Löin tämän listan lukkoon ennen vuodenvaihdetta, joten on mielenkiintoinen sattuma, että Jarno Sarjasen Pienen pojan haaveet -klassikkoon päästessäni olen juuri lukemassa Tommi Uschanovin erinomaiselta vaikuttavaa teosta Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015. Uschanov kirjoittaa siitä, miten eräänlainen modernin länsimaisen kulttuurin optimistinen huippu saavutettiin 60-luvun puolivälissä, jolloin edistysusko oli korkeimmillaan, eivätkä ekologiset, ekonomiset tai sosiologiset uhkakuvat vielä hallinneet yleistä keskustelua. Tuo suunnilleen vuoteen 1965 paikantuva kultainen hetki ei ollut viimeinen ajanhetki, jolloin optimistiset tulevaisuudenkuvat ovat saaneet jalansijaa, mutta sodanjälkeinen, aikanaan ikuiselta vaikuttanut muutos parempaan taittui siihen. Jo 1970-luku on kollektiivisessa muistissa harmauden, pettymysten, talouskriisien ja kaoottiseksi asti yltäneen poliittisen epävakauden vuosikymmen.
Tuo on yleislänsimaisen tarinan karkea tiivistelmä. Itse kukin yhteiskunta on tietysti ollut oma erityistapauksensa. Suomen sodanjälkeinen tarina ankkuroituu nähdäkseni niin poliittisesti, sosiologisesti kuin psykohistoriallisestikin eräänlaiseen väliinputoajan asemaan. Poliittisesti tasapainoiltiin idän ja lännen välissä, ja lisäksi oli tähän liittyvää sisäpoliittista draamaa, vaikkei se meillä saanutkaan vastaavia mittasuhteita kuin vaikkapa Saksassa tai Italiassa. Psykohistoriallisesti kiinnostavaa on sotien jälkeinen vaatimus asemoida koko kansakunta uudelleen Neuvostoliiton vihollisesta sen kauppakumppaniksi ja vaihtelevassa määrin halukkaaksi ystäväksi.
Jos nyt kuitenkin puhutaan Jarno Sarjasen suomikantri-klassikosta Pienen pojan haaveet, niin se liittyy sodanjälkeisen Suomen arkielämän tasolla ehkä suurimpaan mullistukseen: kaupungistumiseen eli ns. rakennemuutokseen, elinkeinomahdollisuuksien siirtymiseen haja-asutusalueilta kasvukeskuksiin. Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosinahan Suomea yritettiin edelleen kehittää maatalousvetoisena yhteiskuntana, mikä oli tuhoon tuomittu projekti, varsinkin kun suurelle määrälle rintamamiehiä ja siirtoväkeä piti keksiä jotain järkevää tekemistä. Ajatus jokaisen sotaveteraanin omasta pienestä torppaidyllistä ei oikein toiminut. Niitä asutustiloja kaavoitettiin kaiken maailman rämeille, joilla ei ollut minkäänlaisia elämisen edellytyksiä. Samaan aikaan kävi ymmärrettävästi niin, että sodan jälkeen tehtiin aika paljon lapsia. Kun nämä sitten alkoivat tulla täysi-ikään, alkoivat he viimeistään haluta asutustiloilta jonnekin, missä voisi elää ja tavata muita ikätovereita. Siis kaupunkiin.
Optimistinen 60-luku suhtautui tähän tilanteeseen no problem -asenteella. Moderni tekniikka mahdollisti lähiöiden rakentamisen kaupunkien laitamille sarjatyönä. Talouden kasvaessa, käytännössä täystyöllisyyden oloissa, tulijoille piti riittää leipäpuutakin. Niin kohosivat elementtitalot, ja niiden väliin jätettiin metsäkaistaleet kotikorpien kuiskinasta muistuttamaan. Ostoskeskuksesta löytyivät valintamyymälä, pankki ja posti, ja bussi vei aamulla töihin ja toi iltapäivällä kotiin.
Se unelma ei oikeastaan romahtanut: paljastui vain, ettei se ollut unelma alun alkaenkaan. Maaseudun ihminen ei sopeutunut elämään elementtitalossa kymmenien tai satojen tuntemattomien naapurina. Sukuyhteisöt hajosivat ydinperheiksi, joissa alkoholi ja sotatraumat tekivät työtään. Rikkinäisten perheiden lapset kasvoivat hiekkalaatikkotappelijoista kaupunginosajengeiksi. Kahden oravan metsikkö kerrostalojen välissä ei riittänyt luontokokemukseksi.
Vuoden 1973 öljykriisi merkitsee historiankirjoituksessa usein värikkään ja elämänuskoisen 60-luvun lopullista kuolemaa. Ainutlaatuinen talouskasvun aikakausi päättyi siihen. 70-luvun puolivälistä muistetaan eri maissa sellaisia asioita kuin "three day week", Watergate tai Martti Miettusen hätätilahallitus. Kriisitietoisuus oli Suomessakin niin korkealla, että se välittyi suunnilleen vuodesta 1976 alkaen jopa kaikkein populaareimpaan iskelmään. Kaupunkilaisuus oli meillä niin nuorta, että tuo kriisitietoisuus sai eskapistisen maalle haikailemisen ilmiasun. Sellaiset jättihitit kuin Tapani Kansan R.A.K.A.S. tai Dannyn Kuusamo kanavoivat totaalista ahdistumista kaupunkiin vain kymmenisen vuotta sen jälkeen, kun näissä tarkoitettuihin kaupunkeihin oltiin isommissa mitoissa edes muutettu.
Mutta jo vuonna 1971 oli Jarno Sarjanen -niminen kantrilaulaja levyttänyt Kari Kuuvan kappaleen Pienen pojan haaveet, joka on kirkkaasti yllämainittuja karaokestandardeja parempi ja tärkeämpi laulu, silkkojen musiikillis-lyyristen ansioidensa ohella myös siksi, että lähiössä ahdistuvan maaltamuuttajan todelliset mahdollisuudet hahmotellaan siinä viiltävän tarkkaan. Myös Sarjasen kertoja palaa isosta kotikaupungista vanhoille hoodeille, mutta hän tekee sen häntä koipien välissä ja kaikki unelmansa kadottaneena. Häntä ei odota mikään topeliaaninen kotitölli ihanan ruusuposkisen tytön kanssa; korkeintaan vanha työ lautaa kantamassa ja naulaa lyömässä. Eikä laulussa mainita mitään tuhlaajapojan kyynelsilmin vastaan ottavista äidistä ja isästä, sen sijaan viitataan kyllä tuttaviin ja kyläluutiin, joiden vittuilu siitä, että joku uskalsi unelmoida ja lähteä unelmaansa toteuttamaan, tuntuu väistämättömyydeltä.
Silti siellä kaiken taustalla on myös syvä väsymys ja halu käpertyä maisemaan, joka ei rakasta, mutta ei aseta suorituspaineitakaan - miten niitä voisikaan asettaa maisemassa, jossa jokainen on tuomittu epäonnistumaan.
Täydellinen suomalainen kantribiisi, ei enempää eikä vähempää.
Pienen pojan haaveet Syksyn sävelessä 1971
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti