A.P. Sarjanto on ilman muuta yksi aliarvostetuimmista suomalaisista lauluntekijöistä. Lieköhän kukaan tässä maassa tehnyt tällaista Springsteenin ja perinnelaulelman välimaastossa liikkuvaa juttua yhtä hyvin. Sarjanto osaa laulusta riippuen olla romanttinen, sentimentaalinen tai tarkkanäköinen tai kaikkia näitä. Kova maa -esikoisalbumilta löytyvässä Luuserin laulussa tyylilaji on periaatteessa realismi, eräänlainen musiikillinen duunariproosa, mutta biisi lavenee kokonaiseksi elämännäkemykseksi voittajista ja häviäjistä, omakohtaisesti koettuna.
Sarjannon tuotannosta tämä on ehkä eniten sitä Springsteeniä, The River tulee mieleen jonkinlaisena verrokkina. Molemmissa lauluissa on kyse tyypistä, joka tajuaa sen kylmäävän totuuden, etteivät nuoruudenunelmat tule koskaan toteutumaan. On vain alati vähenevä arki. Mutta siinä missä Springsteen on The Riverissä suunnilleen romanttisimmillaan, Sarjanto ei anna tässä sellaista armoa sen enempää kertojalleen kuin kuulijallekaan. (Toisaalla hän on kyllä todistanut olevansa myös herkkien rakkauslaulujen mestari, kuunnelkaa vaikka Luokses jään tai Maailma nukkuu).
Tämä ei olekaan millään muotoa mikään Springsteen-pastissi, vaan täysin omalla äänellä kerrottu ja eteläsuomalaiseen 90-luvun työläistodellisuuteen vankasti ankkuroituva mestariteos. Näkökulma on tietysti varsin pienen ihmisen, ja sympatiat lähtökohtaisesti hänen puolellaan. Mutta biisi ei suinkaan kerro yksiselitteistä tarinaa esimerkiksi siitä, miten yhteiskunta nujertaa tämän pienen ihmisen. Sarjannon näkemyksessä on jotain fatalistisempaa.
Tiedämme yhteiskunnan jakautuvan "voittajiin" ja "luusereihin" - ja kehittyneen sieltä 90-luvulta alkaen voimakkaasti sellaiseen suuntaan, että voittajia palkitaan lisää ja luusereilta viedään loputkin. Tähän yhdistyy sitten sellainen retoriikka, että voittaminen on omaa ansiota, omasta työstä kiinni, mistä taas seuraa, että luuserius on oma vika, väärien valintojen tai riittämättömän yrityksen seurausta. Muistinvaraisesti väittäisin, että nimenomaan ysärilaman aikana ja jälkeen tällaisia asenteita alkoi laajemmin esiintyä.
Sarjanto taas tuntuu sanovan, että luuserius on jotain syntymässä saatua, johon ei oikein voi vaikuttaa. Luuserin laulussa on hirveästi siteeraamisen arvoisia säkeitä, ja yksi niistä on tämä: Mutta voitto on sen, joka voiton ottaa / Laki on semmoinen / Hän, joka häviönsä ymmärtää / on häviäjä ikuinen.
Kyse ei kuitenkaan taida olla varsinaisesta predestinaatio-opista. Jossain siellä rivien välissä muistuttelee olemassaolostaan se tosiseikka, että yhteiskunnallinen asema tuppaa periytymään ja tietyt elämänvalinnat sen mukana. Unelmiahan on kaikilla, mutta toisille ne ovat hankalammin saavutettavissa kuin toisille. Tämä luokka-aspekti huomioidenkin jotkut ihmiset vain tuntuvat olevan röyhkeämpiä kuin toiset, ja heitä täällä sitten palkitaan.
Luuserin laulu kertoo romaanin arvoisen tarinan tehdaspaikkakunnan jätkästä, joka kavereineen haaveilee Helsingistä, mutta päätyy koulun jälkeen tehtaalle töihin - muka vain yhdeksi kesäksi tienaamaan, mutta sinnehän sitä sitten jäädään. Kalja maistuu, ja duunarilla on siihen rahaakin. Lama vie kortistoon, mutta sittenhän on enemmän aikaa juoda. Tulee uusi nousukausi ja epämääräisiä rahasäätöjä, jotka synnynnäisellä luuserilla menevät tietysti pieleen. Ei muuta kuin takaisin tehtaaseen velkoja makselemaan. Takkinsa tyhjentänyt mies pohdiskelee kamarissaan karuja kysymyksiä: Minä olen mies, mutta millainen / ja mihin minun unelmani jäi?
Mutta viimeiset säkeet tuntuisivat vihjaavan lähes raamatullisen oikeuden mahdollisuudesta tämän maailman ruhtinaille ja heidän jalkoihinsa tallautuneille: Elämä on unta ja veljeskunta / lopussa palkittiin / Sillä menestyksen tie kultainen / oli kivetty helvettiin.
Voihan se olla vain fantasia, jolla rauhoittaa leimuavaa sieluaan. Täytyyhän maailmassa olla jotain oikeudenmukaisuutta. Enpä tiedä, uskooko Sarjanto lauluntekijänä sellaiseen, mutta tässä kertoja ainakin haaveilee sellaisesta mahdollisuudesta.
Luuserin laulun kertosäe sitä paitsi on eräänlainen uhmakas kontrasti säkeistöjen lievälle toivottomuudelle. Kaidalla tiellä me kuljeskellaan / herroja naureskellaan / Tää luuserin laulu on hiljainen / mutta silti mä laulan sen. Jos rahahommat menivätkin pieleen, eikä elämästä tullut mitään sen suurempaa, niin ylpeyttä ja omanarvontuntoa ei ihmiseltä voi kukaan ulkopuolinen viedä, sikäli kuin häntä on näillä hyödyllisillä ominaisuuksilla siunattu. Ja laulaa saa sentään luuserikin.
Jotenkin ilahduttavaa on, että Sarjannon seuraavan albumin nimikappale En enää palvele huonoa isäntää kirjoittaa eräänlaisen onnellisen lopun Luuserin laulun tarinalle. Siinä kertoja lyö tehtaan oven lopullisesti kiinni ja ryhtyy nauttimaan taloudellisesti epävarmasta vapaan miehen elämästä.
Luuserin laulu Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti