Jonain toukokuun lopun päivänä kaksi tai kolme vuotta sitten satuin kulkemaan Kallion ilmaisutaidon lukion ohi. Oli lämmintä, niin kuin Helsingissä kouluvuoden loppumetreillä usein on. Musiikkiluokan ikkuna oli auki, kuulin lukiolaisten laulavan sekakuorosovitusta Olavi Uusivirran tuollloin melko tuoreesta Elvis istuu oikealla -kappaleesta.
Pysähdyin niille sijoilleni kuuntelemaan. Siinä esityksessä tuntui olevan kaikki toivo, epävarmuus ja intohimo, mitä lukioikään ainakin romanttisesti sävyttyneissä muistoissani kuuluu. Tietysti projisoin kuorolauluun monia asioita, jotka olivat todellisuudessa omia asioitani. Entäpä sitten. Tällaiset hetket ovat nimenomaan subjektiivisen oivaltamisen hetkiä.
Olin kuunnellut Elvis istuu oikealla -albumia sen ilmestymiskeväänä paljonkin ja kirjoittanut siitä hieman kahtalaisen arvostelun Nuorgam-verkkomediaan, mutta lukiolaisten kuorosovituksen kuuleminen vasta teki nimibiisistä minulle Suuren Laulun, yhden niistä lauluista, jotka soitan puhki aina keväisin. Kevät on ristiriitaisten tunteiden, toiveiden ja pelkojen, aikaa. Kirkkaammaksi käyvä valo saa välillä ahdistuksen, välillä euforian valtaan. Ihminen on levoton, on sitä hyvällä tai huonolla tavalla tai sitten nuo tavat sekoittuvat toisiinsa.
Tosin Elvis istuu oikealla -biisin preesens tuntuu olevan enemmänkin helteisessä kesäpäivässä. Sellaiseen sijoittuu ainakin kertosäe: Täysiverinen sunnuntai / Taivaallisen rauhan aukiolla / Soitan melodikaa / Piirrät ympyröitä lantiolla. Tuttu tunnelma: puisto, aurinko, yhdessäoloa, ehkä kevyttä virvokkeiden nauttimista. Jännitteitä ilmassa, tottakai, paikalla mahdollisesti toisistaan kiinnostuneita ihmisiä.
Mielenkiintoisella tavalla tuo kertosäkeen raukea tunnelma tuntuu tyveneltä tekstin hiljaisen myrskyn ytimessä. Elvis istuu oikealla ei pauhaa levotonta kiihkoa, pikemminkin sen pianon ja puhaltimien hallitsema balladisovitus on jokseenkin levollisinta, mitä Uusivirta on tehnyt. Mutta kertojalla, tuolla melodikaa soittavalla joutomiehellä, on mielessään kaikenlaista: naisjuttuja arvatenkin, yleistä kihinää aivokuoren alla, pois pääsemisen haaveita.
Teksti on mukavan epämääräinen, koostuu sellaisista pilvien tapaan ohi ajelehtivista ajatuksenpätkistä, joita puistossa lojuessa ajatellaan. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani vaikuttaa yhdeltä ilmeiseltä lähdetekstiltä. Kallion Torkkelinmäen uneliaassa sydämessä sijaitsevan pikkupuiston kutsumanimi Taivaallisen rauhan aukio tuli ainakin laajempaan tietoisuuteen tuon teoksen myötä. Uusivirran vapaa assosiaatio on tyyliltäänkin sukua Rimmisen proosalle.
Tämähän on tosiaan Kallio-biisi, jos mikä. Tuota yhtä viittausta lukuun ottamatta mikään konkreettinen seikka ei oikeastaan tue tätä väitettä, mutta albumilta löytyy Kallio-namedroppingia lisääkin, ja sitten on tietty kaikki minkä tiedämme Uusivirrasta, Kallion lukion kasvatista. Luulen, että tähän paikan ja laulun täydelliseltä tuntuvaan ykseyteen perustuu pitkälti se avainkokemus, jonka lukiolaisten kuoron kuuleminen minussa laukaisi.
Oikeastaan Elvis istuu oikealla ei edes liity Kallioon yleisesti, vaan nimenomaan Torkkelinmäkeen, hienostuneiden jugendtalojen ja rautaisten aitojen keitaaseen Kallion kattojen yläpuolella, kuulujen taidelukioiden sijaintipaikkaan. Sen elegantti, romanttinen ja hieman pidättyväinen sovitus kuulostaa kaikilta niiltä sisäpihoilta, joilla ei koskaan ole ollut mahdollisuus käydä.
Olavi Uusivirran tuotannossa on toki paljon muitakin huippuhetkiä. Tyystin toisenlainen kappale, räiskyvä ja mahtipontinen ja joka kerta yhtä ilahduttava Nukketalo palaa nousi Elviksen pahimmaksi kilpailijaksi tätä listaa laatiessani. Se biisi on paikallaan festareilla kuultuna, mutta kotona tai pikkukaiuttimista kalliolaisessa puistossa kuultuna ykköseksi nousee Elvis istuu oikealla.
Elvis istuu oikealla -video YouTubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti