Vaaleansininen Lada Combi -farmari hankittiin meille kai 1987. Olisikohan ollut sen vai seuraavan vuoden kesä, kun ajettiin Rovaniemeltä etelään sukulaisiin vaihteeksi itäistä reittiä, Suomussalmen kautta. Ei edes viitostietä, sillä isä tykkäsi ajaa obskuurimpia pikkuteitä aina kun mahdollista. Lada hyytyi jonnekin synkeimpään nälkämaan korpeen. Hossa taisi olla paikkakunnan nimi. Ei se nyt kovin kaukana kaikesta ollut, sillä isä lähti kävelemään lähimmälle huoltoasemalle, eikä siinä kai muutamaa tuntia kauempaa mennyt, ennen kuin sieltä tultiin meitä hinaamaan.
Radiossa oli samana päivänä kerrottu, että Kakolasta jo jonkin aikaa karkuteillä ollut murhamies Reijo Hammar kavereineen olisi nähty juurikin Hossan suunnalla. Tämä taisi olla virhetietoa. Hammar oli kai jo ehtinyt Ruotsin tai Norjan puolelle. Siellä minä kuitenkin muistan istuneeni äidin ja pikkuveljien kanssa, Lada Combissa keskellä loputtomalta tuntuvaa korpea, fantasiakirjoihin ihastuneen kymmenvuotiaan mielikuvituksella varustettuna, odottamassa uutisten himomurhaajaa tienmutkan takaa koska tahansa.
Meillä oli juuri noina vuosina kuunneltu paljon Tuula Amberlan ensimmäisiä soololevyjä. Jostain syystä en silti muista lapsuudestani Auto sammui maantielle -biisiä. Muistan tietysti Lulun, joka on niin upea biisi, että se olisi voinut olla tällä listalla aivan yhtä hyvin. Muistan Tuokaa juomaa -ryypiskelyhitin ja ihanan flirttailuklassikon Tyttö kampaa märkää tukkaa - slaavilaiskäännöksiä kumpikin.
Auto sammui maantielle tuli kuitenkin tutuksi vasta, kun rakas ystäväni Iiris joskus joitakin vuosia sitten linkitti sen minulle. Olin heti myyty. Oli outoa tajuta, että olin löytänyt lapsuudensuosikkini parhaan biisin vuosia tai jopa vuosikymmeniä alkuperäisten diggailukokemusten jälkeen.
Aikana ennen äly- tai edes matkapuhelimia auton sammuminen maantielle, keskelle korpisuoraa, oli jyrkkä kokemus. Ei maailmanloppu, mutta ohimenevä häivähdys sellaisesta. Amberlan biisintekijäkumppani Jukka Alihanka on tavoittanut juppikauden varhaisessa aamuhämärässä jotain, mikä tuntuu 30 vuotta myöhemmin yhä ajankohtaisemmalta pointilta. Millaista on olla kaikkien yhteyksien ulottumattomissa, vailla yhteyksiä mihinkään? Istua suljetussa tilassa, tässä tapauksessa perheautossa, sateen piiskatessa ikkunaa?
Auto, joka ei liiku mihinkään, on traaginen kuva kokonaisen yhteiskuntamallin epäonnistumisesta. Se on Kraftwerkin Autobahnin antiteesi. Kun liike lakkaa, on turhan paljon ajateltavaa.
Amberlan ja Alihangan biisi kertoo silti ennen kaikkea kiireisen yksilön pysähtymisestä pakon edessä. Se häilyy ahdistuneisuuden ja vapauttavuuden rajalla. Itseään pakenevan ihmisen paitaan tarttuu viimeistään kuolema, mutta pieni kuolema voi saada jotain aikaan jo tässä elämässä.
Kokoukset sujuu hyvin myös ilman sinua.
Minulle tulee tästä biisistä mieleen myös se muutaman vuoden takainen Euroopan-laajuinen kaaos, joka seurasi islantilaisen tulivuoren yllättävää purkausta ja lentoliikenteen totaalista seisahtumista. Olin kyllä itse silloin ihan Suomessa, joten saatan olla jäävi kommentoimaan muiden - omienkin tuttavieni - ahdistusta ja huolta. Mutta ehkä tuo tilanne ei olisi ollut kenellekään kovin ahdistava, jos yleisemmällä tasolla hyväksyisimme sen, että auto saattaa pysähtyä maantielle, keskelle korpisuoraa.
Auto sammui maantielle Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti