En tiedä, onko eteläpohjalaisuus paikallisidentiteettinä mitenkään ratkaisevasti määritellyt suomalaista mieskuvaa, mutta tällaisena puoliksi pohjalaisena omaa ristiriitaista ja aika paljon kielteiseen kallistuvaa suhdetta tuohon mieskuvaan on tullut kyllä mietittyä tätä kauttakin. Tuulesta temmattu veikkaukseni on, että vaikka suomalaisen mieskuvan ongelmakohdat ovat melko samanlaisia maakunnasta riippumatta, niin eteläpohjalainen uhon ja katkeruuden saumaton yhdistelmä ainakin vastaa parhaiten niitä mielentiloja, joissa tapellaan tai tapetaan nakkikioskilla tai kohotetaan nyrkit sitä mukamas rakkainta lyömään. Ihan hirveän nihkeä aihe, ja siksi vaikea aihe skarpeille tyypeille, jotka yrittävät tehdä hyviä biisejä, joita nyt kuitenkin olisi tärkeää tehdä kaikista isoista aiheista.
Tällaisia teemoja käsiteltäessä minä-muoto, sinä-muoto tai kolmannen persoonan tarinankerronta tapaavat pettää, kukin omalla tavallaan. Yhteistä eri lähestymistapojen ongelmille on se, että ne tuntuvat kohdentavan huomiota johonkin yksittäistapaukseen, ja se taas on ongelmallista muun muassa siksi, että taideteoksen käsittelemä yksittäistapaus on lähtökohtaisesti kuvitteellinen. Moni vastaanottaja kyllä ymmärtääkin tämän, mutta silti teoksesta puhuttaessa puhutaan jollain tasolla sen kuvaamasta yksittäistapauksesta, ei koko aihealueesta. Sitten voidaan argumentoida tyyliin "en minä ole kyllä tuollaista kokenut" tai "olen kokenut tämän asian juurikin näin". Kummin vain, asian viereen suunnataan.
Vaikea yhtälö. Mutta ainakin yksi klassikkobiisi suomenkielisen musiikin historiasta löytyy, jossa se on onnistuttu ratkaisemaan täydellisesti.
90-luvun alussa vaikuttanut, eräänlainen kansanmusiikkiopiskelijoiden punkbändi Koinurit teki kyllä melkein kaiken muunkin täydellisesti. Pidän kyllä Värttinästäkin, mutta tuolloisen kansanmusiikkibuumin kovin edustaja on ilman muuta Koinurit. Tässä näkemyksessäni on kyllä nostalgian sivumaku, olin ala-asteikäinen ja meillä kuunneltiin Koinureita paljon. En minä silloin tietenkään tiennyt, että hyvin suuri osa yhtyeen mahtavista iskusävelmistä oli Hiski Salomaa -covereita. Myöhemmin olen perehtynyt alkuperäisiin ja rakastan niitä, mutta kyllä Koinureiden riehakkaissa versioissa on jotain sellaista, jonka melkein väittäisin täydellistävän sen eetoksen ja aatoksen, joiden varaan Hiski aivan eri aikakautena musiikkinsa rakensi.
Silti Koinureiden magnum opus on Yllätyspaartit-esikoislevyn eepos Progelaulu. Ja nyt palataan siihen tematiikkaan, jota kirjoituksen alkupuolella käsiteltiin.
Ymmärtääkseni Progelaulu, joka Äänitearkistossa on merkitty yhtyeen jäsenten kollektiiviseksi sävellykseksi, on eräänlainen tilkkutäkki säkeitä pohjalaisten rekilaulujen aarteistosta. Nämä säkeet edustavat juuri tätä nousuhumalaisesta uhosta laskuhumalaiseen katkeruuteen taittuvaa tunnetilojen sateenkaarta, jonka laitamilla häilyy aina se "flikka", joka ei anna ja/tai antaa jollekulle muulle. Mutta flikkakin on vain sivuhenkilö. Häneen vain tiivistyy kaikki se muu, joka kertojalta jää saamatta. Kaikki se, mikä hänessä on aitoa ja mitä hänessä ei ymmärretä. Kaikki se, minkä takia hän juo ja tappelee, lyö klasit rikki tai pakenee Amerikkaan.
Jokainen Suomen historiaa tunteva tietysti huomauttaa viimeistään tuohon Amerikka-kohtaan, että kyse on myös todellisista demografisista ja yhteiskunnallisista kehityskuluista, jotka toki ovat 100-200 vuotta vanhoja noin karkeasti ottaen. Mutta mitään yksiselitteistä vastausta siihen, miten maamme historia on vaikuttanut suomalaiseen miesidentiteettiin, ei tietenkään ole. Olisi turhanpäiväistä yrittää hahmotella sellaista taideteoksen muodossa. Tuloksena on yleensä ollut vaivaannuttavaa roskaa.
Progelaulu on ainoa populaarimusiikkikappaleen muotoon puettu vastaus, jolle voi nyökätä. Se koostuu samanlaisista sirpaleista ja katkelmista ja hetkellisistä impulsseista kuin kuvaamansa teemakin. Sen yksittäisissä säkeissä ei ole toisiinsa suhteutettuna mitään johdonmukaisuutta, mutta kokonaisuudessa on.
90-luvun alun jälkeen tätä laskuhumalaista äijämentaliteettia on kanavoitu niin paljon ja niin paljon typerämmin, että jokaisena sen julkaisun jälkeisenä vuonna Progelaulu kasvaa korkoa ja huutaa tulla siksi kaikkien tuntemaksi klassikoksi, jota se ei valitettavasti vieläkään ole.
Progelaulu Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti