Kerkko Koskista hahmona ja taiteilijana ei voi olla rakastamatta: hän ajattelee suuria ja pystyy aika usein toteuttamaankin ajatuksensa. Tarvitaan ainakin yksi musiikillinen maksimalisti, joka rakentaa kappaleensa yleensä häpeilemättömän kirjallisten tekstien ympärille. Tässä roolissaan Koskinen on Kaj Chydeniuksen työn luontainen jatkaja. Varmasti hän tiedostaa sen itsekin. Niinpä Aulikki Oksasen esiintyminen sanoittajana yhdessä Koskisen kaikkien aikojen parhaista kappaleista on aivan asiaankuuluvaa, suoranaista runon oikeutta. Sitä paitsi Oksanen on suvereeni runokielen mestari, jonka tasolle juuri kukaan listaykköslevyille tekstejä tekevä ei voi uneksiakaan pääsevänsä.
Kirjoitan tätä maaliskuun 22. päivänä vuonna 2016, ja on aivan puhdasta sattumaa, että päivälleen kaksi vuotta sitten osallistuin Ateenan Syntagma-aukiolla mielenosoitukseen tuolloista korruptoitunutta hallitusta ja troikan talouskuria vastaan. Toistaiseksi ainoa Kreikan-matkani oli muutenkin unohtumaton kokemus, kenties palkitsevin koskaan tekemäni reissu. Korintin ruusut oli ollut minulle tärkeä laulu ennen matkaakin, mutta nyt siinä resonoi kaikki Ateenassa näkemäni ja ajattelemani, Koukakin kaupunginosan kapeita katuja reunustavista mandariinipuista loputtomiin kulkukoiriin ja naapuruston kissoihin, Exharhian punkkareista kortteliravintolan rembetiko-musikantteihin, mielenosoittajien turhautuneesta energiasta rapistuvaan muinaisuuteen Akropoliilla.
Missään nimessä Korintin ruusut ei ole mikään ilmeinen poliittinen laulu. Sen vire on aivan toinen, se on elegia tai mietelmä. Siinä on pysähtyneisyyttä, raukeutta ja piilotettuja synkkiä pohjavirtauksia. Sitruspuut ja sypressit ankkuroivat kappaleen maisemaan - Oksanen taisi mainita kirjoittaneensa tekstin itse asiassa Peloponnesoksella - mutta Kreikan ohella se tuntuu kertovan koko Euroopan illankoitosta, suuruuden ajan vääjäämättömästä lopusta.
Kreikka sopii kaikkien draaman lakien mukaan ensinäytöksen miljööksi. Vaarojen, epävarmuuden ja mullistusten aika saapuu maanosaan samaa reittiä kuin korkeakulttuuri ja demokratia aikanaan. Viime vuosien poliittisessa kommentoinnissa kreikkalaiset on asetettu naurunalaisiksi tai vihan ja kaunan kohteiksi. Oksasen tekstissä vanhan maan kansa säilyttää itsetuntonsa kovan kohtalon edessäkin: Niin tyyninä, niin korkeina / niin ylpeinä kuihtuvat Korintin ruusut.
Teksti on väkevän runoilmaisun juhlaa, siinä tuhlaillaan upeita lauseita: Kirjava kissa pesee syntejään pihalla sitruunapuun valossa, Särkynyt vuosisata ruostuu sateessa. Kaiken poplyriikan ei tarvitse olla tällaista, mutta kyllähän tällaisesta ylevöityy. Tietysti siksikin, että sävelmä on vähäeleisen upea ja rauhallisen itsevarmasti vuorenkorkuiseksi kasvava sovitus Koskisen parhaita.
Periaatteessa hän on Ultra Bran ajoista asti tehnyt useimmissa lauluissaan suunnilleen samaa juttua, minkä takia olikin vähän yllättävää tajuta Kollektiivin esikoislevyn ilmestyessä, kuinka paljon hän on alkuperäiseltä korkealta tasoltaankin kehittynyt. Korintin ruusuissa on jotain sellaista puhdasta ja kirkasta, jollaista en ole monessakaan musiikkiesityksessä tavannut.
Ja siitä taas on tietysti kiittäminen myös Vuokko Hovattaa, joka tämän laulun pääsolistina tekee luultavasti elämänsä suorituksen: syvän surun ja syvän tyyneyden välille paikantuva tulkinta viimeistelee järjettömän upean kokonaisuuden.
Koskisen kahdella lauletulla soololevyllä on upeita biisejä, joista parhaissa lääkitään usein murjottua miehistä itsetuntoa (Sateentekijä, Poispäin ainoastaan, Tätä miestä ei ruoste raiskaa). Kollektiivin ensilevy on lähes virheetön kokonaisuus, ja Laura Palmer tai Huone 232 voisivat myös olla tällä listalla, ellei Korintin ruusuja olisi. Nyt kuitenkin tekstin, musiikin ja itselleni tärkeiden sivumerkitysten kokonaisuus tekee tästä pelistä melko selvän.
Korintin ruusut Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti