Jatketaan rakkausteemalla. Edellisellä kerralla käsitellystä Jarkko Martikaisen biisistä poiketen Dave Lindholmin Pieni ja hento ote on myös henkilökohtaisesta perspektiivistä kirjoitettu rakkauslaulu, mutta pelkästään sitä se ei ole. Se liikkuu ainakin kahdella eri tasolla ja on myös laulu siitä, miten vaikeaa rakkaudesta on puhua ja kirjoittaa. Juuri tästä syystähän niin monet rakkauslaulut tyytyvät "I love you like the stars above" -tyyppisiin säkeisiin, joita kai tulee jostain universaalista "tee oma rakkauslaulusi" -generaattorista.
Lindholmin mestariteos taas kiertelee ja kaartelee aiheen ympärillä kahdeksan minuuttia, lähestyy sitä ja loitontuu taas, ja onnistuu lopulta juuri tämän strategian ansiosta välittämään epätäydellisyydessään ja epämääräisyydessään oikealta tuntuvan kuvan rakkaudesta. Lindholmin ominaislaatu biisintekijänä sointuu täydellisesti yhteen valitun lähestymistavan kanssa. Hänhän on nimenomaan häilyvien impressioiden ja ohikiitävien ajatuskulkujen tulkki. Taiteilijana hän on aina paennut loppuun asti mietittyjen suurteosten vaatimusta.
Tosin Pieni ja hento ote ja koko Otto Donnerin kanssa tehty Aino-albumi edustavat Lindholmin uralla musiikillisesti nimenomaan tällaista suurteosta. Upea, varmasti loppuun asti mietitty jousisovitus ja vähäeleiset kitarajutut säestävät Daven tajunnanvirtaa, joka on ehkä sittenkin aika paljon jäsennellympää kuin monessa muussa tapauksessa. Ajatuksen harhailu ja puolittainen karkaaminen saattaa olla taitavasti rakennettua harhaa. Se on sitä siksi, että rakkaus aiheena pakenee selviä loppulausuntoja.
Biisihän on eräänlainen puolustuspuhe. Sen kerronta-asetelma tuntuu liittyvän tilanteeseen, jossa kertoja ainakin kokee, että häneltä vaadittaisiin isompia ja definitiivisempiä rakkaudentunnustuksia kuin hän pystyy lausumaan, jonkinlaisia sankaritekoja suorastaan. Kertoja laulaa sinä-muodossa ihmiselle, jota hän selvästi ja vilpittömästi rakastaa. En usko, että näiden kahden välisessä kommunikaatiossa on sen pahempia ongelmia kuin mitä kaikessa kommunikaatiossa väistämättä on. Juuri silloin, kun todella haluaisi sanoa jollekulle jotain suurta, sanat tuntuvat loppuvat kesken. Pienempiä tavoitteita niiden avulla on tietysti helpompi saavuttaa.
Tämä lievä turhautuminen kiteytyy tietysti säkeeseen Pidän sinusta, siinä kaikki / Tarvitseeko se todistaa tuhansilla sanoilla? Kertoja yrittää kyllä parhaansa. Sen sijaan, että kaivaisi esiin kliseiden oppikirjan, hän puhuu kauneudesta sateenjälkeisellä hiekkatiellä ja vertaa ihmisen kosketusta tuulen kosketukseen - tässä epäilemättä tarkoitetaan lempeää tuulta kesäiltana, ei syysmyrskyä.
Hän puhuu elämän ajoittaisesta raskaudesta ja siihen kohdistuvasta rakkaudesta, rivien välissä siitä, miten rakkaus toiseen ihmiseen mahdollistaa kaiken paskan keskellä myös rakkauden elämään. Liika analyysi voi aiheuttaa ahdistusta. Pieni ja hento ote / ihmisestä kiinni parantaa sen ahdistuksen.
Upeinta tässä laulussa on se, miten yksityinen muuttuu siinä yleiseksi, miten konkreettinen ja abstrakti sulautuvat toisiinsa tavalla, joka ensinnäkin mahdollistaa kuulijalle voimakkaan tunnetason kokemuksen, mutta myös sallii hänen suhteuttaa sen omiin ajatuksiinsa, tunne-elämyksiinsä ja ihmissuhteisiinsa. Tunnustuksellinen lauluntekijä ei vyörytä omaa kokemusmaailmaansa kuulijan päälle, vaan jättää tilaa vastaanotolle, aivan kuten biisin minimalistisuudessaan suuri sovituskin.
Pieni ja hento ote Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti