Suurin osa rakastamastani musiikista taitaa olla tavalla tai toisella tarinallista, mutta toisaalta tarinallisuus on venyvä käsite. Kun ajattelen asiaa oikein tarkkaan, luulen että kuuntelemani musiikin sijaan tarinallista onkin tapani kuunnella musiikkia. Ehkä vain tykkään jostain musiikista vaikeasti määriteltävistä syistä ja sitten rakennan sen ympärille tarinan.
Paavoharjua on silti vaikea mieltää ainakaan kovin lineaarisen kerronnan instrumentiksi. Missään nimessä se ei ole proosaa, mutta runoa se kyllä on. Ja onhan runokin omanlaisensa tarina. Nämä ovat tietysti epäselviä rajanvetoja, eikä rajoilla ole väliäkään. Yhdessä ääripäässä voi olla sumuinen pysäytyskuva, toisessa sukupolviromaani. Ilman muuta Paavoharju operoi hyvin lähellä ensin mainittua ääripäätä.
Sumuisuus on avainsana sikälikin, että Paavoharjua on vaikea määritellä ja siitä on vaikea tietää mitään. Kaikkivoipana ubiikkina someaikanakin se on onnistunut olemaan epämääräisten huhujen kohde. Luin äsken Paavoharjua käsittelevän englanninkielisen Wikipedia-artikkelin, jossa se määriteltiin "kahden askeettikristityn veljeksen" projektiksi. Naurahdin. Mutta en minäkään suomalaisena musiikkikriitikkona osaisi sanoa mitään hirveästi valistuneempaa.
Teoriassahan Paavoharju on hajonnut. Kaiketi ihan käytännössäkin. Mutta tämäkin fakta tuntuu katoavan jonnekin soiden yllä leijuvaan taikausvaan. Miten jokin sellainen voisi hajota, joka ei koskaan ollut kasassa, ilmauksen konkreettisessa merkityksessä?
Tosiasiana voi kai pitää sitä, että Paavoharjun nimellä on julkaistu kolme varsinaista albumia. Ne edustavat minulle vuodenaikoja: Yhä hämärää -esikoinen syksyä ja viimeinen, edeltäjistään hyvin monin tavoin poikkeava Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne talvea. Kesä on vielä käsittelemättä, mutta ehkä pakahtuisin ja kuolisin Paavoharjun kesälevyyn. Kaukana siitä ei nimittäin olla kevätlevyä Laulu laakson kukista kuunnellessakaan. Ja eritoten Kevätrumpu, tuo keijukaisten diskohitti, on sellaista siitepölyhiukkasten säkenöivää tanssia, ettei sen kieputuksessa auta mikään allergialääke.
On aivan turha eritellä kappaleen musiikillisia elementtejä: ne ovat kirkkaita, sameita, huohottavia ja katkeilevia, päällekäyviä ja vetäytyviä. Jenni Koivistoisen laulu on tunnistettavissa suomeksi, mutta ei se mitään meidän puhumaamme kieltä ole. Hän tanssii valo-olentona musiikin päällä, ja oudolla tavalla se musiikki edustaa sekä maanläheisyyden käsitteen perimmäistä merkitystä että sen arkimerkityksen vastakohtaa: mitä me tiedämme siitä, mitä maassa, siis jalkojemme alla, todella tapahtuu? Me vain kuljemme sen päällä, tai yleensä sen päälle kasattujen keinotekoisten rakennelmien päällä.
Tämä on hippipuhetta, mutta sille on aikansa ja paikkansa. Eikä tässä ole kyse mistään vastakkainasettelusta. Kohta on toukokuu, ja aivan varmasti aion toukokuussa mennä kotini läheisille kallioille istumaan, kuunnella älypuhelimesta Kevätrummun ja ajatella olevani vaatimattomalla tavallani osa jotain, joka on omasta ihmisen näkökulmastani ikuinen.
Kevätrumpu Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti