Punk valtasi Brittein saaret vuonna 1977. Suomen se valtasi seuraavana vuonna, ja Pelle Miljoonasta tuli ensimmäisten levytystensä myötä suomalaisen punkin tunnetuin ja ihannoiduin tähti. Jo kaksi vuotta myöhemmin hän oli niin kyllästynyt punkiin, että levytti uuden Oy-kokoonpanonsa kanssa raskaasti syntikoilla kuorrutetun ja hyvin epäpunkmaiset neljä ja puoli minuuttia kestävän Juokse villi lapsi -biisin, jonka tekstinkin ytimessä tuntuu olevan kiihkeä tarve paeta hyvin läheiseen, mutta silti jo perin vieraaseen menneisyyteen assosioituvia ideoita ja toimintatapoja.
Mitä välissä tapahtui? No, punk löi läpi vapauden ja anarkian aatteena, joka tarjosi jokaiselle kahleisiinsa kyllästyneelle teinille mahdollisuuden tehdä mitä huvittaa. Monet tekivätkin, mutta kuten massaliikkeiden yhteydessä aina käy, enimmäkseen he halusivat tehdä keskenään samanlaisia juttuja. Eikä siinäkään kaikki: tiukassa musiikillisessa muodossa pitäytymisen lisäksi he halusivat myös ajatella samoin, pukeutua samoin ja elää samoin.
Punkin merkitystä ei silti pidä väheksyä, sillä se tarjosi mahdollisuuden yhteenkuuluvuuden tunteiden kokemiseen sellaisillekin tyypeille, joilla ei ajan muiden nuorisokulttuurin virtausten parissa olisi ollut moisesta toivoakaan. Mutta tällaisten ilmiöiden syntyessä tien oheen jää aina niitä vannoutuneita yksityisajattelijoita, jotka luonteenlaatunsa ansiosta ovat sekä ilmiön ensimmäisessä eturintamassa että ensimmäisinä hylkäämässä sitä.
Sen enempää Pelle Miljoonan ajatuksia vuonna 1980 tuntematta on helppo päätellä, että Juokse villi lapsi -biisin taustalla on vahvahkoa turhautumista liikkeeseen, jonka piti merkitä vapautta, mutta josta tuli muoti-ilmiö, pukeutumiskoodi ja kohtalaisen hyvin levyjä myyvä genre. Pettymys saa biisin alussa apokalyptiset mittasuhteet: Tuuli muuttuu kylmemmäksi / Aurinko on verenpunainen / Taivas kasvaa synkemmäksi / Mitä mukanaan tuo huominen?
Punkkari ei ole tässä maailmanlopun skenaariossa positiivisen muutoksen puolella, vaan alistunut konformismiin. Ja juuri punkkaria Pelle puhuttelee. Väkijoukossa säkin seisot / ja pompit ylös alas paikallaan / Kasvottomat vartijat tietää kaikki keinot / pitää väkijoukko aloillaan / Ja rintamerkkisi ovat jo ruostuneet / äänilevysi puhki kuluneet / hakaneulat ja ketjut katkenneet / ja rahat jonkun taskuun kadonneet.
Pellen 80-luvun taitteen tuotanto sisältää paljon näitä dramaattisia taivaanrannassa väreilevän tuhon kuvia. Ajan henki oli kylmän sodan uuden kiristymisen myötä muuttumassa yleisestikin siihen suuntaan. Pelle tuntuu ottaneen punkin vakavasti ja uskoneen sen muutosvoimaan siinä määrin, että pettymys oli väistämätön. Ei tullutkaan vallankumouksellista nuorta sukupolvea, joka pyyhkisi tieltään kekkoset ja brezhnevit, nuo uutisotsikoita hallitsevat hengittävät ruumiit, joiden valtakaudelle ei vuonna 1980 vielä näkynyt konkreettista loppua. Tuli vain paljon bändejä ja yhdistyksiä ja keikkoja, mutta Pellelle se ei vaikuta riittäneen.
Juokse villi lapsi ei silti ota lähtökohdakseen vittuilua sille punkkarille, jota toisessa säkeistössä hieman happamasti puhutellaan. Pelle, tuo luokanopettajasielu, uskoo vilpittömästi punkkariin. Tämä pitää vain saada vapautumaan - sama prosessi, jota yritettiin jo vuonna 1978 puolitiehen jäänein tuloksin. Heti toisen säkeistön jälkeen biisi purskahtaa tähtisadetikun tavoin ensimmäiseen mahtipontiseen ja uhmakkaaseen kertosäkeensä, joka vaatii ja kannustaa punkkaria pakenemaan jonnekin muualle, jossa tarjolla olisi uusi mahdollisuus elää vapaan yksilön tiedostavaa elämää ylpeänä. Täällä, ajan ja paikan preesensissä, tarjolla on vain tuhoa ja kuolemaa heti horisontin takana.
Juokse villi lapsi / Juokse kauemmaksi / Siellä kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi / Juokse henkesi edestä / Ota toivon kipinä mukaan / Taivas on täynnä kuumaa terästä / ehkä pian, sitä ei tiedä kukaan.
Se on yksi suomalaisen rockin intohimoisimpia ja isoimpia kertosäkeitä koskaan. Sen jälkeen tulevissa säkeistöissä Pelle liikkuu hatarammalla maaperällä syytellessään maailman ahdistavuudesta kaikenlaisia tahoja diskohileistä pikkuporvareihin ja kirjanoppineisiin.
(Varsinkin viime mainittu dissaus on aina hiertänyt allekirjoittanutta humanisti-dropoutia. Yhdessä sivulauseessa heitetty kuitti tuntui ainakin omassa teini-iässäni vaikuttavan edelleen siten, että sankka joukko radikaaleiksi maailmanparantajiksi itsensä mieltäviä ihmisiä rakensi maailmankuvaansa naurettavan äly vs. tunne -vastakkainasettelun pohjalle, kun mielekäs perusta olisi tietysti äly ja tunne. Kirjanoppineisuutta haukkumasanana käyttävä tyyppi saisi ainakin selventää, mitä kirjanoppineella tarkoittaa. Mutta tämä detalji ei ansaitse tämän enempää tilaa, tämän verran mielestäni kylläkin.)
Pellen yhteiskunnallisia analyysejä ei koskaan ole voinutkaan syyttää liiasta koherenssista. Ja Juokse villi lapsi saattaa tulkintanäkökulmasta riippuen viittoa tietä vaikkapa kohti yltiöyksilöllisyyden leimaamaa citylehtikasaria tai sitten, realistisemmin, ihan vain Intiaan ja sen kaltaiseen eskapismiin, jossa länsimaiden perikatoa ei enää jakseta torjua, se pyritään vain unohtamaan. Monelle meistä katsantokannasta riippumatta tämä on 2000-luvun edetessä ollut yhä tutumpi mielentila.
Biisi on joka tapauksessa tehnyt tehtävänsä ensimmäisen kertosäkeen loppuun mennessä. Se on vapauttanut punkkarin, tehnyt helposti määriteltävästä viiteryhmän jäsenestä taas arvoituksellisen villin lapsen, kesyttämättömän mysteerin. Oikeastaanhan tässä syntyy vain uusi klisee, joka on osoittanut elinvoimansa, eikä vain Pellen omassa tuotannossa, jolle Juokse villi lapsi tuntuu toimineen peruskivenä nyt jo 36 vuotta.
Eikä sen kertosäkeestä voi edelleenkään olla haltioitumatta.
Juokse villi lapsi Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti