Mika Waltari debytoi kirjailijana poikkeuksellisen varhain, jo 17-vuotiaana, mutta myöhemmällä iällä hän ei juurikaan arvostanut nuoruudentuotantoaan. Suuri illusioni -läpimurtoromaanin uusintapainokseen 40 vuotta myöhemmin kirjailija suostui pitkin hampain ja haukkui sitten esipuheessa kirjan varsin kovin sanoin. Kirjailijan muistelmat -teoksesta löytyy lisää itsekritiikkiä. Melkoinen osa siitä kohdistuu Waltarin runouteen, jota hän uransa alkuvaiheessa kirjoitti aika lailla samaa tahtia kuin proosaakin. Runoilu loppui kuitenkin jo 30-luvun alussa kuin seinään, ja syyksi Waltari ilmoittaa käsityksensä, ettei hän yksinkertaisesti ollut runoilijana kovin hyvä.
Tuo on tietysti näkökulmakysymys. Jos lukee Waltarin lyriikkaa rinnakkain vaikkapa tulenkantajatovereista lahjakkaimpien ja radikaaleimpien, kuten Katri Valan, tuotannon kanssa, saattaa se vaikuttaa pari kertaa maailmalla dokaamassa käyneen myöhäisteinin yli-innokkaalta haihattelulta. Waltarin omaa myöhempää käsitystä varhaisteoksistaan on varmaan myös muokannut niiden nihkeä kriitikkovastaanotto. Noihin aikoihin kirjallisuustaisteluja käytiin niin estetiikan kuin politiikankin kentillä ihan eri panoksin kuin nykyään. Waltari oli "eroottisesti rohkea", mutta ajautui poliittisesti oikeistoon, mikä tarkoitti usein, että häntä paheksuttiin kahdelta suunnalta. Kaiken lisäksi kansainvälinen ja eurooppalainen orientaatio ja varsinkin Valtatiet-runokokoelmassa (Olavi Paavolaisen kanssa) viljelty koneromantiikka olivat ristiriidassa nousevan umpimielisen kansallishengen kanssa.
Yksi piti Waltaria haihattelevana pojannulikkana, toinen "kokoomuslaisena äitienpäiväkirjailijana", kolmas nuorison seksuaalimoraalin vaarallisena turmelijana.
Ihan yhtä kovaa kieltä ei Don Huonoista käytetty 90-luvun musakritiikissä, eikä ehkä sittemminkään, mutta lukiossa Donkkareita fanittaneena tiedän kyllä hyvin, ettei bändi koskaan ole ollut millään muotoa "katu-uskottava". Sen synneiksi laskettiin tavallaan vähän samanlaisia asioita kuin Waltarinkin. Kalle Ahola oli kirjoittajapersoonaltaan liian selvästi fiksu myöhäisteini, jonka mielentila vaihteli hempeän romanttisuuden ja näsäviisaan nihilismin välillä. Hän käsitteli suuria aiheita ja uskoi selvästi itseensä niiden käsittelijänä. Don Huonot yhtyeenä koostui taitavista muusikoista, jotka olivat kykeneviä isojen ja kunnianhimoisten teosten luomiseen.
Kokoomuslaisuudesta Donkkareita ei tokikaan syytetty, mutta sen sijaan 90-luvun lamasta nousukaudeksi taittuva kyyninen ilmapiiri sai monet tahot pitämään bändin varhaisten levyjen idealistisia tekstejä vähän noloina. Seksuaalimoraalin rapauttaminen tuskin olisi ollut tuossa vaiheessa kulttuurihistoriaa enää kovin helppoa taidekoululaisten rockbändille, mutta hassujen festarihattujen lanseeraaminen käyköön vastineesta sille synnille.
Itsehän olen myöhäisteinistä asti rakastanut Waltarin nuoruudentuotantoa, mikä nyt ei tarkoita, ettenkö objektiivisesti ajatellen osaisi pitää sitä vähän huvittavanakin. Rakkauteni Don Huonoihin taas hiipui viimeistään siinä Tähti-levyn paikkeilla vuosikausiksi, mutta viime aikoina olen löytänyt sen valikoidusti uudelleen. Olin ysärillä ja olen edelleen sitä mieltä, että Kaksoisolento on paras levy. Ei sekään mitenkään täydellinen ole, mutta yhtyeen eri puolet kohtaavat siinä tavalla, joka viehättää ja vetoaa. Siinä ei ole juurikaan turhaa kikkailua, mutta se ei ole myöskään päällekäyvää loppuysärin radiosuomirokkia, kuten seuraajansa. Se on kovin rehellinen ja tunteisiin käyvä levy.
Ja on täysin loogista, että sen ja Don Huonojen uran paras biisi on täydellinen musiikillinen tulkinta eräästä Waltarin nuoruudenrunosta.
Sininen yö on tekstinä nyt luettuna tietysti täynnä kliseitä, jotka hieman matkustelleelta 30-luvun taitteen nuorukaiselta ovat tulleet ihan itsestään. On jyrisevää asemahallia, kamelin varjoa erämaan taivasta vasten, sateen ropinaa kadun asfalttiin. Toisaalta on selvää, ettei runo voi juuri tätä rehellisempikään olla. Waltarin suuri vahvuus ensimmäisistä teoksista viimeisiin oli kyvyttömyys teeskennellä. Hän matkusteli yöjunilla ympäri Eurooppaa - oman aikansa mittapuulla varsin kauas, Istanbuliin asti - ja kulki koko ajan avoimin sydämin, valmiina pakahtumaan kaikesta. Tällaista voi olla oikeastaan aika vaikeaa ymmärtää tänä päivänä, kun eksoottisempikin matkakohde on vain suositun some-päivityksen aihe. Tietysti avosydämisiä matkalaisia on kaikkina aikoina, mutta mittakaavaero on silti olemassa ja ilmeinen.
Mutta Waltarin runossa ei ole kyse vain eksotiikan ihmettelystä, vaan myös kertojan oman sielunelämän perusasioista. Sehän sanotaan jo avaussäkeistössä: Himmeän sinisessä yössä / sateen solistessa kadun asfalttiin / havahdun niin polttavaan ikävään / että tahtoisin / tahtoisin olla kuollut / Kun kaikki minussa huutaa / miten olisin voinut olla / ja ohitseni liukuvat tyhjinä / elämän ruhtinasyöt.
Se on nuoruuden peruskokemus, yksi niistä. Kaikki on ulottuvilla, kaikki on koettavissa, kaikki pitäisi saada. Kaikkea ei voi koskaan saada. Jos jotain kokeekin, ei se ole samanlaista kuin haaveissa etukäteen. On siis suunnattava seuraavaan kokemukseen. Aika kuluu ja epätoivo valtaa alaa. Kohta nuoruus on ohi!
Matkustaminen on konkreettinen toimitus, mutta myös metafora tälle paniikinomaiselle säntäämiselle kokemuksesta toiseen. Itse asiassa konkreettinen todellisuus ja metaforinen taso nivoutuvat saumattomasti toisiinsa, kun paikasta toiseen matkustetaan nimenomaan uusien, ennennäkemättömien, kaiken muuttavien kokemusten perässä.
Runon muokkaaminen popbiisiksi on vaikea laji. Don Huonot on onnistunut tässä häkellyttävän hyvin. Periaatteessa Sininen yö kuulostaa aika paljon MTV Unplugged -musiikilta, mikä ei ole lupaava lähtökohta, mutta tässä tapauksessa "jätkät ringissä akustisesti" -juttu toimii virheettömästi. Kalle Ahola on laulajana aina parhaimmillaan, kun hänen taustallaan ei meluta liikaa. Hän tavoittaa tässä syviä herkkyyden tasoja. Donkkareiden leimalliset taustalaulut ovat suuressa osassa tuotantoa aika päällekäyviä, mutta Sinisen yön kertosäkeen aina siellä, missä en ole -stemmat oikeastaan ankkuroivat koko teoksen mestarillisuuteen. Sävellys on muotopuhdas, ja runo on sovitettu siihen uskomattoman kauniisti.
Lopputuloksena on jotain universaalia, josta nauttiakseen ei todellakaan tarvitse olla 17-vuotias, ellei välttämättä halua kahlita persoonaansa johdonmukaisesti toisiaan seuraaviin "aikuistumisen" vaiheisiin.
Sininen yö Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti