Nykyisen suomiräpin suuruuksista puhuttaessa Gasellit mainitaan turhan harvoin. Myönnettäköön, etteivät yhtyeen albumikokonaisuudet ole kovin tasalaatuisia. Se on kuitenkin onnistunut tekemään muutamia yksittäisiä biisejä, jotka ansaitsevat kirkkaasti klassikkostatuksen. Ne ovat oikeastaan ikonisia teoksia, sillä huolimatta genrestä, jossa kliseiseen aiheenkäsittelyyn lankeaminen on turhan helppoa, niissä on onnistuttu sanomaan tutuista teemoista jotain definitiivistä.
Näitä klassikoita ovat ainakin helvetin kuuman kaljanjuontikesän tiivistävä Hiki, suoritusyhteiskunnan rattailta putoamista tarkkanäköisesti kuvaava Mahtuuko kyytiin ja riemastuttavalla pieteetillä lähiöelämää metaforisoiva Betoni-intiaani. Ja ennen kaikkea upea Jäniksen vuosi, joka kertoo oikeastaan kaiken olennaisen hyvinvoinnin ja luottotietojen menettämisen rajoilla tasapainoilevan nuoren kaupunkilaisen tuskasta ja fantasioista. Siitä, miksi downshiftaamiseksi ylimalkaisesti kutsuttu elämänasenne tuntuu niin houkuttelevalta.
Biisin nimeäminen Jäniksen vuodeksi kertoo tietysti historiatietoisuudesta. Arto Paasilinnan klassikkoromaani ja Risto Jarvan siitä ohjaama elokuva ovat 70-luvulta. Matkaan metsään, pois hälinöist on ikiaikainen suomalainen haave. Tai ainakin se on ollut olemassa niin kauan kuin järjestäytynyt yhteiskunta on asettanut yksilölle vaatimuksia tehdä näin tai noin, olla tiettyyn aikaan tuolla tai täällä.
Kellokorttielämästä (kuinka 70-lukulaiselta tuokin ilmaus kuulostaa) on tietysti haluttu pois kaikkialla, missä sellaista on jouduttu elämään. Ehkä on silti ihan demografisista syistä suomalaiselle tyypillistä, että nämä haaveet sisältävät ajatuksen erakoitumisesta, sen sijaan että uneksittaisiin vaikkapa ihanteita toteuttavasta autonomisesta yhteisöstä. Jäniksen vuodessakin mainitaan ohimennen Pentti Linkola, joka on eräänlainen suomalaisen vastakulttuurin omalaatuinen ikoni. Linkolalainen tyyli sanoutua irti yhteiskunnasta ei sisällä vaihtoehtoisen yhteiskunnan hahmottelemista muuten kuin ehkä kirjallisen työn kautta. Linkola haluaa vain olla rauhassa.
Gasellien Jäniksen vuosi olisi vuosi maailmassa, jossa älypuhelimet, pikalainat ja loputtomat sosiaaliset velvoitteet tekevät vuodesta yksin ihan helvetisti pidemmän ajanjakson kuin koskaan ennen. Miten tuollaista erakoitumista voi edes kuvitella, kun vuokratyöläisen jokainen aamu voi alkaa valinnalla: mennäkö töihin laskuja maksamaan vai maksaako omasta vapaa-ajastaan? Eikä oravanpyörästä voi kadota. Ennen asiansa sotkeneet tai niihin kyllästyneet ihmiset muuttivat vaikkapa Amerikkaan tai Petsamoon, mutta nykyään GPS löytää ruodusta livenneen mistä tahansa.
Gasellien Jäniksen vuosi tuntuukin haikean ironiselta kommentilta Paasilinnan alkuperäisaiheeseen. Fantasia kaiken jättämisestä - siitä, että saisi vain olla itsensä kanssa rauhassa - on olennaisempi kuin koskaan. Se on myös mahdottomampi kuin koskaan. On mahtavaa, että nämä monimutkaiset ja helppoa aiheenkäsittelyä pakenevat kysymykset on voitu pukea näin hyvin sanoiksi tällaisessa teeskentelemättömässä ruohonjuuritason räppibiisissä.
Toki kyse on myös musiikillisesta voimannäytteestä. Nämä Gasellien kultaiset singlebiisit tapaavat olla vahvojen melodisten kertosäkeiden ja taitavasti kulloistakin teemaa mallintavien taustojen juhlaa.Jäniksen vuodessa Reginan Päivät valuvat -biisin sämplääminen toimii todella hyvin, vaikka noin muuten eräiden suomiräppärien viimeaikainen Regina-pakkomielle ei tunnu itsestäni kovin hyvältä asialta. Biisin taustassa on samaa voimatonta ja kouraisevaa melankoliaa kuin tekstissäkin.
Jäniksen vuosi -video Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti