#71: Liekki: Sulka (2001)

Karkkiautomaatin naivistisella romantiikalla oli vielä kiinnekohtia konkreettisen todellisuuden asioihin: teinirakkauksiin ja pikkukaupunkeihin. Seuraavassa bändissään Janne "Jansku" Kuusela jätti fyysisen maailman kokonaan taakseen. Varsinkin loistava ja hohtonsa erinomaisesti säilyttänyt Magio-debyytti vertautuu enemmän sarjaan abstrakteja maalauksia kuin minkäänlaiseen tarinakokoelmaan. Levyn epämääräiset ja sirpaleiset tekstit kanavoivat muun ohessa luontokuvia ja värisävyjä, mutta maisemat eivät tunnu todellisilta, vaan kankaalle hahmotelluilta ideoilta maisemista.

Tässä yhteydessä teksteihin takertuminen ei tunnukaan kovin mielekkäältä. Niillä on ilman muuta osansa Magion saumattomassa ja näkemyksellisessä kokonaisuudessa, mutta musiikin sävykkyys ja syvyys sitä kannattelee. Kun musiikki muuttui proosallisemmaksi bändin myöhemmillä levyillä, alkoi äkkiä tuntua siltä, etteivät sanatkaan enää kyenneet välittämään taikaa. Abstrakti maalaus alkoi näyttää värien ja muotojen tarkoituksettomalta kaaokselta.

Magio on Liekin selvästi paras levy, mutta yhden huippubiisin nimeäminen siltä ei ole niin helppoa. Päädyin Sulkaan, koska siinä on levollista kauneutta, syvää runon romantiikkaa ja aavistus lohdullista melankoliaa. Itse asiassa tekstissä viittaillaan suorastaan "suruun loputtomaan" ja siihen, miten kaikki loppu on, mutta ihan noin ahdistuneelta Sulka ei missään nimessä kuulosta. Sen koskettimissa, puhaltimissa ja ihanassa kitaramelodiassa on aivan liikaa upottavaa pehmeyttä, ahdistushan on kylmä, kova ja teräväsärmäinen mielentila.

Tässä on kyse isoista asioista: lupauksista, valoista, lopuista ja loputtomuudesta, syvästä antaumuksesta ja uskollisuudesta, armottomista myrskyistä. Ja sulasta, jota Jansku toistelee ikään kuin kertosäkeenä. Sulka on avainsana ja avoin sana, se jää mysteeriksi, mutta herättää ajatuksia symboliesineisiin, kuten vaikka linnunsulkaan, latautuvista valtavista merkityksistä, jotka voivat saada ihmisen romahtamaan tai sitten uskomaan ja jaksamaan. Minusta tässä biisissä on kyse noista jälkimmäisistä. Instrumentaatio kuulostaa puiden välistä siivilöityvältä valolta, Janskun laulusuoritus lohduttavalta kuin kasteenraikkaus kesäaamuna.

Magiosta ylipäätään näyttää olevan mahdotonta kirjoittaa käyttämättä tällaisia tuoreuteen, heräämiseen ja elossa olemiseen viittaavia luontometaforia. Ilmestyessään 2000-luvun alussa se tuntui uudelta alulta suomalaiselle "rockmusiikille" (tässä yhteydessä ilmausta tuskin voi käyttää muuten kuin lainausmerkeissä). Kaiken kylmän ja kalsean, raskaan ja rankan, vaihtoehdoksi tarjoutui hehkuvaa lämpöä ja unikuvia, joihin kääriytyä kuin paksuun peittoon aamulla puolivalveilla.

Tietenkään mitään uutta historian vaihetta ei tullut, ja Liekki osoittautui lopulta tavanomaisemmaksi bändiksi kuin olisin halunnut sen olevan, mutta heidän varhaisen musiikkinsa vetovoima ei haalistu.


Sulka Youtubessa