#78: Kaj Chydenius: Laulu kuolleesta rakastetusta (1966)

Mainitaan nyt ensin, etten ole koskaan nähnyt Mikko Niskasen elokuvaa Käpy selän alla. Leffasivistyksessäni on kieltämättä puutteita. Toisaalta jotkut elokuvaan tehdyt laulut irtoavat ajan myötä asiayhteydestään ja muuttuvat universaaleiksi. Suomalaisen popmusiikin klassikoissa tällaisia ei ihan hirveästi ole, mutta Laulu kuolleesta rakastetusta on kiistaton esimerkki. Sitä on kuunneltu ja esitetty nyt puoli vuosisataa, eikä kai monellekaan tule siitä ensimmäisenä mieleen juuri Niskasen sinänsä ikoninen elokuva. Se kun kertoo asioista, jotka käytännössä jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa elämäänsä kohtaamaan.

Rakastetun kuolema on suunnilleen isoin ja vaikein mahdollinen aihe reilun kahden minuutin laululle. Mutta se ei ole monimutkainen aihe eräisiin muihin verrattuna. Rakastetun kuolema on tapahtumana hyytävän yksiselitteinen ja lopullinen, ja vaikka sen herättämät tunteet tänne jääneessä ovat varmasti ristiriitaisia, tuo hyytävä yksiselitteisyys musertaa lopulta kaiken muun alleen. Intuitiivisesti tuntuu oikealta laulaa tästä aiheesta koruttomasti ja tulkinnanvaraa jättämättä.

Niinpä eräistä Suomen kaikkien aikojen parhaista lauluteksteistä vastaava Marja-Leena Mikkola avaa Laulun kuolleesta rakastetusta kiertelemättä mitään: Minä kuljen yksinäin / On kuollut rakastettuni. Tosiasian ilmoittamisen jälkeen Mikkola ja Kaj Chydenius - säveltäjänä ja tässä myös laulajana hänen tulkkinaan - kyllä kasvattavat siitä pakahduttavan ja silti sävyjä täynnä olevan melodraaman, joka tutkii surun, kaipauksen, yksinäisyyden ja kuolemanikävän tuntoja viiltävämmin kuin juuri mikään muu teos suomalaisen musiikin tai kirjallisuuden historiassa.

Tutuilla kaduilla / on autiota, pimeää, Chydenius laulaa. Noita katuja rakastin niin / ja taloja niiden varsilla / ja puita niiden reunoilla / kun kuljin kanssasi. Kaupunki oli ennen rakas, mutta paikoilla on tapana leimautua ihmisiin ja tunteisiin kokemuksessamme, ja kun ihminen tai tunne kuolee, kääntyy kokemus vastakohdakseen. Se, mikä ennen merkitsi rakkautta, onnea ja yhdessäoloa alkaakin tarkoittaa yksinäisyyttä, epätoivoa ja surua. Kaupunki kuolee rakastetun mukana, koska se, neutraali rykelmä katuja, viheralueita ja rakennuksia, heräsi alkujaan eloon juuri rakkaudesta.

Kuolleen kaupungin vastakohdaksi asettuu unen pimeä metsä, jossa rakastettu nyt vaeltaa ja johon hän kertojaa houkuttelee. Niissä varjoissa ei onnea ole, mutta toivoa yhdessäolosta ei ole muuallakaan. Ehkä kertoja pysyy fyysisesti tällä puolella, mutta läsnä hän ei surussaan ole, hän ajautuu kuolemankaltaiseen tilaan: Sinne minua houkutat / yhä syvemmälle luoksesi / yhä lähemmäksi luoksesi / sen metsän uumeniin / sen metsän uumeniin.

Tässäkin varhaisessa työssään Chydenius on säveltäjänä ja sovittajana onnistunut ilmaisemaan musiikilla kaiken sen, minkä Mikkola kertoo sanoilla. Laulu kuolleesta rakastetusta kuulostaa hautautumiselta romahtavien unelmien alle, sen staattisessa ja kaunistelemattomassa toivottomuudessa on sittenkin jokin toivon aavistus. Ehkä se tulee Chydeniuksen äänen lämpimästä ja empaattisesta väristä. Tai sitten siitä, että loppuun asti surtu suru on väistämättä puhdistavaa.


Laulu kuolleesta rakastetusta Youtubessa (elokuvasta Käpy selän alla)