Jos jokin yhtye on sukupolvikokemus ikäiselleni suomalaiselle, niin Ultra Bra. Sen musiikki assosioituu välittömästi ja väistämättä lamasta nousemisen, mainostoimistojen ja ensimmäisten internet-surffailujen, akvaariobaarien ja globaalin aktivismin ristiriitaiseen aikaan, jonka monet ominaispiirteet tuntuvat nykyään kehnosti kuvakäsitellyltä yritykseltä parannella suomalaista todellisuutta etelähelsinkiläisemmäksi.
Ei niin, että Ultra Bra olisi ollut välttämättä mukana tässä nousukasprojektissa tietoisesti, omasta halustaan. Kerkko Koskinen on aina vaikuttanut ajattomuuteen pyrkivältä jätkältä. Hän loikin jo Ultra Bran riveissä paljon isoa ja ikuista musiikkia, vaikka on sittemmin yltänyt vielä merkittävämpiin saavutuksiin. Mutta UB:n sanoittajat olivat kovin usein taipuvaisia 25-vuotiaiden kahvilassaluuhaajien urbaaneihin nokkeluuksiin. Monissa yhtyeen teksteissä heijastuu oletus, jonka mukaan asiakokonaisuuksien dekonstruoiminen banaaleiksi yksityiskohtien sirpaleiksi tuottaisi jotenkin osuvamman kuvan maailmasta kuin samojen kokonaisuuksien hahmottaminen sellaisenaan. Että luettelemalla raitiovaunulinjojen numeroita voisi kertoa eniten niillä matkustavista ihmisistä.
Mutta Ultra Bralla on myös upeita, ajattomia tekstejä, jotka tuntuvat usein innoittaneen Kerkko Koskisen hänen parhaisiin tuolloisiin sävellyksiinsä. Ei varmaan ole yllättävää, että useimmat niistä kertovat rakkaudesta. Sitä on vaikea paeta, oli ajanhenki kuinka näsäviisas ja yliolkainen tahansa. Ja siitä on vaikea kirjoittaa ajanhengen mukaisesti, koska se on lähtökohtaisesti ajasta irrallaan. Parisuhteet eivät ole, ja niistä kirjoittaessa voi langeta vaikka millaisiin muodinmukaisen nihilismin sudenkuoppiin, mutta rakkaus on.
Pitkään ja hartaasti mietittyäni päädyin siihen näkemykseen, että Ultra Bran paras rakkauslaulu ja siten paras kappale on Sokeana hetkenä, joka julkaistiin alun perin Tyttöjen välisestä ystävyydestä-singlen b-puolena ja sittemmin Kalifornia-menestysalbumilla. Vahva kilpailija sille on ikivihreä Minä suojelen sinua kaikelta, jota sen ikivihreys ja kompromissiton sentimentaalisuus ehkä jo vähän raskauttavatkin, vaikka sovitus onkin pakahduttava.
Sokeana hetkenä on sävelteoksena ihan yhtä upea, mutta vähemmän ilmeinen ja useampia tulkintoja salliva. Rakkauslauluja on kirjoitettu niin paljon, että ainakin jonkinlaisen persoonallisen näkökulman hyvältä sellaiselta edellyttää. Anni Sinnemäki kirjoitti säännönmukaisesti Ultra Bran parhaat tekstit, ja hänen käsialaansa tämäkin on. Sinnemäellä on usein ollut silmää ihmisten välisten kohtaamisten ratkaiseviksi tekijöiksi muodostuville pienille sävyeroille. Mikä jättää sen muistijäljen, jonka takia yksi ihminen muodostuu toista tärkeämmäksi elämänpiirissä, jossa uusia ihmisiä, potentiaalisia kumppaneitakin, kohdataan koko ajan?
Tässä se on valo, tai sen puute. Nopea siirtyminen valosta pimeään synnyttää sokean hetken, ja sen kestäessä ihminen on puolustus- ja arvostelukyvytön. Se on rakkaudelle tai hullaantumiselle luonteva syntymishetki.
Sokeana hetkenä on tiilitaloineen ja rautaportteineen ehtaa urbaania romantiikkaa: kaupunkilaiset rakkaustarinat vaativat tällaista taustamaisemaa ja saavat hehkunsa siitä. Kaupungissa on paljon toisilleen tuntemattomia ihmisiä, ja siitäkin romantiikka syntyy. Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään. Tuntematon kiehtoo, tyhjät kohdat voi täyttää omilla haaveillaan. Kun rakastuu tuntemattomaan, on ainakin aluksi, ainakin osaksi, kyse tästä.
Kun ei pimeässä näe toista, voi kuvitella tämän haluamakseen. Moni nuorehko kaupunkilainen etsii ainakin alitajuisesti koko ajan tällaista ratkaisevaa kohtaamista. Myöhään kaupungistuneessa Suomessakin se on ymmärretty ainakin tulenkantajien ajoista asti.
Biisin viimeisessä säkeistössä kertoja on matkalla sunnuntaiseen kohtaamiseen ja havainnoi "vakavien koirien" ulkoiluttajia vähän Tuomari Nurmion Sunnuntaina-klassikon tyyliin. Hän tuntee olonsa juhlavaksi, on mitä ilmeisimmin menossa kohtaamaan sokean hetken rakkautensa ensimmäistä kertaa päivänvalossa. Sen pidemmälle tätä juonta ei jatketa. Mahdollisia lopputulemia on ainakin kaksi. Asiat näyttävät kovin erilaisilta sunnuntai-iltapäivänä kuin lauantain vastaisena yönä.
Mutta sokea hetki on silti totta, eikä sen sisältämää tunnelatausta pidä mitätöidä jälkiviisauksilla. Kerkko Koskinen on ymmärtänyt tämän siinä kuin Anni Sinnemäkikin. Hän hukuttaa staattisesta 70-luvun progesta ja jopa Juicen tai CMX:n voimaballadeista ammentavan sävellyksen koko ajan dramaattisempaan puhallin- ja jousisoitinmereen, ja Ultra Bran koko laulaja-arsenaali on käytössä mahtipontisempana kuin juuri missään muussa levytyksessä.
Tällä kertaa isoa aihetta ei ole pilkottu pieniksi detaljinmuruiksi, vaan pienestä hetkestä on paisutettu elämänkokoinen ja tosi taideteos.
Sokeana hetkenä YouTubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti