Kaikkein parhaisiin iskelmiin pätee sama kuin kaikkein parhaisiin kantribiiseihin tai blueseihinkin: ne tiivistävät muutamaan säkeistöön ja muutamaan minuuttiin jonkin aivan keskeisen ja yleistettävissä olevan elämänkokemuksen. Formaatti asettaa niin tiukat vaatimukset, että on suunnattoman ilahduttavaa kuunnella taideteosta, jossa niihin on pystytty vastaamaan suvereenisti. Helvetin hyvä iskelmä vie nykyaikaisen ateistin ajatukset uskontojen olemassaolon alkusyihin. Niissähän on kyse ilmeisen kuuloisista vastauksista vaikeisiin kysymyksiin. Mutta iskelmä (tai kantribiisi tai blues) ei tietenkään ole uskonto. Se esittelee ongelmakentän ja kysyy kysymyksen, mutta ei vastaa - ellei vastaukseksi lasketa hyvän iskelmän kuuntelemisesta kumpuavaa euforiaa.
Ehkä voitaisiin julistaa kilpailu siitä, mikä iskelmä sanoo eniten pienimmällä määrällä sanoja. Oma vastaukseni voisi olla Dallapé-orkesterin ja sen solistina Kauko Käyhkön välirauhan aikana levyttämä Kangastusta. Siinä on vain kaksi säkeistöä ja kertosäe kummankin jälkeen. Ensimmäinen säkeistö esittelee aiheen metaforisesti ja toinen tarkentaa sen konkreettiseksi. Kertosäe nivoo oppikirjaesimerkinomaisesti mestariteoksen yhteen. Dallapén soitto kuulostaa laskuhumalaisten jumalten musiikilta, ja outrossa orkesteri pääsee puoleksi minuutiksi todella ääneen. Käyhkön laulun kuunteleminen on suomalaisesta musiikista puhuttaessa lähimpänä sitä kokemusta, jonka Blind Lemon Jeffersonin äärellä saa - toki muutettavat muuttaen, ja niitä muutettavia on jonkin verran.
Mistä laulussa sitten on kyse? Ihmisen ikuisesta etsinnästä ja unelmoinnista: siitä miten kaikki parhaat jutut tuntuvat aina olevan edessäpäin. Niiden on pakko olla, sillä muuten elämässä ei olisi mieltä. Toisaalta niiden on pakko olla aivan lähellä, katseen ulottuvilla, koska muuten elämässä ei olisi sen enempää mieltä. Kaukaisempaan menneisyyteen sijoittuva nostalgia ei riitä elämänhalun pontimeksi, ja vaikka eilen tai toissapäivänä olisi kokenut kuinka ihania asioita, ei niitä ole mahdollista mieltää parhaaksi koskaan tapahtuneeksi, ellei kutsumus ole itsetuho. Vielä parempaa on oltava edessä. Ja oltava pian, sillä vuosikymmenien päähän ei ihmisen mieli yllä, vaikka ajatus yltäisikin, jollakin teoreettisella tasolla.
Kangastusta-biisin ensimmäinen säkeistö piirtää klassisen aavikkoskenaarion. Edessä väreilevä keidas, joka on näköharhaa, on samaa seikkailukirjojen kuvastoa kuin juoksuhiekka tai lihansyöjäkasvit. Vuonna 1940 kappaletta kuunnellut henkilö on tunnistanut referenssin välittömästi.
Aikamuoto on imperfekti: Erämaahan eksyin kerran. Eksyksissä vaeltava kertoja on kerrontahetkellä jo ymmärtänyt erheensä, minkä ensimmäinen kertosäe vahvistaa: Taisi olla / kangastusta / silmissäni näky tuo / Vaikka jatkoin matkustusta / koskaan tullut en sen luo.
Luonnollisesti toinen säkeistö konkretisoi teeman rakkauselämään:
Kerran eksyksissä kuljin / Sinut, tyttö, silloin näin / Kerran sinut syliin suljin / Mut sä läksit, yksin jäin. Taisi olla kangastusta sekin.
Tämä elämän romantilliseen puoleen ankkuroituva havainnollistaminen on tietysti osa iskelmän strategiaa, mutta resonoi varmasti monessa kuulijassa tänäkin päivänä. Ensimmäisessä säkeistössä keidas siirtyy kulkijan näkökentässä aina sen verran kauemmas kuin hänen askeleensa vievät. Samoin kai monen meistä mielessä täydellinen rakkaus on aina se seuraava. Kunnes sitä tajuaa, ettei täydellistä olekaan, on vain kangastusta - ja tietysti se, mikä on todellista tässä ja nyt.
Kangastusta on välirauhan ajan laulu, mikä tuo sen sanomaan omat sivumerkityksensä. Esimerkiksi sellainen olotila kuin rauha maassa on tuolloin ollut useamman vuoden päässä kuin moni lienee osannut odottaa tai pelätäkään - kangastusta melkeinpä. Yhdestä sodasta selviytynyt kansakunta olisi ehkä halunnut levätä hetken ja ajatella koettelemusten olevan hetkeksi ohi. Dallapén mestariteosta marraskuussa 1940 äänitettäessä lie ollut jo selvää, ettei se ihan niin menisi.
Kangastusta Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti