#61: Jukka Nousiainen: Kohti kaukaista tähteä (2016)

Alun perin minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa tässä blogissa aivan tuoreista kappaleista, koska niiden paikka omassa päänsisäisessä kaanonissa on tietysti vielä hahmottumatta. Vuoden tai pari vanhan biisin kanssa tämä on jo paljon helpompaa, parhaatkaan sellaiset eivät yleensä ole päivittäisessä tai edes viikoittaisessa aktiivikuuntelussa, joten niihin on jo saanut etäisyyttä. Niinpä olin ajatellut sisällyttää Jukka Nousiaiselta mukaan mahtavan Viis vuotta sitten tänään -biisin ihan yhtä mahtavalta Huonoa seuraa -levyltä (2014).

Kevään 2016 mittaan olen kuitenkin nähnyt Nousiaisen uusine bändeineen erinäisiä kertoja livenä ja kuunnellut hänen tuoreita biisejään Youtubesta sikäli kuin niitä sieltä löytyy. Nousiaisen uutta, nimetöntä kasettia en ole voinut kuunnella, koska en omista kasettisoitinta. Tässä olisi kyllä jo melkeinpä riittävä syy yrittää löytää sellainen jostain.

Joka tapauksessa noissa uusissa lauluissa on useampikin sellainen, jotka nousevat jopa Huonoa seuraa -levyn parhaiden yläpuolelle, varsinkin nykyisen bändin livetulkintoina. Näkemäni keikat ovat olleet maagisia. Niillä on kuultu musiikkia, joka on aivan poikkeuksellisella tavalla kiinni jossain syvästi inhimillisessä ja todella olennaisessa. Nousiainen pystyy biisintekijänä ja esiintyjänä välittämään täysin vilpittömän tuntuisesti sellaisia hyvin vaikeasti muotoiltavia tuntemuksia, jotka resonoivat itsessäni, varsinkin tässä maailmanajassa, äärimmäisen vahvasti. Hän tarkastelee yhteiskuntaa altavastaajan näkökulmasta, mutta ihmisyyttä, sen perimmäisiä merkityksiä, ne ihailtavan tarkkanäköisesti ymmärtävän henkilön varmuudella.

Tulee tunne, että tämä on musiikkia, jossa kaikki vain on oikein.

Nousiaisen uusista biiseistä suosikkini on Kohti kaukaista tähteä, luultavasti yksi pakahduttavimmista tässä maassa koskaan tehdyistä lauluista vielä vuoden tai viidenkymmenen päästäkin. Youtubesta löytyvä, kasetille tehty sooloversio, on todella onnistunut, vaikka tämäkin laulu elää minulle ehkä ennen kaikkea muistikuvina bändin livenä soittamista versioista. Olisi tuntunut puhtaasti typerältä jättää se pois listalta vain sen tuoreuden takia.

Kohti kaukaista tähteä on laulu sinänsä klassisesta aiheesta: ollaan jossain, mistä pitää päästä pois, toisaalle, jonnekin missä asiat ovat paremmin. Sinne olisi vieläpä päästävä rakastetun kanssa. Tältä pohjalta on kirjoitettu muutamakin romanssi.

Lähtöpistettä leimaavat sellaiset ilmiöt kuin kylmyys, välittämisen puute, eksyksissä olon ja hämmennyksen tunteet. "Kylmä kaupunki" mainitaan, tulee selväksi, että ollaan pyrkimässä pois jostain persoonattomasta ja tunteettomasta, paikasta jossa ei ole mahdollista olla kosketuksissa itseensä ja maailmaan. Tässä kaikessa ei sinänsä olisi vielä mitään mullistavaa, elleivät sydäntäsärkevän haikea sävellys ja (äänitetyn version) särkymispisteen tuntumassa tasapainoileva ja siksi mahdollisimman herkkävireinen soitanto tekisi niin helpoksi uskoa kaikkeen Nousiaisen sanomaan, vaikkei edes ottaisi huomioon hänen tässäkin täysin läsnäolevaa laulusuoritustaan. Hän haastaa kuulijan olemaan liikuttumatta. Minusta se ei tunnu mahdolliselta.

Noin puolivälin tienoilla Kohti kaukaista tähteä kuitenkin nousee puolihuomaamattomasti vielä uudelle tasolle. Hetken se uhkaa kadota lopullisesti kylmään syysyöhön, kunnes palasista kokoutuu suunnattoman kaunista kristallipölyä fokuksen siirtyessä sinne, minne kylmästä kaupungista ollaan menossa: vapauteen, suurten tuulien armoille, sinne missä elämä tuntuu todelliselta. Jos myrskyn keskellä voi yhdessä palella / ei myrskyn keskellä vois kai paremmin olla.

Tämä metafyysinen paikka ei siis ole mikään rantalomaparatiisi, vaan karu ja tuulinen paikka, jossa voi kuitenkin kohdata itsensä, tunteensa ja maailman paljaana. Siellä ei piilouduta naamioiden taakse, siellä katsotaan itseä ja muita silmiin, mutta siellä ei myöskään liioitella omaa suuruutta kaikkeudessa - kaikki nämä ovat tietysti taakse jäävälle "kylmälle kaupungille" ominaisia ilmiöitä.

Lopulta, aivan perimmäisellä tasolla, kyse on siitä, millainen elämä pitää elää, jotta voi kuolla omanarvontuntonsa säilyttäneenä.

Mä tahdon sinne, missä aalto lyö vapaana / Ihminen pieni on kuin tähti pilvien takana / Sen sydän lujaa lyö kovan kuoren alla / Sen elämän tarkoitus on jatkaa elämää ja olla / niin, että jotain jää, kun on aika lähteä / kohti sitä kaukaista tähteä.

Tämä on alleviivamattomalla tavalla myös yksi kauneimmista koskaan kuulemistani rakkauslauluista. Sen taustalla häilyy koko ajan toinen henkilö - "beibi"-nimitykselläkin häntä kutsutaan, mutta häntä puhutellaan suoraan vain pari kertaa. Kertoja ei kuitenkaan halua ainoastaan toteuttaa pakomatkaansa tämän toisen ihmisen kanssa, vaan itse asiassa pyytää tätä viemään hänet sille matkalle, katsomaan totuutta ja elämää silmiin.

Se on melkoinen luottamuksenosoitus, jos kohta melkoinen vaatimuskin - joka tapauksessa suurinta rakkautta.


Kohti kaukaista tähteä Youtubessa