Hassisen Koneen lyhyt ja menestyksekäs taival sijoittuu mielenkiintoiseen vaiheeseen suomalaista rockhistoriaa, 80-luvun alkuvuosiin. Monet tuolloiset uudet rockbändit olivat punkin ensimmäisen aallon innoittamana syntyneitä, mutta tunnelmat ja trendit olivat jo ehtineet muuttua paljon, joten seiskaseiskan sahaaminen ei olisi tarjonnut kummoisiakaan palkintoja. Pelle Miljoona toimi johtotähtenä vielä äsken halveksuttujen "hippien" paluulle hieman uusissa vaatteissa ja hieman muuntuneen retoriikan keinoin.
Musiikillisesti uusilla "hipeillä" ei toki ollut juuri tekemistä alkuperäisten kanssa, vaikka ilmeisesti perinnepunkkarit alkoivatkin viimeistään Harsoinen teräs -levyn aikaan haukkua Hassisen Konettakin progebändiksi, uskalsihan se käyttää koskettimia ja puhaltimia ja tehdä melko pitkiä biisejä.
Kolme levyä kolmena peräkkäisenä kalenterivuonna julkaisseeksi bändiksi Hassisen Kone ehti muuttaa muotoaan ihan helvetin paljon. Se aloitti fiksujen koulupoikien tarttuvalla läppärockilla, vakavoitui ennätysajassa Rumat sävelet -kakkoslevyllä ja kehittyi kokoonpanonmuutosten jälkeen Harsoisen teräksen romanttiseksi uuden aallon psykedeliaksi. Sitten se hajosi, ja Ismo Alanko ryhtyi tekemään Sielun Veljien kanssa jotain vielä aivan muuta.
Luultavasti Harsoinen teräs on suosikkilevyni Koneelta. Rumat sävelet on hieno, mutta sillä yhtye ja Alanko yrittävät tavallaan vähän liikaa. Jokainen mykistävän hieno hetki (Uhrisavua, Hyvä olla), saa vastinparikseen jotain Rajat-tyyppistä vähän kankeaa manifestia. Harsoisella teräksellä ei ole tätä ongelmaa. Vaikka levyn tunnelmat yltävät Julkisen eläimen kitkerästä sarkasmista Levottomien jalkojen sätkyukkobiletykseen ja Totuuden patetiaan, toimii jokainen kappale vapautuneesti itsenään. Sovitukset ovat todella upeita, äänimaisema on ihanan upottava ja moniulotteinen. Alangon retoriikka ei ole ihan hirveästi muuttunut edellisestä levystä, mutta hän ilmaisee itseään punnitummin.
Aikalaisnäkökulmasta tämäkin on tietysti voinut tarkoittaa "progeilua", siis kryptisyyttä. Harsoisen teräksen ja varmaankin koko Hassisen Koneen tuotannon suosikkibiisini Pelko ei ole tekstinsä(kään) puolesta mikään Rappiolla. Ei meistä kukaan osaa lentää taikka Ruotsiin sukeltaa / ilman pimeyden ruhtinasta hohtavaa / Ei meistä kukaan osaa lyödä tai sylkeä heikompaa / ilman tuskaa kummaa ilmassa vaanivaa ei biisinavauksena ole varsinaisesti punk-läppää. Pilvessä syntyneeltä assosiaatioketjultahan se kuulostaa.
Mutta ei Pelko tietenkään olisi tällä listalla, jos se olisi nonsenseä tai diibadaabaa. Alanko noudattaa tässä sellaista tekstitysstrategiaa, jossa täsmällisiä ilmauksia tärkeämpää on kuulijoiden ajatusten johdattaminen oikeaan suuntaan. Tarkoitetun suunnan näyttää viimeistään kertosäettä edeltävä toistuva kysymys tai uhkaus: Kun sun aivosi pysähtyy / jäät yksin sydämesi kanssa / Joko pelottaa, hei joko pelottaa / et pysty mitään salaamaan.
Yleensä sydän pysähtyy ensin. Ympärikääntö tarjoaa avaimen tämän tekstin viestiin. Musiikillisen avaimen taas tarjoaa se, miten lähes hautajaismusiikilta kuulostava jylhänstaattinen säkeistö ratkeaa kertosäkeessä neuroottiseksi reggaefunkiksi, jonka päälle Alanko hokee: Nyt iskee pelko, pelko / pelko, pelko / pelko...
Kyse on yksinkertaisesti siitä, miten normien, oletusten ja säntillisyyksien sanelema elämä joutuu yllätysten, ristiriitojen ja kohtuuttomuuksien jyräämäksi. Niinhän käy meille kaikille useitakin kertoja elämän aikana. Sellaisiin tilanteisiin ei oikeastaan voi valmistautua. Ne syntyvät puhelinsoitoista tai keskusteluista makuuhuoneessa, pahimmillaan hetken murto-osassa.
Tällaista tapahtuu kaikenikäisille ihmisille, mutta nuorille eniten, koska heillä on ilmeisistä syistä herkkyyttä kokea aika pienetkin mullistukset isoimpina koskaan. Ja nyt jos ajattelen 22-vuotiasta Ismo Alankoa Hassisen Koneen loppuaikoina, ajattelen tyyppiä, joka on ihan parissa vuodessa edennyt vierastyöläissiivoojasta Ruotsissa yhdeksi Suomen suurimmista rocktähdistä.
Kyllähän Pelko on melkein väistämättä Alangon yksinpuhelu itselleen: mitä sitä haluaa ja mitä sitä uskaltaa? Noudattaako oletuksia vai hypätäkö tuntemattomaan?
Alanko hyppäsi tuntemattomaan. Kun tuo päätös on tehty, se tuntuu usein vapauttavalta. Pelko päättyy meditatiiviseen vihellys-outroon, joka tunnelmansa puolesta tuo mieleeni sen Bill Wattersonin kaikkien aikojen viimeisen Lassi & Leevi -stripin, jossa poika ja tiikeri laskevat pulkalla mahdollisuuksia täynnä olevaan talviseen taikamaailmaan.
Pelko Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti