnuntai 13. maaliskuuta 2016
#80: Katri Helena: Minne tuuli kuljettaa (1965)
Elämän synty on sattuman varassa, ja miljardi sattumaa vaikuttaa kunkin elämän ottamaan suuntaan. Kun 19-vuotias Katri Helena lauloi yhtenä ensimmäisistä hiteistään Toivo Kärjen säveltämän ja Junnu Vainion sanoittaman jenkan Minne tuuli kuljettaa, ei hän varmaankaan osannut aavistaa tuulen kuljettavan häntä suomalaiseksi ikoniksi, jota iltapäivälehdet, joululevyjen ostajat ja Vain elämää -fanit kumartavat vielä yli puolen vuosisadan päästä.
Youtubesta löytyy aivan käsittämättömän ihana tv-pätkä tästä biisistä vuodelta 1965. Jokainen minunkin ikäineni suomalainen tietää monta Katri Helenaa, mutta tämä Suomen Dusty Springfield tai Diana Ross oli ainakin itselleni uutta. Tuon katsottuaan ei juuri ihmettele, miten juuri tästä naisesta tuli kaikkien aikojen iskelmäkuningatar. Hän on alusta asti heittäytynyt kaikkeen tekemäänsä koko persoonallaan, ja se persoona sattuu olemaan sellainen, joka valaisee kaamoksen.
Katri Helenan tuotantoa voisi tällä listalla edustaa esimerkiksi Anna mulle tähtitaivas, lama-ajan lohtusävel, jota kukaan muu ei olisi voinut esittää kuulostamatta teennäiseltä. Se on todella tärkeä biisi, samoin kuin vaikkapa Lintu ja lapsi, joka ei käännösiskelmänä kelpaa mukaan.
Esikoishitti Puhelinlangat laulaa on hurmaava sekin.
Mutta kyllä Minne tuuli kuljettaa on kaikkein hurmaavin. Siinä vahvuuden ja heikkouden rajamailla tasapainoileva nuori nainen tanssii omaan tulevaisuuteensa, jota ei ole vielä kirjoitettu. Hän kirjoittaa sen itse. Tuuli voi määrätä suunnan, mutta hän löytää sieltä jotain löytämisen arvoista.
Youtubesta löytyy aivan käsittämättömän ihana tv-pätkä tästä biisistä vuodelta 1965. Jokainen minunkin ikäineni suomalainen tietää monta Katri Helenaa, mutta tämä Suomen Dusty Springfield tai Diana Ross oli ainakin itselleni uutta. Tuon katsottuaan ei juuri ihmettele, miten juuri tästä naisesta tuli kaikkien aikojen iskelmäkuningatar. Hän on alusta asti heittäytynyt kaikkeen tekemäänsä koko persoonallaan, ja se persoona sattuu olemaan sellainen, joka valaisee kaamoksen.
Katri Helenan tuotantoa voisi tällä listalla edustaa esimerkiksi Anna mulle tähtitaivas, lama-ajan lohtusävel, jota kukaan muu ei olisi voinut esittää kuulostamatta teennäiseltä. Se on todella tärkeä biisi, samoin kuin vaikkapa Lintu ja lapsi, joka ei käännösiskelmänä kelpaa mukaan.
Esikoishitti Puhelinlangat laulaa on hurmaava sekin.
Mutta kyllä Minne tuuli kuljettaa on kaikkein hurmaavin. Siinä vahvuuden ja heikkouden rajamailla tasapainoileva nuori nainen tanssii omaan tulevaisuuteensa, jota ei ole vielä kirjoitettu. Hän kirjoittaa sen itse. Tuuli voi määrätä suunnan, mutta hän löytää sieltä jotain löytämisen arvoista.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
#81: Hassisen Kone: Pelko (1982)
Hassisen Koneen lyhyt ja menestyksekäs taival sijoittuu mielenkiintoiseen vaiheeseen suomalaista rockhistoriaa, 80-luvun alkuvuosiin. Monet tuolloiset uudet rockbändit olivat punkin ensimmäisen aallon innoittamana syntyneitä, mutta tunnelmat ja trendit olivat jo ehtineet muuttua paljon, joten seiskaseiskan sahaaminen ei olisi tarjonnut kummoisiakaan palkintoja. Pelle Miljoona toimi johtotähtenä vielä äsken halveksuttujen "hippien" paluulle hieman uusissa vaatteissa ja hieman muuntuneen retoriikan keinoin.
Musiikillisesti uusilla "hipeillä" ei toki ollut juuri tekemistä alkuperäisten kanssa, vaikka ilmeisesti perinnepunkkarit alkoivatkin viimeistään Harsoinen teräs -levyn aikaan haukkua Hassisen Konettakin progebändiksi, uskalsihan se käyttää koskettimia ja puhaltimia ja tehdä melko pitkiä biisejä.
Kolme levyä kolmena peräkkäisenä kalenterivuonna julkaisseeksi bändiksi Hassisen Kone ehti muuttaa muotoaan ihan helvetin paljon. Se aloitti fiksujen koulupoikien tarttuvalla läppärockilla, vakavoitui ennätysajassa Rumat sävelet -kakkoslevyllä ja kehittyi kokoonpanonmuutosten jälkeen Harsoisen teräksen romanttiseksi uuden aallon psykedeliaksi. Sitten se hajosi, ja Ismo Alanko ryhtyi tekemään Sielun Veljien kanssa jotain vielä aivan muuta.
Luultavasti Harsoinen teräs on suosikkilevyni Koneelta. Rumat sävelet on hieno, mutta sillä yhtye ja Alanko yrittävät tavallaan vähän liikaa. Jokainen mykistävän hieno hetki (Uhrisavua, Hyvä olla), saa vastinparikseen jotain Rajat-tyyppistä vähän kankeaa manifestia. Harsoisella teräksellä ei ole tätä ongelmaa. Vaikka levyn tunnelmat yltävät Julkisen eläimen kitkerästä sarkasmista Levottomien jalkojen sätkyukkobiletykseen ja Totuuden patetiaan, toimii jokainen kappale vapautuneesti itsenään. Sovitukset ovat todella upeita, äänimaisema on ihanan upottava ja moniulotteinen. Alangon retoriikka ei ole ihan hirveästi muuttunut edellisestä levystä, mutta hän ilmaisee itseään punnitummin.
Aikalaisnäkökulmasta tämäkin on tietysti voinut tarkoittaa "progeilua", siis kryptisyyttä. Harsoisen teräksen ja varmaankin koko Hassisen Koneen tuotannon suosikkibiisini Pelko ei ole tekstinsä(kään) puolesta mikään Rappiolla. Ei meistä kukaan osaa lentää taikka Ruotsiin sukeltaa / ilman pimeyden ruhtinasta hohtavaa / Ei meistä kukaan osaa lyödä tai sylkeä heikompaa / ilman tuskaa kummaa ilmassa vaanivaa ei biisinavauksena ole varsinaisesti punk-läppää. Pilvessä syntyneeltä assosiaatioketjultahan se kuulostaa.
Mutta ei Pelko tietenkään olisi tällä listalla, jos se olisi nonsenseä tai diibadaabaa. Alanko noudattaa tässä sellaista tekstitysstrategiaa, jossa täsmällisiä ilmauksia tärkeämpää on kuulijoiden ajatusten johdattaminen oikeaan suuntaan. Tarkoitetun suunnan näyttää viimeistään kertosäettä edeltävä toistuva kysymys tai uhkaus: Kun sun aivosi pysähtyy / jäät yksin sydämesi kanssa / Joko pelottaa, hei joko pelottaa / et pysty mitään salaamaan.
Yleensä sydän pysähtyy ensin. Ympärikääntö tarjoaa avaimen tämän tekstin viestiin. Musiikillisen avaimen taas tarjoaa se, miten lähes hautajaismusiikilta kuulostava jylhänstaattinen säkeistö ratkeaa kertosäkeessä neuroottiseksi reggaefunkiksi, jonka päälle Alanko hokee: Nyt iskee pelko, pelko / pelko, pelko / pelko...
Kyse on yksinkertaisesti siitä, miten normien, oletusten ja säntillisyyksien sanelema elämä joutuu yllätysten, ristiriitojen ja kohtuuttomuuksien jyräämäksi. Niinhän käy meille kaikille useitakin kertoja elämän aikana. Sellaisiin tilanteisiin ei oikeastaan voi valmistautua. Ne syntyvät puhelinsoitoista tai keskusteluista makuuhuoneessa, pahimmillaan hetken murto-osassa.
Tällaista tapahtuu kaikenikäisille ihmisille, mutta nuorille eniten, koska heillä on ilmeisistä syistä herkkyyttä kokea aika pienetkin mullistukset isoimpina koskaan. Ja nyt jos ajattelen 22-vuotiasta Ismo Alankoa Hassisen Koneen loppuaikoina, ajattelen tyyppiä, joka on ihan parissa vuodessa edennyt vierastyöläissiivoojasta Ruotsissa yhdeksi Suomen suurimmista rocktähdistä.
Kyllähän Pelko on melkein väistämättä Alangon yksinpuhelu itselleen: mitä sitä haluaa ja mitä sitä uskaltaa? Noudattaako oletuksia vai hypätäkö tuntemattomaan?
Alanko hyppäsi tuntemattomaan. Kun tuo päätös on tehty, se tuntuu usein vapauttavalta. Pelko päättyy meditatiiviseen vihellys-outroon, joka tunnelmansa puolesta tuo mieleeni sen Bill Wattersonin kaikkien aikojen viimeisen Lassi & Leevi -stripin, jossa poika ja tiikeri laskevat pulkalla mahdollisuuksia täynnä olevaan talviseen taikamaailmaan.
Pelko Spotifyssa
Musiikillisesti uusilla "hipeillä" ei toki ollut juuri tekemistä alkuperäisten kanssa, vaikka ilmeisesti perinnepunkkarit alkoivatkin viimeistään Harsoinen teräs -levyn aikaan haukkua Hassisen Konettakin progebändiksi, uskalsihan se käyttää koskettimia ja puhaltimia ja tehdä melko pitkiä biisejä.
Kolme levyä kolmena peräkkäisenä kalenterivuonna julkaisseeksi bändiksi Hassisen Kone ehti muuttaa muotoaan ihan helvetin paljon. Se aloitti fiksujen koulupoikien tarttuvalla läppärockilla, vakavoitui ennätysajassa Rumat sävelet -kakkoslevyllä ja kehittyi kokoonpanonmuutosten jälkeen Harsoisen teräksen romanttiseksi uuden aallon psykedeliaksi. Sitten se hajosi, ja Ismo Alanko ryhtyi tekemään Sielun Veljien kanssa jotain vielä aivan muuta.
Luultavasti Harsoinen teräs on suosikkilevyni Koneelta. Rumat sävelet on hieno, mutta sillä yhtye ja Alanko yrittävät tavallaan vähän liikaa. Jokainen mykistävän hieno hetki (Uhrisavua, Hyvä olla), saa vastinparikseen jotain Rajat-tyyppistä vähän kankeaa manifestia. Harsoisella teräksellä ei ole tätä ongelmaa. Vaikka levyn tunnelmat yltävät Julkisen eläimen kitkerästä sarkasmista Levottomien jalkojen sätkyukkobiletykseen ja Totuuden patetiaan, toimii jokainen kappale vapautuneesti itsenään. Sovitukset ovat todella upeita, äänimaisema on ihanan upottava ja moniulotteinen. Alangon retoriikka ei ole ihan hirveästi muuttunut edellisestä levystä, mutta hän ilmaisee itseään punnitummin.
Aikalaisnäkökulmasta tämäkin on tietysti voinut tarkoittaa "progeilua", siis kryptisyyttä. Harsoisen teräksen ja varmaankin koko Hassisen Koneen tuotannon suosikkibiisini Pelko ei ole tekstinsä(kään) puolesta mikään Rappiolla. Ei meistä kukaan osaa lentää taikka Ruotsiin sukeltaa / ilman pimeyden ruhtinasta hohtavaa / Ei meistä kukaan osaa lyödä tai sylkeä heikompaa / ilman tuskaa kummaa ilmassa vaanivaa ei biisinavauksena ole varsinaisesti punk-läppää. Pilvessä syntyneeltä assosiaatioketjultahan se kuulostaa.
Mutta ei Pelko tietenkään olisi tällä listalla, jos se olisi nonsenseä tai diibadaabaa. Alanko noudattaa tässä sellaista tekstitysstrategiaa, jossa täsmällisiä ilmauksia tärkeämpää on kuulijoiden ajatusten johdattaminen oikeaan suuntaan. Tarkoitetun suunnan näyttää viimeistään kertosäettä edeltävä toistuva kysymys tai uhkaus: Kun sun aivosi pysähtyy / jäät yksin sydämesi kanssa / Joko pelottaa, hei joko pelottaa / et pysty mitään salaamaan.
Yleensä sydän pysähtyy ensin. Ympärikääntö tarjoaa avaimen tämän tekstin viestiin. Musiikillisen avaimen taas tarjoaa se, miten lähes hautajaismusiikilta kuulostava jylhänstaattinen säkeistö ratkeaa kertosäkeessä neuroottiseksi reggaefunkiksi, jonka päälle Alanko hokee: Nyt iskee pelko, pelko / pelko, pelko / pelko...
Kyse on yksinkertaisesti siitä, miten normien, oletusten ja säntillisyyksien sanelema elämä joutuu yllätysten, ristiriitojen ja kohtuuttomuuksien jyräämäksi. Niinhän käy meille kaikille useitakin kertoja elämän aikana. Sellaisiin tilanteisiin ei oikeastaan voi valmistautua. Ne syntyvät puhelinsoitoista tai keskusteluista makuuhuoneessa, pahimmillaan hetken murto-osassa.
Tällaista tapahtuu kaikenikäisille ihmisille, mutta nuorille eniten, koska heillä on ilmeisistä syistä herkkyyttä kokea aika pienetkin mullistukset isoimpina koskaan. Ja nyt jos ajattelen 22-vuotiasta Ismo Alankoa Hassisen Koneen loppuaikoina, ajattelen tyyppiä, joka on ihan parissa vuodessa edennyt vierastyöläissiivoojasta Ruotsissa yhdeksi Suomen suurimmista rocktähdistä.
Kyllähän Pelko on melkein väistämättä Alangon yksinpuhelu itselleen: mitä sitä haluaa ja mitä sitä uskaltaa? Noudattaako oletuksia vai hypätäkö tuntemattomaan?
Alanko hyppäsi tuntemattomaan. Kun tuo päätös on tehty, se tuntuu usein vapauttavalta. Pelko päättyy meditatiiviseen vihellys-outroon, joka tunnelmansa puolesta tuo mieleeni sen Bill Wattersonin kaikkien aikojen viimeisen Lassi & Leevi -stripin, jossa poika ja tiikeri laskevat pulkalla mahdollisuuksia täynnä olevaan talviseen taikamaailmaan.
Pelko Spotifyssa
keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
#82: Kakka-hätä 77: Elämä on huora (2007)
Kun elämän tiedetään päättyvän kuolemaan ja sisältävän väistämättä matkan varrella kaikenlaisia pienempiä ja suurempia vastoinkäymisiä, joutuu sen mielekkyyttä pohtimaan ihan lähtökohtaisesti. Kyse on angstisia elementtejä sisältävästä tarinasta, jonka lopun tietää onnettomaksi. Miksei sellaista leffaa vain jättäisi kesken?
Vastauksen täytyy piillä matkan varrella koettavassa hauskuudessa. Siinä missä leffasta tai kirjasta tai biisistä nauttiva ihminen voi saada mielihyvää fiktiivisten hahmojen kärsimyksestä tarpeeksi kohottavasti esitettynä, todellisen elämän kokijasubjektin on kai voitava tuntea vilpitöntä nautintoakin ainakin kohtalaisen usein. On ehkä olemassa sellainen vaikeasti määriteltävä fifty-sixty -piste, jonka toisella puolella elämä on ihan jees ja toisella puolella paskaa.
Vaikkei elämän tarvitse olla aina auringonpaistetta ja vaahtokarkkia, niin sen on oltava joskus sitäkin, ja vielä vähän useammin sentään siedettävää. Jos näin ei ole, alkaa itsetuho tuntua erittäin relevantilta vaihtoehdolta, muodossa tai toisessa.
Ja siitä kertoo Kakka-hätä 77 -yhtyeen moderni punk-klassikko Elämä on huora. Sen kertosäkeessä Teemu Bergman tiivistää olennaisimman elämästä, jolla ei ole tarkoitusta ja vihjaa samalla yhteen tärkeään tekijään, joka kaikissa eriarvoisuudelle ja kohtuuttomuudelle rakentuvissa yhteiskunnissa - eli marginaalit suoriksi vetäen kaikissa yhteiskunnissa - on aiheuttanut tätä tarkoituksettomuuden kokemusta.
Olis edes hauskaa elämästä puolet / Eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret / Joka päivä kusipäiden perseitä kun nuolet / elämä on huora, sitten sinä kuolet.
Tunne oman elämän mielekkyydestä on sidoksissa siihen, kokeeko voivansa vaikuttaa sen kulkuun. Periaatteessahan me kaikki olemme vapaita yksilöitä vapaassa yhteiskunnassa. Näin ainakin kokoomusnuorten valheissa/illuusioissa. Tosiasiassa kaikki ihmiset elävät erilaisten reunaehtojen sanelemissa kahleissa, ja meidänkin yhteiskuntajärjestelmässämme suurin osa ihmisistä on taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti alistetussa asemassa ihan vain siksi, ettei ole pelimerkkejä, ei ole valinnanvaraa. Fantasia hipistä, joka jättää oravanpyörän, on elinvoimainen, mutta kutistuvan sosiaaliturvan varassa elävien ihmisten todellisuus on yleensä aivan muuta. Melkein jokainen joutuu nuolemaan kusipäiden persettä joka päivä, oli kyse sitten sossun sedästä tai palkan maksavasta, yhteiskuntaa toiminnallaan kurjistavasta instanssista. (Ja ylivoimainen valtaosa Suomessa maksetuista palkoista tulee tahoilta, jotka tähtäävät viime kädessä yhteiskunnan kurjistamiseen eli ovat kusipäitä.)
Vaikka "elämä on huora, sitten sinä kuolet" -heitto on ensi kuulemalta läpältä tuntuva käännöslaina, sen takana tuntuu olevan syvempi ajatus, varsinkin kun sen yhdistää biisin toisen säkeistön lainiin duunipäivän jälkeen olo on kuin raiskatulla. Vaikka jälkimmäisessä puhutaan elämän kokijasubjektista ja edellisessä elämästä itsestään, ei huoraamisen ja seksuaalisen hyväksikäytön tematiikka tietenkään ole sattumaa. Tällaiset ovat jyrkkiä metaforia, mutta eivät perustelemattomia. Lause "sehän on vain työtä" pätee ainoastaan niin kauan kuin työ todella on mahdollista unohtaa heti vapaa-ajan alkaessa. Hyväksikäyttö taas alkaa heti, kun vailla vaihtoehtoa olevaa ihmistä vaaditaan tekemään jotain kohtuullista huonommilla ehdoilla. Tällaiset skenaariot eivät todellakaan ole fantasiaa tässä rapistuvassa hyvinvointivaltiossamme, eivät olleet edes vuonna 2007, jolloin kaikki oli nykynäkökulmasta aika hyvin.
Sananen musiikistakin. Kakka-hätä 77:n kaikkia parhaita biisejä yhdistää kaksi asiaa: viiden tähden melodiavainu ja upean siloittelematon tuotanto. Vähääkään kiillotetumpi toteutus ei palvelisi näitä likaisten yksiöiden peränurkissa luuhaavia biisejä. Teemu Bergmanilla on huikeaa silmää kertosäesloganeille, ja tässä on yksi parhaista, Kakkiksen paras. Narkata ja kuolla pääsee lähelle, mutta tämän skaban ratkaisee oikeastaan se, miten hienosti Elämä on huoran jankkaava kitarariffi kuvaa sitä samaa masentavan jankkaavaa, päivästä toiseen samana toistuvaa todellisuutta, josta biisi kertoo.
Elämä on huora Youtubessa
Vastauksen täytyy piillä matkan varrella koettavassa hauskuudessa. Siinä missä leffasta tai kirjasta tai biisistä nauttiva ihminen voi saada mielihyvää fiktiivisten hahmojen kärsimyksestä tarpeeksi kohottavasti esitettynä, todellisen elämän kokijasubjektin on kai voitava tuntea vilpitöntä nautintoakin ainakin kohtalaisen usein. On ehkä olemassa sellainen vaikeasti määriteltävä fifty-sixty -piste, jonka toisella puolella elämä on ihan jees ja toisella puolella paskaa.
Vaikkei elämän tarvitse olla aina auringonpaistetta ja vaahtokarkkia, niin sen on oltava joskus sitäkin, ja vielä vähän useammin sentään siedettävää. Jos näin ei ole, alkaa itsetuho tuntua erittäin relevantilta vaihtoehdolta, muodossa tai toisessa.
Ja siitä kertoo Kakka-hätä 77 -yhtyeen moderni punk-klassikko Elämä on huora. Sen kertosäkeessä Teemu Bergman tiivistää olennaisimman elämästä, jolla ei ole tarkoitusta ja vihjaa samalla yhteen tärkeään tekijään, joka kaikissa eriarvoisuudelle ja kohtuuttomuudelle rakentuvissa yhteiskunnissa - eli marginaalit suoriksi vetäen kaikissa yhteiskunnissa - on aiheuttanut tätä tarkoituksettomuuden kokemusta.
Olis edes hauskaa elämästä puolet / Eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret / Joka päivä kusipäiden perseitä kun nuolet / elämä on huora, sitten sinä kuolet.
Tunne oman elämän mielekkyydestä on sidoksissa siihen, kokeeko voivansa vaikuttaa sen kulkuun. Periaatteessahan me kaikki olemme vapaita yksilöitä vapaassa yhteiskunnassa. Näin ainakin kokoomusnuorten valheissa/illuusioissa. Tosiasiassa kaikki ihmiset elävät erilaisten reunaehtojen sanelemissa kahleissa, ja meidänkin yhteiskuntajärjestelmässämme suurin osa ihmisistä on taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti alistetussa asemassa ihan vain siksi, ettei ole pelimerkkejä, ei ole valinnanvaraa. Fantasia hipistä, joka jättää oravanpyörän, on elinvoimainen, mutta kutistuvan sosiaaliturvan varassa elävien ihmisten todellisuus on yleensä aivan muuta. Melkein jokainen joutuu nuolemaan kusipäiden persettä joka päivä, oli kyse sitten sossun sedästä tai palkan maksavasta, yhteiskuntaa toiminnallaan kurjistavasta instanssista. (Ja ylivoimainen valtaosa Suomessa maksetuista palkoista tulee tahoilta, jotka tähtäävät viime kädessä yhteiskunnan kurjistamiseen eli ovat kusipäitä.)
Vaikka "elämä on huora, sitten sinä kuolet" -heitto on ensi kuulemalta läpältä tuntuva käännöslaina, sen takana tuntuu olevan syvempi ajatus, varsinkin kun sen yhdistää biisin toisen säkeistön lainiin duunipäivän jälkeen olo on kuin raiskatulla. Vaikka jälkimmäisessä puhutaan elämän kokijasubjektista ja edellisessä elämästä itsestään, ei huoraamisen ja seksuaalisen hyväksikäytön tematiikka tietenkään ole sattumaa. Tällaiset ovat jyrkkiä metaforia, mutta eivät perustelemattomia. Lause "sehän on vain työtä" pätee ainoastaan niin kauan kuin työ todella on mahdollista unohtaa heti vapaa-ajan alkaessa. Hyväksikäyttö taas alkaa heti, kun vailla vaihtoehtoa olevaa ihmistä vaaditaan tekemään jotain kohtuullista huonommilla ehdoilla. Tällaiset skenaariot eivät todellakaan ole fantasiaa tässä rapistuvassa hyvinvointivaltiossamme, eivät olleet edes vuonna 2007, jolloin kaikki oli nykynäkökulmasta aika hyvin.
Sananen musiikistakin. Kakka-hätä 77:n kaikkia parhaita biisejä yhdistää kaksi asiaa: viiden tähden melodiavainu ja upean siloittelematon tuotanto. Vähääkään kiillotetumpi toteutus ei palvelisi näitä likaisten yksiöiden peränurkissa luuhaavia biisejä. Teemu Bergmanilla on huikeaa silmää kertosäesloganeille, ja tässä on yksi parhaista, Kakkiksen paras. Narkata ja kuolla pääsee lähelle, mutta tämän skaban ratkaisee oikeastaan se, miten hienosti Elämä on huoran jankkaava kitarariffi kuvaa sitä samaa masentavan jankkaavaa, päivästä toiseen samana toistuvaa todellisuutta, josta biisi kertoo.
Elämä on huora Youtubessa
tiistai 1. maaliskuuta 2016
#83: Ultra Bra: Sokeana hetkenä (1998)
Jos jokin yhtye on sukupolvikokemus ikäiselleni suomalaiselle, niin Ultra Bra. Sen musiikki assosioituu välittömästi ja väistämättä lamasta nousemisen, mainostoimistojen ja ensimmäisten internet-surffailujen, akvaariobaarien ja globaalin aktivismin ristiriitaiseen aikaan, jonka monet ominaispiirteet tuntuvat nykyään kehnosti kuvakäsitellyltä yritykseltä parannella suomalaista todellisuutta etelähelsinkiläisemmäksi.
Ei niin, että Ultra Bra olisi ollut välttämättä mukana tässä nousukasprojektissa tietoisesti, omasta halustaan. Kerkko Koskinen on aina vaikuttanut ajattomuuteen pyrkivältä jätkältä. Hän loikin jo Ultra Bran riveissä paljon isoa ja ikuista musiikkia, vaikka on sittemmin yltänyt vielä merkittävämpiin saavutuksiin. Mutta UB:n sanoittajat olivat kovin usein taipuvaisia 25-vuotiaiden kahvilassaluuhaajien urbaaneihin nokkeluuksiin. Monissa yhtyeen teksteissä heijastuu oletus, jonka mukaan asiakokonaisuuksien dekonstruoiminen banaaleiksi yksityiskohtien sirpaleiksi tuottaisi jotenkin osuvamman kuvan maailmasta kuin samojen kokonaisuuksien hahmottaminen sellaisenaan. Että luettelemalla raitiovaunulinjojen numeroita voisi kertoa eniten niillä matkustavista ihmisistä.
Mutta Ultra Bralla on myös upeita, ajattomia tekstejä, jotka tuntuvat usein innoittaneen Kerkko Koskisen hänen parhaisiin tuolloisiin sävellyksiinsä. Ei varmaan ole yllättävää, että useimmat niistä kertovat rakkaudesta. Sitä on vaikea paeta, oli ajanhenki kuinka näsäviisas ja yliolkainen tahansa. Ja siitä on vaikea kirjoittaa ajanhengen mukaisesti, koska se on lähtökohtaisesti ajasta irrallaan. Parisuhteet eivät ole, ja niistä kirjoittaessa voi langeta vaikka millaisiin muodinmukaisen nihilismin sudenkuoppiin, mutta rakkaus on.
Pitkään ja hartaasti mietittyäni päädyin siihen näkemykseen, että Ultra Bran paras rakkauslaulu ja siten paras kappale on Sokeana hetkenä, joka julkaistiin alun perin Tyttöjen välisestä ystävyydestä-singlen b-puolena ja sittemmin Kalifornia-menestysalbumilla. Vahva kilpailija sille on ikivihreä Minä suojelen sinua kaikelta, jota sen ikivihreys ja kompromissiton sentimentaalisuus ehkä jo vähän raskauttavatkin, vaikka sovitus onkin pakahduttava.
Sokeana hetkenä on sävelteoksena ihan yhtä upea, mutta vähemmän ilmeinen ja useampia tulkintoja salliva. Rakkauslauluja on kirjoitettu niin paljon, että ainakin jonkinlaisen persoonallisen näkökulman hyvältä sellaiselta edellyttää. Anni Sinnemäki kirjoitti säännönmukaisesti Ultra Bran parhaat tekstit, ja hänen käsialaansa tämäkin on. Sinnemäellä on usein ollut silmää ihmisten välisten kohtaamisten ratkaiseviksi tekijöiksi muodostuville pienille sävyeroille. Mikä jättää sen muistijäljen, jonka takia yksi ihminen muodostuu toista tärkeämmäksi elämänpiirissä, jossa uusia ihmisiä, potentiaalisia kumppaneitakin, kohdataan koko ajan?
Tässä se on valo, tai sen puute. Nopea siirtyminen valosta pimeään synnyttää sokean hetken, ja sen kestäessä ihminen on puolustus- ja arvostelukyvytön. Se on rakkaudelle tai hullaantumiselle luonteva syntymishetki.
Sokeana hetkenä on tiilitaloineen ja rautaportteineen ehtaa urbaania romantiikkaa: kaupunkilaiset rakkaustarinat vaativat tällaista taustamaisemaa ja saavat hehkunsa siitä. Kaupungissa on paljon toisilleen tuntemattomia ihmisiä, ja siitäkin romantiikka syntyy. Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään. Tuntematon kiehtoo, tyhjät kohdat voi täyttää omilla haaveillaan. Kun rakastuu tuntemattomaan, on ainakin aluksi, ainakin osaksi, kyse tästä.
Kun ei pimeässä näe toista, voi kuvitella tämän haluamakseen. Moni nuorehko kaupunkilainen etsii ainakin alitajuisesti koko ajan tällaista ratkaisevaa kohtaamista. Myöhään kaupungistuneessa Suomessakin se on ymmärretty ainakin tulenkantajien ajoista asti.
Biisin viimeisessä säkeistössä kertoja on matkalla sunnuntaiseen kohtaamiseen ja havainnoi "vakavien koirien" ulkoiluttajia vähän Tuomari Nurmion Sunnuntaina-klassikon tyyliin. Hän tuntee olonsa juhlavaksi, on mitä ilmeisimmin menossa kohtaamaan sokean hetken rakkautensa ensimmäistä kertaa päivänvalossa. Sen pidemmälle tätä juonta ei jatketa. Mahdollisia lopputulemia on ainakin kaksi. Asiat näyttävät kovin erilaisilta sunnuntai-iltapäivänä kuin lauantain vastaisena yönä.
Mutta sokea hetki on silti totta, eikä sen sisältämää tunnelatausta pidä mitätöidä jälkiviisauksilla. Kerkko Koskinen on ymmärtänyt tämän siinä kuin Anni Sinnemäkikin. Hän hukuttaa staattisesta 70-luvun progesta ja jopa Juicen tai CMX:n voimaballadeista ammentavan sävellyksen koko ajan dramaattisempaan puhallin- ja jousisoitinmereen, ja Ultra Bran koko laulaja-arsenaali on käytössä mahtipontisempana kuin juuri missään muussa levytyksessä.
Tällä kertaa isoa aihetta ei ole pilkottu pieniksi detaljinmuruiksi, vaan pienestä hetkestä on paisutettu elämänkokoinen ja tosi taideteos.
Sokeana hetkenä YouTubessa
Ei niin, että Ultra Bra olisi ollut välttämättä mukana tässä nousukasprojektissa tietoisesti, omasta halustaan. Kerkko Koskinen on aina vaikuttanut ajattomuuteen pyrkivältä jätkältä. Hän loikin jo Ultra Bran riveissä paljon isoa ja ikuista musiikkia, vaikka on sittemmin yltänyt vielä merkittävämpiin saavutuksiin. Mutta UB:n sanoittajat olivat kovin usein taipuvaisia 25-vuotiaiden kahvilassaluuhaajien urbaaneihin nokkeluuksiin. Monissa yhtyeen teksteissä heijastuu oletus, jonka mukaan asiakokonaisuuksien dekonstruoiminen banaaleiksi yksityiskohtien sirpaleiksi tuottaisi jotenkin osuvamman kuvan maailmasta kuin samojen kokonaisuuksien hahmottaminen sellaisenaan. Että luettelemalla raitiovaunulinjojen numeroita voisi kertoa eniten niillä matkustavista ihmisistä.
Mutta Ultra Bralla on myös upeita, ajattomia tekstejä, jotka tuntuvat usein innoittaneen Kerkko Koskisen hänen parhaisiin tuolloisiin sävellyksiinsä. Ei varmaan ole yllättävää, että useimmat niistä kertovat rakkaudesta. Sitä on vaikea paeta, oli ajanhenki kuinka näsäviisas ja yliolkainen tahansa. Ja siitä on vaikea kirjoittaa ajanhengen mukaisesti, koska se on lähtökohtaisesti ajasta irrallaan. Parisuhteet eivät ole, ja niistä kirjoittaessa voi langeta vaikka millaisiin muodinmukaisen nihilismin sudenkuoppiin, mutta rakkaus on.
Pitkään ja hartaasti mietittyäni päädyin siihen näkemykseen, että Ultra Bran paras rakkauslaulu ja siten paras kappale on Sokeana hetkenä, joka julkaistiin alun perin Tyttöjen välisestä ystävyydestä-singlen b-puolena ja sittemmin Kalifornia-menestysalbumilla. Vahva kilpailija sille on ikivihreä Minä suojelen sinua kaikelta, jota sen ikivihreys ja kompromissiton sentimentaalisuus ehkä jo vähän raskauttavatkin, vaikka sovitus onkin pakahduttava.
Sokeana hetkenä on sävelteoksena ihan yhtä upea, mutta vähemmän ilmeinen ja useampia tulkintoja salliva. Rakkauslauluja on kirjoitettu niin paljon, että ainakin jonkinlaisen persoonallisen näkökulman hyvältä sellaiselta edellyttää. Anni Sinnemäki kirjoitti säännönmukaisesti Ultra Bran parhaat tekstit, ja hänen käsialaansa tämäkin on. Sinnemäellä on usein ollut silmää ihmisten välisten kohtaamisten ratkaiseviksi tekijöiksi muodostuville pienille sävyeroille. Mikä jättää sen muistijäljen, jonka takia yksi ihminen muodostuu toista tärkeämmäksi elämänpiirissä, jossa uusia ihmisiä, potentiaalisia kumppaneitakin, kohdataan koko ajan?
Tässä se on valo, tai sen puute. Nopea siirtyminen valosta pimeään synnyttää sokean hetken, ja sen kestäessä ihminen on puolustus- ja arvostelukyvytön. Se on rakkaudelle tai hullaantumiselle luonteva syntymishetki.
Sokeana hetkenä on tiilitaloineen ja rautaportteineen ehtaa urbaania romantiikkaa: kaupunkilaiset rakkaustarinat vaativat tällaista taustamaisemaa ja saavat hehkunsa siitä. Kaupungissa on paljon toisilleen tuntemattomia ihmisiä, ja siitäkin romantiikka syntyy. Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään. Tuntematon kiehtoo, tyhjät kohdat voi täyttää omilla haaveillaan. Kun rakastuu tuntemattomaan, on ainakin aluksi, ainakin osaksi, kyse tästä.
Kun ei pimeässä näe toista, voi kuvitella tämän haluamakseen. Moni nuorehko kaupunkilainen etsii ainakin alitajuisesti koko ajan tällaista ratkaisevaa kohtaamista. Myöhään kaupungistuneessa Suomessakin se on ymmärretty ainakin tulenkantajien ajoista asti.
Biisin viimeisessä säkeistössä kertoja on matkalla sunnuntaiseen kohtaamiseen ja havainnoi "vakavien koirien" ulkoiluttajia vähän Tuomari Nurmion Sunnuntaina-klassikon tyyliin. Hän tuntee olonsa juhlavaksi, on mitä ilmeisimmin menossa kohtaamaan sokean hetken rakkautensa ensimmäistä kertaa päivänvalossa. Sen pidemmälle tätä juonta ei jatketa. Mahdollisia lopputulemia on ainakin kaksi. Asiat näyttävät kovin erilaisilta sunnuntai-iltapäivänä kuin lauantain vastaisena yönä.
Mutta sokea hetki on silti totta, eikä sen sisältämää tunnelatausta pidä mitätöidä jälkiviisauksilla. Kerkko Koskinen on ymmärtänyt tämän siinä kuin Anni Sinnemäkikin. Hän hukuttaa staattisesta 70-luvun progesta ja jopa Juicen tai CMX:n voimaballadeista ammentavan sävellyksen koko ajan dramaattisempaan puhallin- ja jousisoitinmereen, ja Ultra Bran koko laulaja-arsenaali on käytössä mahtipontisempana kuin juuri missään muussa levytyksessä.
Tällä kertaa isoa aihetta ei ole pilkottu pieniksi detaljinmuruiksi, vaan pienestä hetkestä on paisutettu elämänkokoinen ja tosi taideteos.
Sokeana hetkenä YouTubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)