En ole oikein osannut päättää, minkä verran omia henkilökohtaisia, käsiteltäviin biiseihin liittyviä kokemuksiani näissä teksteissä kannattaisi tuoda esiin. Ainakin Raptorista on kuitenkin mahdotonta kirjoittaa ilman tätä tulokulmaa. On nimittäin niin, että Raptori on ensimmäinen yhtye, jota olen koskaan fanittanut. Olin tuolloin 12-vuotias, vuosi oli 1990. Aivan etulinjassa en ollut, sillä ystäväni Tonteri löysi ryhmän ensin. Kuudes luokka alkoi Tankavaarassa, Sodankylän pohjoislaidalla pidetyllä leirikoululla; asuimme kolmen hengen mökeissä. Kämppiksiäni olivat tietysti Tonteri ja Iglu, joiden kanssa muutenkin aina hengasin. Sen viikon aikana Tonteri tutustutti meidät Raptorin musiikkiin, ja koko kuudes luokka menikin sitten sitä fanaattisesti diggaillessa. Teimme myös omia sanoituksiamme, joista osa oli väännöksiä Raptorin biiseistä, osa niistä vaikutteita ottaneita alkuperäisteoksia.
26 vuoden jälkeen tarkasteltuna Raptorin tuotanto vaikuttaa temaattisesti hämmentävän monisäikeiseltä, ottaen huomioon, että kyse oli maan hetkellisesti suurimmasta pop-ilmiöstä. On seksijuttuja, on "ryhmän" eli oman jengin, oman kaveripiirin ylistystä, on silkkaa slapstick-komediaa, on liki-psykedeelistä huuruilua. Vaikutelma on, että parikymppiset sällit tekivät biisejä aivan mistä tahansa, mikä sattui heitä kiinnostamaan tai huvittamaan. Toiminnan lähtökohdat olivat siis enemmän kuin kunnossa.
"Varsinainen suomiräp", jota tälläkin listalla tullaan vielä runsaasti esittelemään, on usein pitänyt Raptoria vitsijuttuna, joka hidasti genren meikäläistä kehitystä vuosien ajan. Näkemys on ainakin osittain epäoikeudenmukainen: Raptori toki kaappasi nimeään myöten genren eräänlaiseksi mainoslauseekseen, mikä on voinut vääristää monien ihmisten käsityksiä räpistä, mutta tosiasiassa Raptorin musiikki on päivitettyä Irwin Goodman / Vexi Salmi -tuotantoa. Tämähän taas on kunniakas suomalainen kulttuuriperinne, jota ns. oikeassa suomiräpissäkin on hyödynnetty mm. Olarin sankareiden toimesta.
Irwin ja Vexi olivat usein yhteiskunnallisia, ja niin oli Raptorikin, kaikkien muiden intressiensä ohessa. Itse asiassa Suomessa ei olla koskaan Raptorin jälkeen julkaistu platinalevyillä yhtä kärjekkään poliittisia biisejä. Moe!-debyytin päättävä Armeija on vaikuttanut omaan elämääni ihan konkreettisesti, sillä jo esiteininä päätin sen innoittamana mennä sivariin, ja tuo päätös myös piti. Juuri tuosta aiheesta ei ole tässä maassa tehty toista yhtä vihaista ja vaikuttavaa biisiä.
Valintani tälle listalle on silti itsestäänselvästi saman levyn kappale Tuhansien Sulojen maa. Se käsittelee mahdollisesti vielä tärkeämpää aihekokonaisuutta kuin Armeija, ja ennen muuta se resonoi tässä ajassa hämmentävän voimakkaasti. Hätkähdyttää, että se on tosiaan julkaistu vuonna 1990. Rasismi ja sillä ratsastavat poliitikot ovat niin selvästi vuoden 2016 teemoja. Jostain syystä vain kukaan platinaa myyvä artisti ei ole viime aikoina tehnyt aiheesta biisiä, jossa asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä.
Muistikuvani Sulo Aittoniemen poliittisen kultakauden edesottamuksista ovat ymmärrettävästi aika hatarat. Tuhansien Sulojen maa sisältää viittauksia ja lyhyitä puhesampleja, joiden taustaa joutuu vähän arvailemaan. Sanoiko Sulo todella, että "me olemme huomattavasti huonommassa asemassa kuin Etelä-Afrikan värillinen väestö"? Tuskin, oletan että kyse on Raptorin jätkien harrastamasta luovasta cut & paste -toiminnasta. Joka tapauksessa Aittoniemi (kontroversiaali tamperelainen poliisimies, joka valittiin SMP:n listoilta eduskuntaan vuonna 1987) ratsasti 90-luvun taitteen somalivihalla ja oli siinä mielessä edellä aikaansa.
Raptorin biisi taas sisältää joitakin meikäläisen poplyriikan herkullisimpia dissauksia. Asemastaan korkeasta / Sulo näkee viisi pientä neekerilasta / pyrkimässä Suomeen turvaan / jos se on Sulosta kiinni, niin turhaan on niin kielelliseltä kuin sisällölliseltä osumatarkkuudeltaan viiden tähden suoritus. Sulo ei tykkää saappaista / koska ne ovat mustia taas nauratti 12-vuotiaana ja naurattaa edelleen.
Se ei kuitenkaan paljoa naurata, että 26 vuotta myöhemmin Aittoniemi tuntuu lämpimän pörröiseltä vanhan kansan rasistisedältä, lähinnä sketsihahmolta, kun häntä vertaa näihin nykyisiin. Raptorin teksti tosin paljastaa senkin, että retoriikka oli edellisen laman orastaessa samanlaista kuin nykyään.
Meillä on niin paljon työttömyyttä / ettei meidän tarvi tuntea syyllisyyttä / Jos nyt jossain päin vähän ihmisiä tapetaan / menköön se piikkiin isänmaan.
Kuulostaako tutulta, joltain mitä luit facebook-ryhmästä vasta eilen?
Vihaisen poliittisen musiikin tragedia on usein se, että vaikka se voimauttaakin valmiiksi samanmielisiä, ei se muuta laajempaa ajanhenkeä miksikään. Näitä biisejä tehdään siksi, että ajanhenki on mitä on. Suosittukaan biisi ei sitä muuta. Sulo Aittoniemi valittiin vuonna 1991 uudelleen eduskuntaan äänivyöryllä. Ja vaikka Tuhansien Sulojen maan ajankohtaisuus vuonna 2016 on kunniaksi biisin tekijöille ja biisille, olisi tämä maa varmaankin parempi paikka, jos se tuntuisi anakronismilta, huvittavalta kappaleelta lähimenneisyyttä.
Yksittäisten ihmisten elämän poliittinen musiikki voi kuitenkin muuttaa. Uskon muillekin kuin minulle käyneen Raptoria kuunnellessa niin.
Tuhansien Sulojen maa YouTubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti