Useimmat Suomessa keväästä tehdyt kappaleet ovat ahdistuneita, mutta ahdistuksen sävyissä on toki eroja. Sielun Veljet ja Radiopuhelimet ovat kuvanneet fyysistä jomotusta, josta ei saa palkintoa. Kauko Röyhkä on kertonut paniikin tunteesta, joka vaikuttaa enemmänkin ekstaasilta. Yonan Kevätfiilis-biisissä liikutaan jo puhtaan euforian alueella.
Näissä biiseissä kevät on meemi, aina suhteessa biologiankirjoista luettuun. Mutta entä jos se onkin kuoleman ja luopumisen aikaa? Ei himo ihmisten välillä aina syty keväällä. Se voi sammuakin silloin.
Rakkauden kuolema kevätaikaan on traagisinta, mitä rakkaudelle voi tapahtua. Luin jo lapsena amerikkalaisesta taitoluistelijasta Jackson Hainesista, joka muutti 1870-luvulla rakastettunsa perässä Suomen Kokkolaan, sai keuhkokuumeen ja kuoli pitkän talven jälkeen, uuden kotimaansa ensimmäiset valkovuokot nähdessään, juuri kun muuttopäätös oli oikeuttamassa itsensä.
Keväällä päättyvään rakkauteen ei sentään aina kuole. Kontrasti kaikkialla ympärillä tapahtuvaan heräämiseen voi kuitenkin olla melkoinen. Sydän ei tunne mutta jalat vielä kantaa.
Kevät on omasta positiosta riippuen rakastettu tai vihollinen, eikä se salmiakkikaan ole muuta kuin esimerkki huijauksesta.
Samassa vastatuulessa samalla rannalla istuva ihminen voi vihata tai rakastaa aivan yhtä voimakkaasti.
Tuuli yltyy, asiat unohdetaan tai muistetaan.
Kevät YouTubessa
sunnuntai 28. helmikuuta 2016
tiistai 23. helmikuuta 2016
#85: Varjo: Ole minulle sisko (2003)
Arkikielessä sisko-sanalla viitataan naispuoliseen sisarukseen, mutta poplyriikassa ilmaus on monitasoisempi. Pelle Miljoona ei laula sukulaisestaan säkeessä sisko, tahtoisin jäädä. Hippiretoriikassa kaikki sen allekirjoittavat olivat veljiä ja siskoja keskenään. Olisiko puhetapa peräisin afroamerikkalaisesta kulttuurista, hiphopissahan se elää edelleen.
Kun goottirockyhtye Varjon vokalisti Antti Lautala laulaa loistavan Paratiisissa-levyn parhaassa biisissä jollekulle, jonka toivoisi olevan hänelle sisko, ei sanavalinta tunnu liittyvän sen enempää suoriin sukulaisuussuhteisiin kuin hippien tai hiphoppareiden alakulttuurikieleenkään. Kyse on jostain syvemmästä, synkemmästä ja vaikeammin määriteltävästä.
Lautalan tarkoittama siskous tuntuisi kyllä liittyvän perheeseen, alkaahan Ole minulle sisko säkeellä Kerro, kerro mulle salaisuutesi / josta vanhemmat ennen varoitti / kauan sitten kadonnut siskoni. Mutta tämä sisko on verisukulaiseksi sekä vaarallinen että poissaoleva: Joskus toivon että peilit heijastaa sun kuvasi viereeni / tai hiljaisuus vereni seisauttaa.
Vampyyrimytologiahan tästä tulee mieleen, ja tuskin sattumalta. Verisukulaisuus on toisaalta ilmaus, joka kuulostaa vampirismilta sitä enemmän, mitä hartaammin sitä maistelee. Sekään ei tietysti ole sattumaa, että miellämme sukulaisuuden nimenomaan veren kautta ja elättelemme myyttiä olennosta, joka saa elinvoimansa nimenomaan verestämme.
Sukulaisuussuhteet kun eivät aina ole yksinkertaisia tai tasapuolisia. Vaiettuja asioitakin lienee suvussa kuin suvussa.
Ole minulle sisko on sellainen biisi, jonka takana voi kuvitella olevan tällaisia asioita puettuna mustien metaforien kaapuun. Se tuntuu tavallaan kertovan kahdesta eri kuvitteellisesta siskosta: peileissä näkymättömästä haamusiskosta ja toiveiden siskosta, joka korvaisi tämän kummittelevan siskon, vastaisi kertosäkeen pyyntöön:
Ole minulle sisko / Ole minulle sisko, jota ei koskaan ollut / Johdata turvallisesti kotiin.
Kotiin, joka on veljiin ja siskoihin tyypillisesti assosioituva paikka. Mutta tämän laulun kertojalla sellaista ei tunnu olevan, ainakaan ilman kadonnutta tai kuvitteellista siskoaan - joka voi tietysti olla haaveiltu rakastettukin, kuka tahansa, joka koditonta sielua voisi auttaa.
Oma näkemykseni on, että Varjon Paratiisissa ja Viimeinen näytös ovat parhaat Suomessa koskaan tehdyt goottirocklevyt. Yhtyeen tarina sisältää paljon tragiikkaa, mutta se resonoi musiikkiin tavalla, joka tekee siitä poikkeuksellisen merkityksellistä. Goottirock on usein ulkokohtaista ja maneerista. Ole minulle sisko on antiteesi kaikelle sellaiselle: kaikessa vähäeleisyydessään se välittää joka nuotillaan sitä poltetta, jonka takia upea taide on upeaa.
Ole minulle sisko -video Youtubessa
Kun goottirockyhtye Varjon vokalisti Antti Lautala laulaa loistavan Paratiisissa-levyn parhaassa biisissä jollekulle, jonka toivoisi olevan hänelle sisko, ei sanavalinta tunnu liittyvän sen enempää suoriin sukulaisuussuhteisiin kuin hippien tai hiphoppareiden alakulttuurikieleenkään. Kyse on jostain syvemmästä, synkemmästä ja vaikeammin määriteltävästä.
Lautalan tarkoittama siskous tuntuisi kyllä liittyvän perheeseen, alkaahan Ole minulle sisko säkeellä Kerro, kerro mulle salaisuutesi / josta vanhemmat ennen varoitti / kauan sitten kadonnut siskoni. Mutta tämä sisko on verisukulaiseksi sekä vaarallinen että poissaoleva: Joskus toivon että peilit heijastaa sun kuvasi viereeni / tai hiljaisuus vereni seisauttaa.
Vampyyrimytologiahan tästä tulee mieleen, ja tuskin sattumalta. Verisukulaisuus on toisaalta ilmaus, joka kuulostaa vampirismilta sitä enemmän, mitä hartaammin sitä maistelee. Sekään ei tietysti ole sattumaa, että miellämme sukulaisuuden nimenomaan veren kautta ja elättelemme myyttiä olennosta, joka saa elinvoimansa nimenomaan verestämme.
Sukulaisuussuhteet kun eivät aina ole yksinkertaisia tai tasapuolisia. Vaiettuja asioitakin lienee suvussa kuin suvussa.
Ole minulle sisko on sellainen biisi, jonka takana voi kuvitella olevan tällaisia asioita puettuna mustien metaforien kaapuun. Se tuntuu tavallaan kertovan kahdesta eri kuvitteellisesta siskosta: peileissä näkymättömästä haamusiskosta ja toiveiden siskosta, joka korvaisi tämän kummittelevan siskon, vastaisi kertosäkeen pyyntöön:
Ole minulle sisko / Ole minulle sisko, jota ei koskaan ollut / Johdata turvallisesti kotiin.
Kotiin, joka on veljiin ja siskoihin tyypillisesti assosioituva paikka. Mutta tämän laulun kertojalla sellaista ei tunnu olevan, ainakaan ilman kadonnutta tai kuvitteellista siskoaan - joka voi tietysti olla haaveiltu rakastettukin, kuka tahansa, joka koditonta sielua voisi auttaa.
Oma näkemykseni on, että Varjon Paratiisissa ja Viimeinen näytös ovat parhaat Suomessa koskaan tehdyt goottirocklevyt. Yhtyeen tarina sisältää paljon tragiikkaa, mutta se resonoi musiikkiin tavalla, joka tekee siitä poikkeuksellisen merkityksellistä. Goottirock on usein ulkokohtaista ja maneerista. Ole minulle sisko on antiteesi kaikelle sellaiselle: kaikessa vähäeleisyydessään se välittää joka nuotillaan sitä poltetta, jonka takia upea taide on upeaa.
Ole minulle sisko -video Youtubessa
sunnuntai 21. helmikuuta 2016
#86: Tuula Amberla: Auto sammui maantielle (1985)
Vaaleansininen Lada Combi -farmari hankittiin meille kai 1987. Olisikohan ollut sen vai seuraavan vuoden kesä, kun ajettiin Rovaniemeltä etelään sukulaisiin vaihteeksi itäistä reittiä, Suomussalmen kautta. Ei edes viitostietä, sillä isä tykkäsi ajaa obskuurimpia pikkuteitä aina kun mahdollista. Lada hyytyi jonnekin synkeimpään nälkämaan korpeen. Hossa taisi olla paikkakunnan nimi. Ei se nyt kovin kaukana kaikesta ollut, sillä isä lähti kävelemään lähimmälle huoltoasemalle, eikä siinä kai muutamaa tuntia kauempaa mennyt, ennen kuin sieltä tultiin meitä hinaamaan.
Radiossa oli samana päivänä kerrottu, että Kakolasta jo jonkin aikaa karkuteillä ollut murhamies Reijo Hammar kavereineen olisi nähty juurikin Hossan suunnalla. Tämä taisi olla virhetietoa. Hammar oli kai jo ehtinyt Ruotsin tai Norjan puolelle. Siellä minä kuitenkin muistan istuneeni äidin ja pikkuveljien kanssa, Lada Combissa keskellä loputtomalta tuntuvaa korpea, fantasiakirjoihin ihastuneen kymmenvuotiaan mielikuvituksella varustettuna, odottamassa uutisten himomurhaajaa tienmutkan takaa koska tahansa.
Meillä oli juuri noina vuosina kuunneltu paljon Tuula Amberlan ensimmäisiä soololevyjä. Jostain syystä en silti muista lapsuudestani Auto sammui maantielle -biisiä. Muistan tietysti Lulun, joka on niin upea biisi, että se olisi voinut olla tällä listalla aivan yhtä hyvin. Muistan Tuokaa juomaa -ryypiskelyhitin ja ihanan flirttailuklassikon Tyttö kampaa märkää tukkaa - slaavilaiskäännöksiä kumpikin.
Auto sammui maantielle tuli kuitenkin tutuksi vasta, kun rakas ystäväni Iiris joskus joitakin vuosia sitten linkitti sen minulle. Olin heti myyty. Oli outoa tajuta, että olin löytänyt lapsuudensuosikkini parhaan biisin vuosia tai jopa vuosikymmeniä alkuperäisten diggailukokemusten jälkeen.
Aikana ennen äly- tai edes matkapuhelimia auton sammuminen maantielle, keskelle korpisuoraa, oli jyrkkä kokemus. Ei maailmanloppu, mutta ohimenevä häivähdys sellaisesta. Amberlan biisintekijäkumppani Jukka Alihanka on tavoittanut juppikauden varhaisessa aamuhämärässä jotain, mikä tuntuu 30 vuotta myöhemmin yhä ajankohtaisemmalta pointilta. Millaista on olla kaikkien yhteyksien ulottumattomissa, vailla yhteyksiä mihinkään? Istua suljetussa tilassa, tässä tapauksessa perheautossa, sateen piiskatessa ikkunaa?
Auto, joka ei liiku mihinkään, on traaginen kuva kokonaisen yhteiskuntamallin epäonnistumisesta. Se on Kraftwerkin Autobahnin antiteesi. Kun liike lakkaa, on turhan paljon ajateltavaa.
Amberlan ja Alihangan biisi kertoo silti ennen kaikkea kiireisen yksilön pysähtymisestä pakon edessä. Se häilyy ahdistuneisuuden ja vapauttavuuden rajalla. Itseään pakenevan ihmisen paitaan tarttuu viimeistään kuolema, mutta pieni kuolema voi saada jotain aikaan jo tässä elämässä.
Kokoukset sujuu hyvin myös ilman sinua.
Minulle tulee tästä biisistä mieleen myös se muutaman vuoden takainen Euroopan-laajuinen kaaos, joka seurasi islantilaisen tulivuoren yllättävää purkausta ja lentoliikenteen totaalista seisahtumista. Olin kyllä itse silloin ihan Suomessa, joten saatan olla jäävi kommentoimaan muiden - omienkin tuttavieni - ahdistusta ja huolta. Mutta ehkä tuo tilanne ei olisi ollut kenellekään kovin ahdistava, jos yleisemmällä tasolla hyväksyisimme sen, että auto saattaa pysähtyä maantielle, keskelle korpisuoraa.
Auto sammui maantielle Youtubessa
Radiossa oli samana päivänä kerrottu, että Kakolasta jo jonkin aikaa karkuteillä ollut murhamies Reijo Hammar kavereineen olisi nähty juurikin Hossan suunnalla. Tämä taisi olla virhetietoa. Hammar oli kai jo ehtinyt Ruotsin tai Norjan puolelle. Siellä minä kuitenkin muistan istuneeni äidin ja pikkuveljien kanssa, Lada Combissa keskellä loputtomalta tuntuvaa korpea, fantasiakirjoihin ihastuneen kymmenvuotiaan mielikuvituksella varustettuna, odottamassa uutisten himomurhaajaa tienmutkan takaa koska tahansa.
Meillä oli juuri noina vuosina kuunneltu paljon Tuula Amberlan ensimmäisiä soololevyjä. Jostain syystä en silti muista lapsuudestani Auto sammui maantielle -biisiä. Muistan tietysti Lulun, joka on niin upea biisi, että se olisi voinut olla tällä listalla aivan yhtä hyvin. Muistan Tuokaa juomaa -ryypiskelyhitin ja ihanan flirttailuklassikon Tyttö kampaa märkää tukkaa - slaavilaiskäännöksiä kumpikin.
Auto sammui maantielle tuli kuitenkin tutuksi vasta, kun rakas ystäväni Iiris joskus joitakin vuosia sitten linkitti sen minulle. Olin heti myyty. Oli outoa tajuta, että olin löytänyt lapsuudensuosikkini parhaan biisin vuosia tai jopa vuosikymmeniä alkuperäisten diggailukokemusten jälkeen.
Aikana ennen äly- tai edes matkapuhelimia auton sammuminen maantielle, keskelle korpisuoraa, oli jyrkkä kokemus. Ei maailmanloppu, mutta ohimenevä häivähdys sellaisesta. Amberlan biisintekijäkumppani Jukka Alihanka on tavoittanut juppikauden varhaisessa aamuhämärässä jotain, mikä tuntuu 30 vuotta myöhemmin yhä ajankohtaisemmalta pointilta. Millaista on olla kaikkien yhteyksien ulottumattomissa, vailla yhteyksiä mihinkään? Istua suljetussa tilassa, tässä tapauksessa perheautossa, sateen piiskatessa ikkunaa?
Auto, joka ei liiku mihinkään, on traaginen kuva kokonaisen yhteiskuntamallin epäonnistumisesta. Se on Kraftwerkin Autobahnin antiteesi. Kun liike lakkaa, on turhan paljon ajateltavaa.
Amberlan ja Alihangan biisi kertoo silti ennen kaikkea kiireisen yksilön pysähtymisestä pakon edessä. Se häilyy ahdistuneisuuden ja vapauttavuuden rajalla. Itseään pakenevan ihmisen paitaan tarttuu viimeistään kuolema, mutta pieni kuolema voi saada jotain aikaan jo tässä elämässä.
Kokoukset sujuu hyvin myös ilman sinua.
Minulle tulee tästä biisistä mieleen myös se muutaman vuoden takainen Euroopan-laajuinen kaaos, joka seurasi islantilaisen tulivuoren yllättävää purkausta ja lentoliikenteen totaalista seisahtumista. Olin kyllä itse silloin ihan Suomessa, joten saatan olla jäävi kommentoimaan muiden - omienkin tuttavieni - ahdistusta ja huolta. Mutta ehkä tuo tilanne ei olisi ollut kenellekään kovin ahdistava, jos yleisemmällä tasolla hyväksyisimme sen, että auto saattaa pysähtyä maantielle, keskelle korpisuoraa.
Auto sammui maantielle Youtubessa
torstai 18. helmikuuta 2016
#87: Tundramatiks: Kun minä kerran kuolen (2012)
Vuonna 2015 hajonnut Tundramatiks on oikeastaan kaksi eri bändiä: vuoden 2005 Kyy pivossa -debyyttiä ja samalla nimellä tämän vuosikymmenen alkupuolella tehtyä musiikkia yhdistää lähinnä laulaja-haitaristi-kitaristi Janne Masalin. Itse löysin yhtyeen vuoden 2012 alussa julkaistun Roinan rodeo -kakkoslevyn myötä, joka samalla esitteli uuden triokokoonpanon. Sekin ehti muuttua ennen Tundramatiksin kuoppajaisia, mutta kun katsoo Kun minä kerran kuolen -biisin videon, ei voi olla ajattelematta, että juuri tässä muodossaan tämä yhtye oli täydellisimmillään. Kolme erittäin mieleenpainuvaa persoonaa soittamassa musiikkia, joka on paljon isompaa kuin muusikoiden lukumäärä antaisi ymmärtää.
Kun minä kerran kuolen on paitsi Tundramatiksin huippukohta, myös jonkinlainen poikkeus yhtyeen tuotannossa, joka suurimmalta osaltaan on hieman kaoottista remellystä iskelmän, balkan-musan ja "äkkiväärän" suomirockin risteysalueella. Tässä on tavoiteltu muotopuhtautta ja teosmaisuutta, jotka eivät muuten ole Tundramatiksiin assosioituvia piirteitä. Iso biisi perustuu tosin mahdollisimman niukoille lähtökohdille, oikeastaan yhdelle kansanlaulun säeparille. Muistelen lukeneeni Roinan rodeon ilmestymisen aikaan, että se olisi bongattu joltain romanien trad-lauluja esittelevältä vanhalta kasetilta: ihan vain tuo yksi säepari, jonka ympärille Tundramatiks sitten kuvitteli kokonaisen maailman.
Biisin teksti ei sinänsä tee muuta kuin varioi tuota alkuperäistä säeparia, joka ilmeisesti kuullaan heti alussa: Kun minä kerran kuolen / tahdon vodkapullon haudalleni / Ja kun kolmasti koputat mun arkkuni kantta / niin nousen minä ryypylle.
Se on suhteellisen klassinen kansanlaulun aihelma näiltä kirkkaan viinan korpimailta. Alkoholi ja kuolema tulevat mainituiksi samaan hengenvetoon. Asenne on uhmakas, mutta tietysti siinä on kuolemankauhun sivumakua. Juomalla tarpeeksi päätyy varhaiseen hautaan, mutta vastoin todennäköisyyksiä kertoja aikoo voittaa tämän taistelun.
Haudan takaa on kansanperinteessä noustu erityisen tärkeitä toimituksia varten, ja tässä tapauksessa vodkaryypyn ottaminen toverin kanssa on ilman muuta sellainen.
Tundramatiksin todellinen oivallus on siinä, miten biisistä on rakennettu kaksijakoinen, eeppinen narratiivi käyttämättä yhtä asennonvaihtoa kummempaa tarinallista ainesta. Se alkaa surumielisen bassoriffin ja haikean haitarin johdattamana slaavilaisena melankoliana, jota myös Masalinin laulun iskelmäkaiho osuvasti tulkitsee. Mutta se kasvaa vähitellen, kertojan uhma kasvaa, kuoleman saapumisen varmuus tuntuu hiipuvan, kunnes se lopulta räjähtää äijäkuoron ja lähes sotilaallisten rumpujen euforiaksi, jonka päälle Masalin nyt huutaa voitonriemuisesti: Mutta en minä saatana kuole / tahdon vodkapullon huulilleni / Ja kun kolmasti koputat mun kalloni kantta / niin nousen minä ryypylle!
Tätä ei tainnut olla alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Vaikutelma on nyt, että jo sammumisen (eräänlaisen pienen kuoleman) kokenut juomamies virkistyykin heräteltäessä ja tarttuu pulloon entistä suuremmalla tarmolla. Yhtäkkiä juhlat ovat taas ylimmillään, ollaan koettu juomahommissa pieneen ihmeeseen vertautuva käänne. Noudatettu käänteistä draaman kaarta: laskuhumalaisesta kaihosta korkeimpaan ilomieleen.
Näinpä Kun minä kerran kuolen tuntuu jopa eräänlaiselta vastalauseelta suomalaisille tuoppiin tuijottelun skenaarioille. Se hakeekin inspiraationsa eläväisemmistä kaakkoisista kulttuureista, joissa pulloon tartutaan stereotyyppisesti hauskanpidon eikä itsesäälin merkeissä. Siitäkin huolimatta, että lopulta pulloon tarttuminen on tietysti kulttuuripiiristä riippumatta taistelua kuolemaa vastaan.
Suosittelen ehdottomasti katsomaan biisin alle linkitetyn videon. Vallilan maisemissa kuvattu yksinkertainen, mutta oivaltava pätkä heijastelee täydellisesti kappaleen draamankaarta. Yhtyeen tämän olomuodon sisäisestä dynamiikastakin se antaa oivan käsityksen.
Kun minä kerran kuolen YouTubessa
Kun minä kerran kuolen on paitsi Tundramatiksin huippukohta, myös jonkinlainen poikkeus yhtyeen tuotannossa, joka suurimmalta osaltaan on hieman kaoottista remellystä iskelmän, balkan-musan ja "äkkiväärän" suomirockin risteysalueella. Tässä on tavoiteltu muotopuhtautta ja teosmaisuutta, jotka eivät muuten ole Tundramatiksiin assosioituvia piirteitä. Iso biisi perustuu tosin mahdollisimman niukoille lähtökohdille, oikeastaan yhdelle kansanlaulun säeparille. Muistelen lukeneeni Roinan rodeon ilmestymisen aikaan, että se olisi bongattu joltain romanien trad-lauluja esittelevältä vanhalta kasetilta: ihan vain tuo yksi säepari, jonka ympärille Tundramatiks sitten kuvitteli kokonaisen maailman.
Biisin teksti ei sinänsä tee muuta kuin varioi tuota alkuperäistä säeparia, joka ilmeisesti kuullaan heti alussa: Kun minä kerran kuolen / tahdon vodkapullon haudalleni / Ja kun kolmasti koputat mun arkkuni kantta / niin nousen minä ryypylle.
Se on suhteellisen klassinen kansanlaulun aihelma näiltä kirkkaan viinan korpimailta. Alkoholi ja kuolema tulevat mainituiksi samaan hengenvetoon. Asenne on uhmakas, mutta tietysti siinä on kuolemankauhun sivumakua. Juomalla tarpeeksi päätyy varhaiseen hautaan, mutta vastoin todennäköisyyksiä kertoja aikoo voittaa tämän taistelun.
Haudan takaa on kansanperinteessä noustu erityisen tärkeitä toimituksia varten, ja tässä tapauksessa vodkaryypyn ottaminen toverin kanssa on ilman muuta sellainen.
Tundramatiksin todellinen oivallus on siinä, miten biisistä on rakennettu kaksijakoinen, eeppinen narratiivi käyttämättä yhtä asennonvaihtoa kummempaa tarinallista ainesta. Se alkaa surumielisen bassoriffin ja haikean haitarin johdattamana slaavilaisena melankoliana, jota myös Masalinin laulun iskelmäkaiho osuvasti tulkitsee. Mutta se kasvaa vähitellen, kertojan uhma kasvaa, kuoleman saapumisen varmuus tuntuu hiipuvan, kunnes se lopulta räjähtää äijäkuoron ja lähes sotilaallisten rumpujen euforiaksi, jonka päälle Masalin nyt huutaa voitonriemuisesti: Mutta en minä saatana kuole / tahdon vodkapullon huulilleni / Ja kun kolmasti koputat mun kalloni kantta / niin nousen minä ryypylle!
Tätä ei tainnut olla alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Vaikutelma on nyt, että jo sammumisen (eräänlaisen pienen kuoleman) kokenut juomamies virkistyykin heräteltäessä ja tarttuu pulloon entistä suuremmalla tarmolla. Yhtäkkiä juhlat ovat taas ylimmillään, ollaan koettu juomahommissa pieneen ihmeeseen vertautuva käänne. Noudatettu käänteistä draaman kaarta: laskuhumalaisesta kaihosta korkeimpaan ilomieleen.
Näinpä Kun minä kerran kuolen tuntuu jopa eräänlaiselta vastalauseelta suomalaisille tuoppiin tuijottelun skenaarioille. Se hakeekin inspiraationsa eläväisemmistä kaakkoisista kulttuureista, joissa pulloon tartutaan stereotyyppisesti hauskanpidon eikä itsesäälin merkeissä. Siitäkin huolimatta, että lopulta pulloon tarttuminen on tietysti kulttuuripiiristä riippumatta taistelua kuolemaa vastaan.
Suosittelen ehdottomasti katsomaan biisin alle linkitetyn videon. Vallilan maisemissa kuvattu yksinkertainen, mutta oivaltava pätkä heijastelee täydellisesti kappaleen draamankaarta. Yhtyeen tämän olomuodon sisäisestä dynamiikastakin se antaa oivan käsityksen.
Kun minä kerran kuolen YouTubessa
maanantai 15. helmikuuta 2016
#88: Raptori: Tuhansien Sulojen maa (1990)
En ole oikein osannut päättää, minkä verran omia henkilökohtaisia, käsiteltäviin biiseihin liittyviä kokemuksiani näissä teksteissä kannattaisi tuoda esiin. Ainakin Raptorista on kuitenkin mahdotonta kirjoittaa ilman tätä tulokulmaa. On nimittäin niin, että Raptori on ensimmäinen yhtye, jota olen koskaan fanittanut. Olin tuolloin 12-vuotias, vuosi oli 1990. Aivan etulinjassa en ollut, sillä ystäväni Tonteri löysi ryhmän ensin. Kuudes luokka alkoi Tankavaarassa, Sodankylän pohjoislaidalla pidetyllä leirikoululla; asuimme kolmen hengen mökeissä. Kämppiksiäni olivat tietysti Tonteri ja Iglu, joiden kanssa muutenkin aina hengasin. Sen viikon aikana Tonteri tutustutti meidät Raptorin musiikkiin, ja koko kuudes luokka menikin sitten sitä fanaattisesti diggaillessa. Teimme myös omia sanoituksiamme, joista osa oli väännöksiä Raptorin biiseistä, osa niistä vaikutteita ottaneita alkuperäisteoksia.
26 vuoden jälkeen tarkasteltuna Raptorin tuotanto vaikuttaa temaattisesti hämmentävän monisäikeiseltä, ottaen huomioon, että kyse oli maan hetkellisesti suurimmasta pop-ilmiöstä. On seksijuttuja, on "ryhmän" eli oman jengin, oman kaveripiirin ylistystä, on silkkaa slapstick-komediaa, on liki-psykedeelistä huuruilua. Vaikutelma on, että parikymppiset sällit tekivät biisejä aivan mistä tahansa, mikä sattui heitä kiinnostamaan tai huvittamaan. Toiminnan lähtökohdat olivat siis enemmän kuin kunnossa.
"Varsinainen suomiräp", jota tälläkin listalla tullaan vielä runsaasti esittelemään, on usein pitänyt Raptoria vitsijuttuna, joka hidasti genren meikäläistä kehitystä vuosien ajan. Näkemys on ainakin osittain epäoikeudenmukainen: Raptori toki kaappasi nimeään myöten genren eräänlaiseksi mainoslauseekseen, mikä on voinut vääristää monien ihmisten käsityksiä räpistä, mutta tosiasiassa Raptorin musiikki on päivitettyä Irwin Goodman / Vexi Salmi -tuotantoa. Tämähän taas on kunniakas suomalainen kulttuuriperinne, jota ns. oikeassa suomiräpissäkin on hyödynnetty mm. Olarin sankareiden toimesta.
Irwin ja Vexi olivat usein yhteiskunnallisia, ja niin oli Raptorikin, kaikkien muiden intressiensä ohessa. Itse asiassa Suomessa ei olla koskaan Raptorin jälkeen julkaistu platinalevyillä yhtä kärjekkään poliittisia biisejä. Moe!-debyytin päättävä Armeija on vaikuttanut omaan elämääni ihan konkreettisesti, sillä jo esiteininä päätin sen innoittamana mennä sivariin, ja tuo päätös myös piti. Juuri tuosta aiheesta ei ole tässä maassa tehty toista yhtä vihaista ja vaikuttavaa biisiä.
Valintani tälle listalle on silti itsestäänselvästi saman levyn kappale Tuhansien Sulojen maa. Se käsittelee mahdollisesti vielä tärkeämpää aihekokonaisuutta kuin Armeija, ja ennen muuta se resonoi tässä ajassa hämmentävän voimakkaasti. Hätkähdyttää, että se on tosiaan julkaistu vuonna 1990. Rasismi ja sillä ratsastavat poliitikot ovat niin selvästi vuoden 2016 teemoja. Jostain syystä vain kukaan platinaa myyvä artisti ei ole viime aikoina tehnyt aiheesta biisiä, jossa asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä.
Muistikuvani Sulo Aittoniemen poliittisen kultakauden edesottamuksista ovat ymmärrettävästi aika hatarat. Tuhansien Sulojen maa sisältää viittauksia ja lyhyitä puhesampleja, joiden taustaa joutuu vähän arvailemaan. Sanoiko Sulo todella, että "me olemme huomattavasti huonommassa asemassa kuin Etelä-Afrikan värillinen väestö"? Tuskin, oletan että kyse on Raptorin jätkien harrastamasta luovasta cut & paste -toiminnasta. Joka tapauksessa Aittoniemi (kontroversiaali tamperelainen poliisimies, joka valittiin SMP:n listoilta eduskuntaan vuonna 1987) ratsasti 90-luvun taitteen somalivihalla ja oli siinä mielessä edellä aikaansa.
Raptorin biisi taas sisältää joitakin meikäläisen poplyriikan herkullisimpia dissauksia. Asemastaan korkeasta / Sulo näkee viisi pientä neekerilasta / pyrkimässä Suomeen turvaan / jos se on Sulosta kiinni, niin turhaan on niin kielelliseltä kuin sisällölliseltä osumatarkkuudeltaan viiden tähden suoritus. Sulo ei tykkää saappaista / koska ne ovat mustia taas nauratti 12-vuotiaana ja naurattaa edelleen.
Se ei kuitenkaan paljoa naurata, että 26 vuotta myöhemmin Aittoniemi tuntuu lämpimän pörröiseltä vanhan kansan rasistisedältä, lähinnä sketsihahmolta, kun häntä vertaa näihin nykyisiin. Raptorin teksti tosin paljastaa senkin, että retoriikka oli edellisen laman orastaessa samanlaista kuin nykyään.
Meillä on niin paljon työttömyyttä / ettei meidän tarvi tuntea syyllisyyttä / Jos nyt jossain päin vähän ihmisiä tapetaan / menköön se piikkiin isänmaan.
Kuulostaako tutulta, joltain mitä luit facebook-ryhmästä vasta eilen?
Vihaisen poliittisen musiikin tragedia on usein se, että vaikka se voimauttaakin valmiiksi samanmielisiä, ei se muuta laajempaa ajanhenkeä miksikään. Näitä biisejä tehdään siksi, että ajanhenki on mitä on. Suosittukaan biisi ei sitä muuta. Sulo Aittoniemi valittiin vuonna 1991 uudelleen eduskuntaan äänivyöryllä. Ja vaikka Tuhansien Sulojen maan ajankohtaisuus vuonna 2016 on kunniaksi biisin tekijöille ja biisille, olisi tämä maa varmaankin parempi paikka, jos se tuntuisi anakronismilta, huvittavalta kappaleelta lähimenneisyyttä.
Yksittäisten ihmisten elämän poliittinen musiikki voi kuitenkin muuttaa. Uskon muillekin kuin minulle käyneen Raptoria kuunnellessa niin.
Tuhansien Sulojen maa YouTubessa
26 vuoden jälkeen tarkasteltuna Raptorin tuotanto vaikuttaa temaattisesti hämmentävän monisäikeiseltä, ottaen huomioon, että kyse oli maan hetkellisesti suurimmasta pop-ilmiöstä. On seksijuttuja, on "ryhmän" eli oman jengin, oman kaveripiirin ylistystä, on silkkaa slapstick-komediaa, on liki-psykedeelistä huuruilua. Vaikutelma on, että parikymppiset sällit tekivät biisejä aivan mistä tahansa, mikä sattui heitä kiinnostamaan tai huvittamaan. Toiminnan lähtökohdat olivat siis enemmän kuin kunnossa.
"Varsinainen suomiräp", jota tälläkin listalla tullaan vielä runsaasti esittelemään, on usein pitänyt Raptoria vitsijuttuna, joka hidasti genren meikäläistä kehitystä vuosien ajan. Näkemys on ainakin osittain epäoikeudenmukainen: Raptori toki kaappasi nimeään myöten genren eräänlaiseksi mainoslauseekseen, mikä on voinut vääristää monien ihmisten käsityksiä räpistä, mutta tosiasiassa Raptorin musiikki on päivitettyä Irwin Goodman / Vexi Salmi -tuotantoa. Tämähän taas on kunniakas suomalainen kulttuuriperinne, jota ns. oikeassa suomiräpissäkin on hyödynnetty mm. Olarin sankareiden toimesta.
Irwin ja Vexi olivat usein yhteiskunnallisia, ja niin oli Raptorikin, kaikkien muiden intressiensä ohessa. Itse asiassa Suomessa ei olla koskaan Raptorin jälkeen julkaistu platinalevyillä yhtä kärjekkään poliittisia biisejä. Moe!-debyytin päättävä Armeija on vaikuttanut omaan elämääni ihan konkreettisesti, sillä jo esiteininä päätin sen innoittamana mennä sivariin, ja tuo päätös myös piti. Juuri tuosta aiheesta ei ole tässä maassa tehty toista yhtä vihaista ja vaikuttavaa biisiä.
Valintani tälle listalle on silti itsestäänselvästi saman levyn kappale Tuhansien Sulojen maa. Se käsittelee mahdollisesti vielä tärkeämpää aihekokonaisuutta kuin Armeija, ja ennen muuta se resonoi tässä ajassa hämmentävän voimakkaasti. Hätkähdyttää, että se on tosiaan julkaistu vuonna 1990. Rasismi ja sillä ratsastavat poliitikot ovat niin selvästi vuoden 2016 teemoja. Jostain syystä vain kukaan platinaa myyvä artisti ei ole viime aikoina tehnyt aiheesta biisiä, jossa asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä.
Muistikuvani Sulo Aittoniemen poliittisen kultakauden edesottamuksista ovat ymmärrettävästi aika hatarat. Tuhansien Sulojen maa sisältää viittauksia ja lyhyitä puhesampleja, joiden taustaa joutuu vähän arvailemaan. Sanoiko Sulo todella, että "me olemme huomattavasti huonommassa asemassa kuin Etelä-Afrikan värillinen väestö"? Tuskin, oletan että kyse on Raptorin jätkien harrastamasta luovasta cut & paste -toiminnasta. Joka tapauksessa Aittoniemi (kontroversiaali tamperelainen poliisimies, joka valittiin SMP:n listoilta eduskuntaan vuonna 1987) ratsasti 90-luvun taitteen somalivihalla ja oli siinä mielessä edellä aikaansa.
Raptorin biisi taas sisältää joitakin meikäläisen poplyriikan herkullisimpia dissauksia. Asemastaan korkeasta / Sulo näkee viisi pientä neekerilasta / pyrkimässä Suomeen turvaan / jos se on Sulosta kiinni, niin turhaan on niin kielelliseltä kuin sisällölliseltä osumatarkkuudeltaan viiden tähden suoritus. Sulo ei tykkää saappaista / koska ne ovat mustia taas nauratti 12-vuotiaana ja naurattaa edelleen.
Se ei kuitenkaan paljoa naurata, että 26 vuotta myöhemmin Aittoniemi tuntuu lämpimän pörröiseltä vanhan kansan rasistisedältä, lähinnä sketsihahmolta, kun häntä vertaa näihin nykyisiin. Raptorin teksti tosin paljastaa senkin, että retoriikka oli edellisen laman orastaessa samanlaista kuin nykyään.
Meillä on niin paljon työttömyyttä / ettei meidän tarvi tuntea syyllisyyttä / Jos nyt jossain päin vähän ihmisiä tapetaan / menköön se piikkiin isänmaan.
Kuulostaako tutulta, joltain mitä luit facebook-ryhmästä vasta eilen?
Vihaisen poliittisen musiikin tragedia on usein se, että vaikka se voimauttaakin valmiiksi samanmielisiä, ei se muuta laajempaa ajanhenkeä miksikään. Näitä biisejä tehdään siksi, että ajanhenki on mitä on. Suosittukaan biisi ei sitä muuta. Sulo Aittoniemi valittiin vuonna 1991 uudelleen eduskuntaan äänivyöryllä. Ja vaikka Tuhansien Sulojen maan ajankohtaisuus vuonna 2016 on kunniaksi biisin tekijöille ja biisille, olisi tämä maa varmaankin parempi paikka, jos se tuntuisi anakronismilta, huvittavalta kappaleelta lähimenneisyyttä.
Yksittäisten ihmisten elämän poliittinen musiikki voi kuitenkin muuttaa. Uskon muillekin kuin minulle käyneen Raptoria kuunnellessa niin.
Tuhansien Sulojen maa YouTubessa
lauantai 13. helmikuuta 2016
#89: Pelle Miljoona Oy: Juokse villi lapsi (1980)
Punk valtasi Brittein saaret vuonna 1977. Suomen se valtasi seuraavana vuonna, ja Pelle Miljoonasta tuli ensimmäisten levytystensä myötä suomalaisen punkin tunnetuin ja ihannoiduin tähti. Jo kaksi vuotta myöhemmin hän oli niin kyllästynyt punkiin, että levytti uuden Oy-kokoonpanonsa kanssa raskaasti syntikoilla kuorrutetun ja hyvin epäpunkmaiset neljä ja puoli minuuttia kestävän Juokse villi lapsi -biisin, jonka tekstinkin ytimessä tuntuu olevan kiihkeä tarve paeta hyvin läheiseen, mutta silti jo perin vieraaseen menneisyyteen assosioituvia ideoita ja toimintatapoja.
Mitä välissä tapahtui? No, punk löi läpi vapauden ja anarkian aatteena, joka tarjosi jokaiselle kahleisiinsa kyllästyneelle teinille mahdollisuuden tehdä mitä huvittaa. Monet tekivätkin, mutta kuten massaliikkeiden yhteydessä aina käy, enimmäkseen he halusivat tehdä keskenään samanlaisia juttuja. Eikä siinäkään kaikki: tiukassa musiikillisessa muodossa pitäytymisen lisäksi he halusivat myös ajatella samoin, pukeutua samoin ja elää samoin.
Punkin merkitystä ei silti pidä väheksyä, sillä se tarjosi mahdollisuuden yhteenkuuluvuuden tunteiden kokemiseen sellaisillekin tyypeille, joilla ei ajan muiden nuorisokulttuurin virtausten parissa olisi ollut moisesta toivoakaan. Mutta tällaisten ilmiöiden syntyessä tien oheen jää aina niitä vannoutuneita yksityisajattelijoita, jotka luonteenlaatunsa ansiosta ovat sekä ilmiön ensimmäisessä eturintamassa että ensimmäisinä hylkäämässä sitä.
Sen enempää Pelle Miljoonan ajatuksia vuonna 1980 tuntematta on helppo päätellä, että Juokse villi lapsi -biisin taustalla on vahvahkoa turhautumista liikkeeseen, jonka piti merkitä vapautta, mutta josta tuli muoti-ilmiö, pukeutumiskoodi ja kohtalaisen hyvin levyjä myyvä genre. Pettymys saa biisin alussa apokalyptiset mittasuhteet: Tuuli muuttuu kylmemmäksi / Aurinko on verenpunainen / Taivas kasvaa synkemmäksi / Mitä mukanaan tuo huominen?
Punkkari ei ole tässä maailmanlopun skenaariossa positiivisen muutoksen puolella, vaan alistunut konformismiin. Ja juuri punkkaria Pelle puhuttelee. Väkijoukossa säkin seisot / ja pompit ylös alas paikallaan / Kasvottomat vartijat tietää kaikki keinot / pitää väkijoukko aloillaan / Ja rintamerkkisi ovat jo ruostuneet / äänilevysi puhki kuluneet / hakaneulat ja ketjut katkenneet / ja rahat jonkun taskuun kadonneet.
Pellen 80-luvun taitteen tuotanto sisältää paljon näitä dramaattisia taivaanrannassa väreilevän tuhon kuvia. Ajan henki oli kylmän sodan uuden kiristymisen myötä muuttumassa yleisestikin siihen suuntaan. Pelle tuntuu ottaneen punkin vakavasti ja uskoneen sen muutosvoimaan siinä määrin, että pettymys oli väistämätön. Ei tullutkaan vallankumouksellista nuorta sukupolvea, joka pyyhkisi tieltään kekkoset ja brezhnevit, nuo uutisotsikoita hallitsevat hengittävät ruumiit, joiden valtakaudelle ei vuonna 1980 vielä näkynyt konkreettista loppua. Tuli vain paljon bändejä ja yhdistyksiä ja keikkoja, mutta Pellelle se ei vaikuta riittäneen.
Juokse villi lapsi ei silti ota lähtökohdakseen vittuilua sille punkkarille, jota toisessa säkeistössä hieman happamasti puhutellaan. Pelle, tuo luokanopettajasielu, uskoo vilpittömästi punkkariin. Tämä pitää vain saada vapautumaan - sama prosessi, jota yritettiin jo vuonna 1978 puolitiehen jäänein tuloksin. Heti toisen säkeistön jälkeen biisi purskahtaa tähtisadetikun tavoin ensimmäiseen mahtipontiseen ja uhmakkaaseen kertosäkeensä, joka vaatii ja kannustaa punkkaria pakenemaan jonnekin muualle, jossa tarjolla olisi uusi mahdollisuus elää vapaan yksilön tiedostavaa elämää ylpeänä. Täällä, ajan ja paikan preesensissä, tarjolla on vain tuhoa ja kuolemaa heti horisontin takana.
Juokse villi lapsi / Juokse kauemmaksi / Siellä kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi / Juokse henkesi edestä / Ota toivon kipinä mukaan / Taivas on täynnä kuumaa terästä / ehkä pian, sitä ei tiedä kukaan.
Se on yksi suomalaisen rockin intohimoisimpia ja isoimpia kertosäkeitä koskaan. Sen jälkeen tulevissa säkeistöissä Pelle liikkuu hatarammalla maaperällä syytellessään maailman ahdistavuudesta kaikenlaisia tahoja diskohileistä pikkuporvareihin ja kirjanoppineisiin.
(Varsinkin viime mainittu dissaus on aina hiertänyt allekirjoittanutta humanisti-dropoutia. Yhdessä sivulauseessa heitetty kuitti tuntui ainakin omassa teini-iässäni vaikuttavan edelleen siten, että sankka joukko radikaaleiksi maailmanparantajiksi itsensä mieltäviä ihmisiä rakensi maailmankuvaansa naurettavan äly vs. tunne -vastakkainasettelun pohjalle, kun mielekäs perusta olisi tietysti äly ja tunne. Kirjanoppineisuutta haukkumasanana käyttävä tyyppi saisi ainakin selventää, mitä kirjanoppineella tarkoittaa. Mutta tämä detalji ei ansaitse tämän enempää tilaa, tämän verran mielestäni kylläkin.)
Pellen yhteiskunnallisia analyysejä ei koskaan ole voinutkaan syyttää liiasta koherenssista. Ja Juokse villi lapsi saattaa tulkintanäkökulmasta riippuen viittoa tietä vaikkapa kohti yltiöyksilöllisyyden leimaamaa citylehtikasaria tai sitten, realistisemmin, ihan vain Intiaan ja sen kaltaiseen eskapismiin, jossa länsimaiden perikatoa ei enää jakseta torjua, se pyritään vain unohtamaan. Monelle meistä katsantokannasta riippumatta tämä on 2000-luvun edetessä ollut yhä tutumpi mielentila.
Biisi on joka tapauksessa tehnyt tehtävänsä ensimmäisen kertosäkeen loppuun mennessä. Se on vapauttanut punkkarin, tehnyt helposti määriteltävästä viiteryhmän jäsenestä taas arvoituksellisen villin lapsen, kesyttämättömän mysteerin. Oikeastaanhan tässä syntyy vain uusi klisee, joka on osoittanut elinvoimansa, eikä vain Pellen omassa tuotannossa, jolle Juokse villi lapsi tuntuu toimineen peruskivenä nyt jo 36 vuotta.
Eikä sen kertosäkeestä voi edelleenkään olla haltioitumatta.
Juokse villi lapsi Youtubessa
Mitä välissä tapahtui? No, punk löi läpi vapauden ja anarkian aatteena, joka tarjosi jokaiselle kahleisiinsa kyllästyneelle teinille mahdollisuuden tehdä mitä huvittaa. Monet tekivätkin, mutta kuten massaliikkeiden yhteydessä aina käy, enimmäkseen he halusivat tehdä keskenään samanlaisia juttuja. Eikä siinäkään kaikki: tiukassa musiikillisessa muodossa pitäytymisen lisäksi he halusivat myös ajatella samoin, pukeutua samoin ja elää samoin.
Punkin merkitystä ei silti pidä väheksyä, sillä se tarjosi mahdollisuuden yhteenkuuluvuuden tunteiden kokemiseen sellaisillekin tyypeille, joilla ei ajan muiden nuorisokulttuurin virtausten parissa olisi ollut moisesta toivoakaan. Mutta tällaisten ilmiöiden syntyessä tien oheen jää aina niitä vannoutuneita yksityisajattelijoita, jotka luonteenlaatunsa ansiosta ovat sekä ilmiön ensimmäisessä eturintamassa että ensimmäisinä hylkäämässä sitä.
Sen enempää Pelle Miljoonan ajatuksia vuonna 1980 tuntematta on helppo päätellä, että Juokse villi lapsi -biisin taustalla on vahvahkoa turhautumista liikkeeseen, jonka piti merkitä vapautta, mutta josta tuli muoti-ilmiö, pukeutumiskoodi ja kohtalaisen hyvin levyjä myyvä genre. Pettymys saa biisin alussa apokalyptiset mittasuhteet: Tuuli muuttuu kylmemmäksi / Aurinko on verenpunainen / Taivas kasvaa synkemmäksi / Mitä mukanaan tuo huominen?
Punkkari ei ole tässä maailmanlopun skenaariossa positiivisen muutoksen puolella, vaan alistunut konformismiin. Ja juuri punkkaria Pelle puhuttelee. Väkijoukossa säkin seisot / ja pompit ylös alas paikallaan / Kasvottomat vartijat tietää kaikki keinot / pitää väkijoukko aloillaan / Ja rintamerkkisi ovat jo ruostuneet / äänilevysi puhki kuluneet / hakaneulat ja ketjut katkenneet / ja rahat jonkun taskuun kadonneet.
Pellen 80-luvun taitteen tuotanto sisältää paljon näitä dramaattisia taivaanrannassa väreilevän tuhon kuvia. Ajan henki oli kylmän sodan uuden kiristymisen myötä muuttumassa yleisestikin siihen suuntaan. Pelle tuntuu ottaneen punkin vakavasti ja uskoneen sen muutosvoimaan siinä määrin, että pettymys oli väistämätön. Ei tullutkaan vallankumouksellista nuorta sukupolvea, joka pyyhkisi tieltään kekkoset ja brezhnevit, nuo uutisotsikoita hallitsevat hengittävät ruumiit, joiden valtakaudelle ei vuonna 1980 vielä näkynyt konkreettista loppua. Tuli vain paljon bändejä ja yhdistyksiä ja keikkoja, mutta Pellelle se ei vaikuta riittäneen.
Juokse villi lapsi ei silti ota lähtökohdakseen vittuilua sille punkkarille, jota toisessa säkeistössä hieman happamasti puhutellaan. Pelle, tuo luokanopettajasielu, uskoo vilpittömästi punkkariin. Tämä pitää vain saada vapautumaan - sama prosessi, jota yritettiin jo vuonna 1978 puolitiehen jäänein tuloksin. Heti toisen säkeistön jälkeen biisi purskahtaa tähtisadetikun tavoin ensimmäiseen mahtipontiseen ja uhmakkaaseen kertosäkeensä, joka vaatii ja kannustaa punkkaria pakenemaan jonnekin muualle, jossa tarjolla olisi uusi mahdollisuus elää vapaan yksilön tiedostavaa elämää ylpeänä. Täällä, ajan ja paikan preesensissä, tarjolla on vain tuhoa ja kuolemaa heti horisontin takana.
Juokse villi lapsi / Juokse kauemmaksi / Siellä kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi / Juokse henkesi edestä / Ota toivon kipinä mukaan / Taivas on täynnä kuumaa terästä / ehkä pian, sitä ei tiedä kukaan.
Se on yksi suomalaisen rockin intohimoisimpia ja isoimpia kertosäkeitä koskaan. Sen jälkeen tulevissa säkeistöissä Pelle liikkuu hatarammalla maaperällä syytellessään maailman ahdistavuudesta kaikenlaisia tahoja diskohileistä pikkuporvareihin ja kirjanoppineisiin.
(Varsinkin viime mainittu dissaus on aina hiertänyt allekirjoittanutta humanisti-dropoutia. Yhdessä sivulauseessa heitetty kuitti tuntui ainakin omassa teini-iässäni vaikuttavan edelleen siten, että sankka joukko radikaaleiksi maailmanparantajiksi itsensä mieltäviä ihmisiä rakensi maailmankuvaansa naurettavan äly vs. tunne -vastakkainasettelun pohjalle, kun mielekäs perusta olisi tietysti äly ja tunne. Kirjanoppineisuutta haukkumasanana käyttävä tyyppi saisi ainakin selventää, mitä kirjanoppineella tarkoittaa. Mutta tämä detalji ei ansaitse tämän enempää tilaa, tämän verran mielestäni kylläkin.)
Pellen yhteiskunnallisia analyysejä ei koskaan ole voinutkaan syyttää liiasta koherenssista. Ja Juokse villi lapsi saattaa tulkintanäkökulmasta riippuen viittoa tietä vaikkapa kohti yltiöyksilöllisyyden leimaamaa citylehtikasaria tai sitten, realistisemmin, ihan vain Intiaan ja sen kaltaiseen eskapismiin, jossa länsimaiden perikatoa ei enää jakseta torjua, se pyritään vain unohtamaan. Monelle meistä katsantokannasta riippumatta tämä on 2000-luvun edetessä ollut yhä tutumpi mielentila.
Biisi on joka tapauksessa tehnyt tehtävänsä ensimmäisen kertosäkeen loppuun mennessä. Se on vapauttanut punkkarin, tehnyt helposti määriteltävästä viiteryhmän jäsenestä taas arvoituksellisen villin lapsen, kesyttämättömän mysteerin. Oikeastaanhan tässä syntyy vain uusi klisee, joka on osoittanut elinvoimansa, eikä vain Pellen omassa tuotannossa, jolle Juokse villi lapsi tuntuu toimineen peruskivenä nyt jo 36 vuotta.
Eikä sen kertosäkeestä voi edelleenkään olla haltioitumatta.
Juokse villi lapsi Youtubessa
maanantai 8. helmikuuta 2016
#90: Keba: Kesä Espalla (1987)
Suomen kesä saattaa olla kauniskin, mutta ennen muuta se on lyhyt. Elokuun loppupuolella syntyneenä tiedostan tämän hirveän voimakkaasti. Jokaisen kesän päättyessä sitä tekee itselleen tiliä kaikista niistä pyrkimyksistä, joissa ei sinäkään vuonna onnistunut.
Liittyväthän ne usein muihinkin asioihin kuin niin sanottuun rakkauselämään. On silti kai väistämätöntä, että maassa, jossa ulkona voi viettää pidempiä aikoja toppatakkia kevyemmissä vaatteissa vain muutaman kuukauden ajan vuotta kohti, romanttiset kohtaamiset tuntemattomien kanssa tapahtuvat usein kesällä.
Vain kaksi levyä tehneen Keba-yhtyeen tunnetuin ja paras biisi Kesä Espalla kertoo tähän liittyvästä euforiasta ja ahdistuksesta. Sen kertoja - nuori jätkä, ehkei edes baari-ikäinen - odottaa Esplanadin puistossa tyttöä, jonka on ilmeisesti tavannut vasta edellisenä päivänä. Ei ole kännyköitä, ei muuta mahdollisuutta kuin istua Espan penkillä siinä, mihin tapaaminen on sovittu. Jäätelötötterö sulaa epätoivoisen nuorukaisen kädessä, kun tämä odottaa aamuyöhön asti kuvitelmiensa tyttöä, joka on ainakin kertojan olettaman mukaan pussailemassa jotakuta muuta jossain muualla.
Rakkaani, missä sinä viivyt? Kesä Esplanadin on kovin lyhyt, parahtaa Ali Alikoski kertosäkeessä ja niputtaa napapiirin liepeillä vallitsevan neuroottisen suhtautumisen vuodenaikoihin tavalla, johon ei ole lisättävää. Eri ilmastoalueilla tehdään erilaisia kesäbiisejä. Suomessakin on yritetty kuvata kesää laiskana loikoiluna, mutta takakireä neuroottisuus tuntuu todellisemmalta.
Tämä yhdestä iltapäivästä seuraavaan sarastukseen yltävä kuvaelma tiivistääkin samalla suomalaisen asenteen kokonaiseen kesään. Sen alkaessa odotukset ovat taivaissa ja kaikki maailman rakkaus ulottuvilla, mutta heti juhannuksen jälkeen alkaa tuleva talvi jo ahdistaa.
Kesä Espalla sanoituksineen YouTubessa
Liittyväthän ne usein muihinkin asioihin kuin niin sanottuun rakkauselämään. On silti kai väistämätöntä, että maassa, jossa ulkona voi viettää pidempiä aikoja toppatakkia kevyemmissä vaatteissa vain muutaman kuukauden ajan vuotta kohti, romanttiset kohtaamiset tuntemattomien kanssa tapahtuvat usein kesällä.
Vain kaksi levyä tehneen Keba-yhtyeen tunnetuin ja paras biisi Kesä Espalla kertoo tähän liittyvästä euforiasta ja ahdistuksesta. Sen kertoja - nuori jätkä, ehkei edes baari-ikäinen - odottaa Esplanadin puistossa tyttöä, jonka on ilmeisesti tavannut vasta edellisenä päivänä. Ei ole kännyköitä, ei muuta mahdollisuutta kuin istua Espan penkillä siinä, mihin tapaaminen on sovittu. Jäätelötötterö sulaa epätoivoisen nuorukaisen kädessä, kun tämä odottaa aamuyöhön asti kuvitelmiensa tyttöä, joka on ainakin kertojan olettaman mukaan pussailemassa jotakuta muuta jossain muualla.
Rakkaani, missä sinä viivyt? Kesä Esplanadin on kovin lyhyt, parahtaa Ali Alikoski kertosäkeessä ja niputtaa napapiirin liepeillä vallitsevan neuroottisen suhtautumisen vuodenaikoihin tavalla, johon ei ole lisättävää. Eri ilmastoalueilla tehdään erilaisia kesäbiisejä. Suomessakin on yritetty kuvata kesää laiskana loikoiluna, mutta takakireä neuroottisuus tuntuu todellisemmalta.
Tämä yhdestä iltapäivästä seuraavaan sarastukseen yltävä kuvaelma tiivistääkin samalla suomalaisen asenteen kokonaiseen kesään. Sen alkaessa odotukset ovat taivaissa ja kaikki maailman rakkaus ulottuvilla, mutta heti juhannuksen jälkeen alkaa tuleva talvi jo ahdistaa.
Kesä Espalla sanoituksineen YouTubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)