Tuskin on väärin kutsua Tuomion & Koneen Sorbuksen herra -räpklassikkoa dokausbiisiksi vailla ihan hirveän syvällisiä sivumerkityksiä. On tietysti mahdotonta tehdä taideteosta, joka kertoisi vain juopottelusta kaikista konteksteista irrallaan, mutta Suomessa elää montaa muuta kulttuuripiiriä vahvempana sellainen törpöttelybiisitraditio, jossa keskitytään juomiseen ja sen kirvoittamaan sekoiluun aktina niin totaalisesti, että kaikki muu on toissijaista. Tällaisten biisien kertojat vaikuttavat usein yllättävän paljon elokuvien zombiepidemian uhreilta: he haahuilevat maisemassa tahdottomina ja itsekontrollia vailla, herättävät pahennusta ja aiheuttavat vahinkoa niin itselleen kuin muille.
Suomalaisessa viinabiisitraditiossa moodi vaihtelee puhtaasta farssikomediasta inhorealismiin. Kauhusta ei siis ole kyse, sitä aivonsa väkijuomilla puuduttanut hahmo ei yleensä kykene herättämään. Asiaan vaikuttaa tietysti sekin, että juomalaulu kerrotaan yleensä ensimmäisessä persoonassa, ellei kyse ole moraliteetista (mikä taas on tympeä idea). Krapulaisenkin näkökulma on yleensä enemmänkin itseinho kuin itsekammo. Viinanjuonti on aiheena liian arkinen ja banaali, liian groteski ja matala, herättääkseen subliimeja tunteita, joihin kauhu ilman muuta lukeutuu.
Lahjakkaidenkin artistien juopottelubiisit ovat yleensä paskoja. Esimerkiksi Eppu Normaalin Baarikärpänen on suunnilleen viimeinen tuon yhtyeen kappale, jonka tälle listalle valitsisin. Kenties aihetta on pidetty niin helppona, ettei siitä kirjoitettaessa olla oikein jaksettu panostaa. Suomiräpissä hyviä dokailukappaleita on kyllä alusta asti tehty keskimäärin enemmän kuin suomirockissa tai iskelmässä. Se taas selittyy räpin traditiolla kertoa ns. perusteemoista ja panostaa syvällisen aiheenkäsittelyn sijaan mahdollisimman oivaltavaan sanailuun ja notkeaan verbaliikkaan. Päissään oleminen teemana tarjoaa tällaisille pyrkimykselle erittäin otollisen pohjan. Hyvin harvalla on asiasta mitään oleellisesti uutta sanottavaa, mutta huumoria ja tarinantynkää kännihommista tuntuu riittävän vuosituhannesta toiseen.
Kaikkien aikojen paras suomalainen puhtaasti dokailusta kertova kappale tuleekin räppipuolelta. Tuomion & Koneen Olari-klassikko Sorbuksen herra nostaa riman tässä lajissa niin korkealle, ettei sitä ehkä ole mahdollista ylittää. Biisin perusmoodi ei suinkaan ole tylsän yksiselitteisesti juomista ylistävä, vaan groteski on koko ajan mukana: eritteet, varomattomat lausunnot, huonot psykofyysiset olotilat, kaikki se, mikä kulkee käsi kädessä aivan liiallisen väärien juomien nauttimisen kanssa. Mutta tämä kaikki hyväksytään ikään kuin mittatappioina, mikä onkin oleellista, jotta voidaan puhua moraliteetin sijaan juomalaulusta. Sorbuksen herra kertoo dokaamisesta elämäntapana, ei yksittäisestä nousuhumalasta - niistä kirjoitetaan aivan erilaisia kappaleita, yleensä paljon tylsempiä. Dokaaminen on niin tärkeää, että sen vuoksi voi kärsiä ja välillä pistää muutkin kärsimään.
Luonnollisesti biisi on erittäin itseironinen. Siinä on genreen kuuluvaa liioittelua ja läpänheittoa, eikä kenenkään varmaan kannata huolestua tekijöiden terveydentilasta sen perusteella. Pelkästään lausahdus karu sippaaminen kuuluu tosimiesten agendaan riittänee kertomaan, kuinka vakavissaan tässä ollaan. Tässä on paljon vittuilua suomalaista kännikulttuuria kohtaan: Kaikki ois hyvin jos viel joskus tajuis senki / et Sorbus on se herra ja mä oon se vitun renki. Mutta kyse ei edelleenkään ole hurskaasta ulkoapäin annettavasta kritiikistä, vaan kaikki omat ja kavereiden hölmöilyt, aidot nousuhumalaiset euforiat ja seuraavan aamun kelat, hyvät ja huonot hetket "pihlajanmarjan" kanssa ovat samanaikaisesti läsnä tässä juomasekoituksessa.
Viinanjuonti on suuntaan tai toiseen suomalaisille liian usein kuolemanvakava asia. Se yllämainittu Baarikärpänenkin on vain Turmiolan Tommi -saarnojen kirvoittamaa epätoivoista uhoa: minähän ryyppään saatana, vaikka mitä sanoisitte. Surullista kuultavaa.
Sorbuksen herra ei ole surullista kuultavaa. Se naurattaa ehkä pohjimmiltaan juuri siksi, ettei siinä kiistetä harrastuksen varjopuolia. Se auttaa suhteellistamaan koko homman: tällaista ihmeellistä häsläämistä tämä nyt vaan joskus on. Minusta tämä on oudolla tavalla terveen alkoholikulttuurin musiikkia, tai ainakin tienviitta matkalla sellaiseen kulttuuriin.
Ja filosofoinnit sikseen: tietysti kyse on kaikkein eniten siitä, että näin pätevää sanailua ja kahden räppärin saumattomasti yhteen pelaavaa flowta ei suomiräpissä kovin paljoa ole. Sorbuksen herra on ennen muuta ilahduttavaa ja käsittämättömän luovaa sanataidetta, joka osaltaan luo oikeutusta kaikille hieman epätarkoille puheille räpistä aikamme tärkeimpänä kotimaisen lyriikan muotona. Sisällöstä riippumatta tämä on vain äärimmäisen kaunista suomen kieltä:
Jonain yhteenvetona voi varmuudella sanoo / ettei Sorbus oo se juoma, mitä kandee vetää janoon / Testaa jotain parempaa jos on yhtään varaa valita / Tän sekotuksen aromii ei ykskään paska alita.
Toisaalt muilla litkuil on vaikee päästä tähän sfääriin / ilman jatkuvaa kusihätää ja vitullisii määrii /
jotka maksaa liikaa, tää ei oo mitään kulutusjuhlaa / vaik melkein kaiken nettotuloist alkoholiin tuhlaan.
Mutta tekstilainaus ei tee millään muotoa oikeutta Tuomion & Koneen verbaaliselle tulitukselle. Jos klassikko ei ole vielä tuttu, niin tästä kuunteluun:
Sorbuksen herra Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti