Vuonna 2015 hajonnut Tundramatiks on oikeastaan kaksi eri bändiä: vuoden 2005 Kyy pivossa -debyyttiä ja samalla nimellä tämän vuosikymmenen alkupuolella tehtyä musiikkia yhdistää lähinnä laulaja-haitaristi-kitaristi Janne Masalin. Itse löysin yhtyeen vuoden 2012 alussa julkaistun Roinan rodeo -kakkoslevyn myötä, joka samalla esitteli uuden triokokoonpanon. Sekin ehti muuttua ennen Tundramatiksin kuoppajaisia, mutta kun katsoo Kun minä kerran kuolen -biisin videon, ei voi olla ajattelematta, että juuri tässä muodossaan tämä yhtye oli täydellisimmillään. Kolme erittäin mieleenpainuvaa persoonaa soittamassa musiikkia, joka on paljon isompaa kuin muusikoiden lukumäärä antaisi ymmärtää.
Kun minä kerran kuolen on paitsi Tundramatiksin huippukohta, myös jonkinlainen poikkeus yhtyeen tuotannossa, joka suurimmalta osaltaan on hieman kaoottista remellystä iskelmän, balkan-musan ja "äkkiväärän" suomirockin risteysalueella. Tässä on tavoiteltu muotopuhtautta ja teosmaisuutta, jotka eivät muuten ole Tundramatiksiin assosioituvia piirteitä. Iso biisi perustuu tosin mahdollisimman niukoille lähtökohdille, oikeastaan yhdelle kansanlaulun säeparille. Muistelen lukeneeni Roinan rodeon ilmestymisen aikaan, että se olisi bongattu joltain romanien trad-lauluja esittelevältä vanhalta kasetilta: ihan vain tuo yksi säepari, jonka ympärille Tundramatiks sitten kuvitteli kokonaisen maailman.
Biisin teksti ei sinänsä tee muuta kuin varioi tuota alkuperäistä säeparia, joka ilmeisesti kuullaan heti alussa: Kun minä kerran kuolen / tahdon vodkapullon haudalleni / Ja kun kolmasti koputat mun arkkuni kantta / niin nousen minä ryypylle.
Se on suhteellisen klassinen kansanlaulun aihelma näiltä kirkkaan viinan korpimailta. Alkoholi ja kuolema tulevat mainituiksi samaan hengenvetoon. Asenne on uhmakas, mutta tietysti siinä on kuolemankauhun sivumakua. Juomalla tarpeeksi päätyy varhaiseen hautaan, mutta vastoin todennäköisyyksiä kertoja aikoo voittaa tämän taistelun.
Haudan takaa on kansanperinteessä noustu erityisen tärkeitä toimituksia varten, ja tässä tapauksessa vodkaryypyn ottaminen toverin kanssa on ilman muuta sellainen.
Tundramatiksin todellinen oivallus on siinä, miten biisistä on rakennettu kaksijakoinen, eeppinen narratiivi käyttämättä yhtä asennonvaihtoa kummempaa tarinallista ainesta. Se alkaa surumielisen bassoriffin ja haikean haitarin johdattamana slaavilaisena melankoliana, jota myös Masalinin laulun iskelmäkaiho osuvasti tulkitsee. Mutta se kasvaa vähitellen, kertojan uhma kasvaa, kuoleman saapumisen varmuus tuntuu hiipuvan, kunnes se lopulta räjähtää äijäkuoron ja lähes sotilaallisten rumpujen euforiaksi, jonka päälle Masalin nyt huutaa voitonriemuisesti: Mutta en minä saatana kuole / tahdon vodkapullon huulilleni / Ja kun kolmasti koputat mun kalloni kantta / niin nousen minä ryypylle!
Tätä ei tainnut olla alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Vaikutelma on nyt, että jo sammumisen (eräänlaisen pienen kuoleman) kokenut juomamies virkistyykin heräteltäessä ja tarttuu pulloon entistä suuremmalla tarmolla. Yhtäkkiä juhlat ovat taas ylimmillään, ollaan koettu juomahommissa pieneen ihmeeseen vertautuva käänne. Noudatettu käänteistä draaman kaarta: laskuhumalaisesta kaihosta korkeimpaan ilomieleen.
Näinpä Kun minä kerran kuolen tuntuu jopa eräänlaiselta vastalauseelta suomalaisille tuoppiin tuijottelun skenaarioille. Se hakeekin inspiraationsa eläväisemmistä kaakkoisista kulttuureista, joissa pulloon tartutaan stereotyyppisesti hauskanpidon eikä itsesäälin merkeissä. Siitäkin huolimatta, että lopulta pulloon tarttuminen on tietysti kulttuuripiiristä riippumatta taistelua kuolemaa vastaan.
Suosittelen ehdottomasti katsomaan biisin alle linkitetyn videon. Vallilan maisemissa kuvattu yksinkertainen, mutta oivaltava pätkä heijastelee täydellisesti kappaleen draamankaarta. Yhtyeen tämän olomuodon sisäisestä dynamiikastakin se antaa oivan käsityksen.
Kun minä kerran kuolen YouTubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti