Tämmöisen listan ykköstä ei määritellä sellaisin kriteerein, jotka voisi kirjata läpinäkyvästi tähän. Intuitio ratkaisee. Ja intuitio sanoi heti asiaa kunnolla mietittyäni aika vastustamattomin äänenpainoin, että jos minun on joku musiikkiesitys ilmoitettava kaikkien aikojen parhaaksi suomenkieliseksi populaarimusiikkikappaleeksi, on se Tyttö ja tanssiva karhu, jonka Kaj Chydenius sävelsi Marja-Leena Mikkolan runoon ja Anneli Saaristo lauloi unohtumattomaksi klassikoksi.
Tämän asian selvittyä voi sitten alkaa miettiä, miksi näin on. Mutta eivät sellaiset pohdinnat koskaan johda edes itselle sisäisesti tyydyttävään vastaukseen, puhumattakaan että sen pystyisi selittämään ulkopuolisille jotenkin mielekkäästi. Miksi joku musiikkikappale tai muu taideteos sadoista, tuhansista aivan järjettömän hyvistä tuntuu niin olennaiselta, että sitä on valmis raskauttamaan tällaisella ykkössijalla? Siinä täytyy olla kyse monimutkaisesta henkilökohtaisten arvostusten vyyhdistä, oikeastaan identiteetin määrittelystä, vähän niin kuin sosiaaliseen mediaan laitetusta profiilikuvasta: tällainen minä olen. Ihminen, jonka mielestä Tyttö ja tanssiva karhu on paras suomenkielinen biisi koskaan.
Tältä listalta löytyy paljon kappaleita, jotka tuntuvat yrityksiltä isoiksi teoksiksi, jopa maailman kokonaisselityksiksi. Rakastan sellaisia kappaleita silloin, kun ne saavuttavat edes osan tavoitteistaan. Silloin taide on suurimmillaan, häpeämättömän kunnianhimoisena ja naurettavan dramaattisena. Silloin, kun se ei aliarvioi yleisöään, päinvastoin olettaa näiden kaivautuvan rivien ja nuottien väliin ja liitävän niiden siivillä toisiin maailmoihin ja palaavan tähän maailmaan ajatuksia, tuntemuksia ja innoituksia rikkaampana.
Ja kun joku tai jotkut ovat yrittäneet tätä ja onnistuneet tavalla, joka osuu johonkin yleisön edustajassa niin tarkkaan, että sata ajatusta, tuhat tuntemusta ja innoitusten miljoonasade syntyvät, silloin ollaan jo hyvin lähellä kaikkien aikojen parasta, tuota äärimmäisen subjektiivista ja juuri siksi äärimmäisen olennaista määritelmää. Sitten täytyy vain valita siinä onnistuneiden teosten joukosta se syvimmälle tikkatauluun uponnut tikka.
Tyttö ja tanssiva karhu on runoon perustuva kuusiminuuttinen valssi, mutta sisältönsä puolesta se voisi yhtä hyvin olla eepillinen romaanisarja, paitsi että sellaisissa on yleensä tyhjäkäyntiä ja tilkettä. Aika harva romaanisarja sitä paitsi mahduttaa itseensä tarinan lisäksi yhtä suuren määrän sen mahdollisia tulkintoja. Mikkolan runo ohjaa väistämättä ajattelemaan itseään allegoriana, mutta mistä se oikeastaan on allegoria? Tästä en ole satojen kuuntelukertojen jälkeen vieläkään varma. Enkä toisaalta usko, että tekstin olisi tarkoituskaan kertoa vain yhdestä asiasta. Olen ajatellut sen kertovan ainakin seuraavista:
- ihmisen elämänkaari lapsuuden viattomuudesta aikuistumiseen, josta seuraa keveiden asioiden muuttuminen painaviksi - rakkautta varjostaa ajatus sen päättymisestä, elämää ajatus kuolemasta - ymmärrys omasta narrin roolistaan kaikkeuden kalseudessa ja lopulta unohtaminen ja unohtuminen
- 1900-luvun myllerrykset, joissa illuusioita tuhottiin liukuhihnatyönä ja sydänveri virtasi koskina, mutta rakkaus ja taide näyttäytyivät tasapainottavina ja elämää säilyttävinä voimina silloinkin, kun rakkautta tunteneet ja taidetta tehneet ihmiset päätyivät kaikesta huolimatta kuolemaan, jopa tappamaan toisiaan
- ja kaikkein tärkeimpänä se karhu, jonka uskon edustavan inspiraatiota, tuota tyhjää ja kaunista sanaa, viihdyttäjän ja/tai taiteilijan elämänkohtaloa, Mikkolan tekstin markkinatietä, ikuista, joskin tietysti lopulta kuolemaan päättyvää tanssia keveyden ja raskauden, rakkauden ja kuoleman, rytmin ja melodian välissä - eikä kukaan tietysti unohdu niin nopeasti kuin viihdyttäjä tai huono-onnisempi taiteilija. Eikä kukaan syty taiteilijalle niin tulisesti kuin inspiraatio, eikä kukaan kuole häneltä niin lopullisesti.
Avainsäkeet lienevät ne viimeiset: On tarina vanha, sen peittää / jo tomu hiljaisin / ja tyttökin unohti kaiken / ja unohtui itsekin.
Avainsävelinä taas pidän biisin aloittavaa ja päättävää sirkusposetiivia, joka sulkee sen ympyräksi, on introssa petollisen kepeä, outrossa ironisen hilpeä. Välissä on eletty elämä, tai lukemattomia elämiä.
Välissä on myös toteutettu melodramaattinen valssi, joka on kuin tanssisaleihin satavaa totuuden tähtipölyä, eleganteinta tämän maan ns. kevyen musiikin puitteissa koskaan sävellettyä ja sovitettua. Kaj Chydeniusta pidän jäännöksettä nerona, Tyttö ja tanssiva karhu on siitä paras todiste. Sen nyanssien määrää! Sovitus keinahtelee ja kipinöi Saariston laulun mukana tarvittaessa hillitysti, sitten mielettömiin korkeuksiin nousten. Säkeistöjen väleihin Chydenius ripottelee ohimennen rakkauden syväolemukselta kuulostavia pianojuoksutuksia. Ei voi olla toivomatta, että elämä olisi yhtä ylevää kuin tämä musiikki.
Anneli Saaristo taas on varmasti Suomen aliarvostetuimpia laulajia ja tulkitsijoita. Hänen äänensä soi intensiivisenä ja kylmänkirkkaana ja slaavilaisena kuin huippulaatuinen vodka. Se on seinään rikki heitettyjen lasien ja Eremitaashin varjoissa vuodatettujen kyyneleiden ääni. Mahtipontinen, kohtuuton ja elämää suurempi ääni.
Ääni tälle laululle, siis. Laululle, joka on niin sanotun populaarimusiikin äärimmäinen keskisormennäyttö heille, jotka eivät osaa mieltää sitä yhdeksi suomalaisen kulttuuri- ja mentaalihistorian tärkeimmistä ja sitä tarkimmin valaisevista taidemuodoista.
Tyttö ja tanssiva karhu Youtubessa
perjantai 30. joulukuuta 2016
maanantai 26. joulukuuta 2016
#2: Leevi & The Leavings: Rin Tin Tin (1988)
Jos etsit kadonnutta aikaa / jotain, josta jouduit luopumaan / liian usein huomaat: / ei se totta ollutkaan.
Siinä se on, taas kerran heti avaussäkeissä, tärkein perustelu sille, että Rin Tin Tin kaikista Gösta Sundqvistin kymmenistä klassikoista ja unohdetummista mestariteoksista on tällä listalla.
Tuo vain on niin kauniisti ja täsmällisesti soivaa suomea, ettei sen kirjoittajaa voi olla kumartamatta. Nyanssit ovat aina viehättäneet minua: että sanotaan liian usein huomaat eikä latteammin vaikkapa hyvin usein huomaat. Heti tulee uusia sivumerkityksiä. Entäpä aloittavan sivulauseen elegantin huomaamaton Proust-viittaus? Tai ylipäätään näiden säkeiden melkoista elämänviisautta välittävä perusviesti: nostalgia on fantasiaa, kaivatessamme jotain mennyttä kaipaamme aina jotain, mitä ei nykyisyydessä näkemässämme muodossa koskaan ollut. Siitä kai pitäisi seurata, ettei kannata kaivata mennyttä.
Vaikka kaikkihan me välillä etsimme sitä kadonnutta aikaa, jolloin Gösta Sundqvist vielä oli elossa ja teki ainakin silloin tällöin uusia mestariteoksia, jäähyväislevyksi jääneen Hopeahääpäivän Jani-helmeen asti.
Mutta vuonna 1988 Gösta oli kaikkein parhaassa vedossaan, ja mestariteoksia pursuileva Häntä koipien välissä on toki klassisin Leevi-levy. Synkemmällä tuulella siltä olisi voinut valita tälle listalle vaikkapa yhteiskunnallisten itsemurhatarinoiden ykkösen Pimeä tie, mukavaa matkaa, joka kaiken lisäksi ennakoi lama-ajan tunnelmia usealla vuodella. (Sundqvist oli uranuurtaja myös ekologisissa teemoissa ja syntikkapopin suomalaistamisessa, vain pari kevyttä esimerkkiä mainitakseni).
Rin Tin Tin ei oikeastaan ole Leavingsin uraanuurtavimpia teoksia, vaikka eräs toimittajatuttu joskus huomauttikin, että sen mandoliinipopilla on yhtäläisyytensä siihen soundiin, jolla muuankin R.E.M. nousi hieman myöhemmin supertähteyteen. Täydellinen se kyllä on, ja lähes 30 vuoden perspektiivistä tämä on ratkaisevinta. Se on yksinkertaisesti viiden tähden sävellys, sanoitus ja sovitus. Ei lisättävää, ei poistettavaa. Naurettavan vaivaton esitys, välittömästi mieleen jäävä ja loputtomiin kuuntelua kestävä, koskettava ja hauska yhtä aikaa, onnistuneesti sekä sisällä aiheessaan että sen ulkopuolella. Jollain tapaa ehkä göstamaisin biisi niistä kaikista. Göstamaisella tarkoitan juuri tällaista vakavan ja ironisen ristivalotusta, jonka kaikki tietysti tietävät leimaavan hänen tuotantoaan, mutta myös kerrontaperspektiiviä, jossa ensimmäisen ja kolmannen persoonan rajat hämärtyvät.
Niin, Rin Tin Tinhän on itse asiassa kerrottu toisessa persoonassa. Sen alkusäkeissä ei siis ole paheksuttua sinä-passiivia, vaan kertoja puhuttelee siinä itseään. Vai puhutteleeko? Heti tämän jälkeen hän siirtyy puhuttelemaan jotakuta toista, aikojen takaista rakastettua, sellaista joka palaa säännöllisesti mieleen, vaikka sitä pintatasolla onkin siirtynyt elämässään eteenpäin, toisen kanssa naimisiin jne. Jouduin naimisiin, kertoja huomauttaa. Siinä taas esimerkki tarinan syventämisestä yksittäisellä sanavalinnalla. Nykyään tai tekstin tekoaikanakaan ei Suomessa konkreettisesti jouduta naimisiin, mutta kertoja kokee ajautuneensa tuohon tilanteeseen, ellei nyt vastoin tahtoaan, niin ilman omaa aktiivista panostaan kuitenkin.
Ylipäätään kertoja vaikuttaa oman elämänsä ajopuulta, ja on ollut sitä jo ihannoimassaan suhteessa Rin Tin Tin -villakoiran omistajan kanssa. Lisää huomionarvoisia asioita: villakoira nimetään, rakastettua ei. Mutta villakoira onkin kertojan todellinen samastumispiste ja symboloi hänen omaa rooliaan tuossa suhteessa ja ilmeisesti elämässä yleensä. Villakoira myös kilpaili emäntänsä suosiosta kertojan kanssa ja nähtävästi voitti.
Ei kuulosta kummoisen nostalgian arvoiselta jaksolta elämää, mutta siitähän Sundqvist tässä puhuu, että me haikailemme typeriä, unohtamisen arvoisia asioita - koska emme oikeastaan haikaile niitä, vaan yleensä jotain oletettua parempaa aikaa, projisoitiin se sitten mihin konkreettiseen tahansa. Kertoja on myynyt tuon suhteen aikaan kuuntelemansa levyt, mutta ne levyt / usein radiossa soivat / tai ne voivat olla muitakin / Lähes kaiken sinusta jo melkein unohdin. Tässä ironia on jo suorastaan alleviivattua, tuplavarmistettua. Sundqvist haluaa saada perille sen pointin, ettei menneessä rypevä ihminen ajattele mitään todellista, yksityiskohdat voidaan muuttaa muiksi, itse asia ei siitä muutu miksikään.
Tärkeintä tekstissä ei sanota ääneen, koska se ei ole tarpeen: asia muuttuu vain katsomalla menneen sijasta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.
Tekstin sinä ei ole kukaan todellinen toinen ihminen, vaikka olevinaan onkin sellaiselle suunnattu. Se on dialogia oman itsen kanssa, yritys luovia nostalgian karikoiden läpi ja saada ote elämään. Kertoja on vielä kaukana tässä onnistumisesta, mutta hänellä on toivoa. Minä olen olemassa vielä, vaikka säe jatkuukin lohduttomasti: minä vieläkin sua muistelen.
Popmusiikissa psykologiaa tulisi käyttää hyvin varoen, eikä psykologisointiin tulisi syyllistyä koskaan. Gösta Sundqvist onnistui tässä vaikeassa lajissa, tässäkin.
Rin Tin Tin Youtubessa
Siinä se on, taas kerran heti avaussäkeissä, tärkein perustelu sille, että Rin Tin Tin kaikista Gösta Sundqvistin kymmenistä klassikoista ja unohdetummista mestariteoksista on tällä listalla.
Tuo vain on niin kauniisti ja täsmällisesti soivaa suomea, ettei sen kirjoittajaa voi olla kumartamatta. Nyanssit ovat aina viehättäneet minua: että sanotaan liian usein huomaat eikä latteammin vaikkapa hyvin usein huomaat. Heti tulee uusia sivumerkityksiä. Entäpä aloittavan sivulauseen elegantin huomaamaton Proust-viittaus? Tai ylipäätään näiden säkeiden melkoista elämänviisautta välittävä perusviesti: nostalgia on fantasiaa, kaivatessamme jotain mennyttä kaipaamme aina jotain, mitä ei nykyisyydessä näkemässämme muodossa koskaan ollut. Siitä kai pitäisi seurata, ettei kannata kaivata mennyttä.
Vaikka kaikkihan me välillä etsimme sitä kadonnutta aikaa, jolloin Gösta Sundqvist vielä oli elossa ja teki ainakin silloin tällöin uusia mestariteoksia, jäähyväislevyksi jääneen Hopeahääpäivän Jani-helmeen asti.
Mutta vuonna 1988 Gösta oli kaikkein parhaassa vedossaan, ja mestariteoksia pursuileva Häntä koipien välissä on toki klassisin Leevi-levy. Synkemmällä tuulella siltä olisi voinut valita tälle listalle vaikkapa yhteiskunnallisten itsemurhatarinoiden ykkösen Pimeä tie, mukavaa matkaa, joka kaiken lisäksi ennakoi lama-ajan tunnelmia usealla vuodella. (Sundqvist oli uranuurtaja myös ekologisissa teemoissa ja syntikkapopin suomalaistamisessa, vain pari kevyttä esimerkkiä mainitakseni).
Rin Tin Tin ei oikeastaan ole Leavingsin uraanuurtavimpia teoksia, vaikka eräs toimittajatuttu joskus huomauttikin, että sen mandoliinipopilla on yhtäläisyytensä siihen soundiin, jolla muuankin R.E.M. nousi hieman myöhemmin supertähteyteen. Täydellinen se kyllä on, ja lähes 30 vuoden perspektiivistä tämä on ratkaisevinta. Se on yksinkertaisesti viiden tähden sävellys, sanoitus ja sovitus. Ei lisättävää, ei poistettavaa. Naurettavan vaivaton esitys, välittömästi mieleen jäävä ja loputtomiin kuuntelua kestävä, koskettava ja hauska yhtä aikaa, onnistuneesti sekä sisällä aiheessaan että sen ulkopuolella. Jollain tapaa ehkä göstamaisin biisi niistä kaikista. Göstamaisella tarkoitan juuri tällaista vakavan ja ironisen ristivalotusta, jonka kaikki tietysti tietävät leimaavan hänen tuotantoaan, mutta myös kerrontaperspektiiviä, jossa ensimmäisen ja kolmannen persoonan rajat hämärtyvät.
Niin, Rin Tin Tinhän on itse asiassa kerrottu toisessa persoonassa. Sen alkusäkeissä ei siis ole paheksuttua sinä-passiivia, vaan kertoja puhuttelee siinä itseään. Vai puhutteleeko? Heti tämän jälkeen hän siirtyy puhuttelemaan jotakuta toista, aikojen takaista rakastettua, sellaista joka palaa säännöllisesti mieleen, vaikka sitä pintatasolla onkin siirtynyt elämässään eteenpäin, toisen kanssa naimisiin jne. Jouduin naimisiin, kertoja huomauttaa. Siinä taas esimerkki tarinan syventämisestä yksittäisellä sanavalinnalla. Nykyään tai tekstin tekoaikanakaan ei Suomessa konkreettisesti jouduta naimisiin, mutta kertoja kokee ajautuneensa tuohon tilanteeseen, ellei nyt vastoin tahtoaan, niin ilman omaa aktiivista panostaan kuitenkin.
Ylipäätään kertoja vaikuttaa oman elämänsä ajopuulta, ja on ollut sitä jo ihannoimassaan suhteessa Rin Tin Tin -villakoiran omistajan kanssa. Lisää huomionarvoisia asioita: villakoira nimetään, rakastettua ei. Mutta villakoira onkin kertojan todellinen samastumispiste ja symboloi hänen omaa rooliaan tuossa suhteessa ja ilmeisesti elämässä yleensä. Villakoira myös kilpaili emäntänsä suosiosta kertojan kanssa ja nähtävästi voitti.
Ei kuulosta kummoisen nostalgian arvoiselta jaksolta elämää, mutta siitähän Sundqvist tässä puhuu, että me haikailemme typeriä, unohtamisen arvoisia asioita - koska emme oikeastaan haikaile niitä, vaan yleensä jotain oletettua parempaa aikaa, projisoitiin se sitten mihin konkreettiseen tahansa. Kertoja on myynyt tuon suhteen aikaan kuuntelemansa levyt, mutta ne levyt / usein radiossa soivat / tai ne voivat olla muitakin / Lähes kaiken sinusta jo melkein unohdin. Tässä ironia on jo suorastaan alleviivattua, tuplavarmistettua. Sundqvist haluaa saada perille sen pointin, ettei menneessä rypevä ihminen ajattele mitään todellista, yksityiskohdat voidaan muuttaa muiksi, itse asia ei siitä muutu miksikään.
Tärkeintä tekstissä ei sanota ääneen, koska se ei ole tarpeen: asia muuttuu vain katsomalla menneen sijasta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.
Tekstin sinä ei ole kukaan todellinen toinen ihminen, vaikka olevinaan onkin sellaiselle suunnattu. Se on dialogia oman itsen kanssa, yritys luovia nostalgian karikoiden läpi ja saada ote elämään. Kertoja on vielä kaukana tässä onnistumisesta, mutta hänellä on toivoa. Minä olen olemassa vielä, vaikka säe jatkuukin lohduttomasti: minä vieläkin sua muistelen.
Popmusiikissa psykologiaa tulisi käyttää hyvin varoen, eikä psykologisointiin tulisi syyllistyä koskaan. Gösta Sundqvist onnistui tässä vaikeassa lajissa, tässäkin.
Rin Tin Tin Youtubessa
torstai 22. joulukuuta 2016
#3: SIG: Purppura (1985)
SIG:iä luotsannut Matti Inkinen oli erikoislaatuinen taiteilijapersoona, jota voisi ehkä parhaiten luonnehtia pettyneeksi romantikoksi. Kuvaan sopii, että pari yhtyeen tunnetuimmista lauluista (Tiina menee naimisiin, Hyvää syntymäpäivää) vaikuttaa itsetarkoituksellisen opportunistisilta onnittelukorteilta, kun taas toinen pari, Vuosisadan rakkaustarina ja Sadan vuoden yksinäisyys, kertoo samaan pateettiseen sävyyn rakkauden syntymästä ja kuolemasta. Joissakin muissa kappaleissaan Inkinen tuli kuitenkin paljastaneeksi enemmän todellista itseään, tai niin olen ainakin kuvitellut. Silloin hän - suunnattoman lahjakas popsäveltäjä moodista riippumatta - ylsi sellaisiin korkeuksiin ja sellaiselle vereslihaisen koskettavuuden asteelle, että koen tämän kolmossijan täysin oikeutetuksi. Tämä merkintä olisi voinut käsitellä myös käytännössä yhtä upeaa Leijailen-biisiä, mutta kyllä SIG:in kultakauden päättäneen Purppura-albumin nimibiisi on minun kirjoissani Inkisen päätähuimaavin mestariteos.
Tämä täydet viisi ja puoli minuuttia kestävä elegia kauniiden hetkien katoavaisuudelle ja juuri sen katoavaisuuden kauneudelle sijoittuu sinne, minne pitääkin: kesäiseen aamuyöhön jossain suomalaisella maaseudulla, kukapa tietää vaikka juhannusaamuun, Sillanpään romanttisen ja Salaman vähemmän romanttisen elämännäkemyksen tyyssijoille. Inkisen näkemyksessä heijastuvat nämä molemmat. Hän laulaa maailman kauneimmasta auringonnoususta, joka on tietysti hetkessä ohi. Tämä varhainen aurinko nousee turhautuneeksi laskuhumalaksi taittuneen suurten unelmien yön päätteeksi ja paljastaa taikavalollaan maailman, joka on hiljentynyt, riekaleinen ja tyhjä lukuun ottamatta kahta öistä kulkijaa, tietysti nuorta miestä ja nuorta naista, sekä inhimillisen hauskanpidon materiaalisia jäänteitä: auto ojassa katollaan, punainen tanssikenkä keräämässä pölyä hiekkatiellä.
Mutta niityt tuoksuvat, viimeinen yölintu laulaa, ja vaikka suuret odotukset tuottavat aina pettymyksen ja tanssikavaljeeri katoaa jonnekin, on uuden aamun myötä aika uneksia ja pettyä uudelleen.
Purppura kuulostaa tavallaan siltä kaikkein parhaalta suomifilmiltä, jota ei koskaan tehty. Se on äärimmäisen visuaalinen laulu. Punaisen tanssikengän harmaata soraa vasten näkee mielessään kuin minkä tahansa elokuvahistorian ikonisen kuvan. Tämä tarina ei tietenkään sijoitu mihinkään rillumarei-fantasiaan. Ihan modernin agraari-Suomen traktoribensankatkuista todellisuutta se on. Siksi hetkelliset unelmat eivät toteudukaan. Tekstin vaikuttavimmassa kohdassa naispäähenkilö purkaa turhautumistaan maailman syväolemukseen fyysisen teon kautta:
Neiti nuhruinen / keskeltä nokkosten / paiskaa kiven ladonseinuksee / On toinen kenkä hävinnyt / pois kavaljeeri lähtenyt / Purppuraa, katoavaa.
Inkisen romanttinen realismi viiltää tällaisissa säkeissä syvältä. Hän ei tunnu uskovan sovitukseen, zeniläiseen tyyneyteen, elämän hyvistä asioista nauttimiseen. Pettymyksen ja katkeruuden suloisuuteen hän kyllä uskoo, ja siihen, että kesäinen luonto katselee tätä kaikkea asianosaiset välinpitämättömään syleilyynsä kietoen.
Osa tästä kaikesta on Inkisen lauluäänessä, ei itse sanoissa. Liekö kukaan suomalainen popvokalisti osannut olla niin läsnä kuvaamissaan tunteissa kuin hän parhaimmillaan. Vitutus, kitkeryys ja petetyn kauneudenpalvojan uhma kuuluvat Purppuran jokaisessa lauletussa nuotissa.
Musiikillisesti biisi on täydellinen, mahtipontinen syntikkarockeepos, joka mallintaa 80-luvun puolivälin soundimaailmaa huomattavasti tyylitajuisemmin ja ajattomammin kuin Dingot tai Yöt konsanaan.
Purppura Youtubessa
Tämä täydet viisi ja puoli minuuttia kestävä elegia kauniiden hetkien katoavaisuudelle ja juuri sen katoavaisuuden kauneudelle sijoittuu sinne, minne pitääkin: kesäiseen aamuyöhön jossain suomalaisella maaseudulla, kukapa tietää vaikka juhannusaamuun, Sillanpään romanttisen ja Salaman vähemmän romanttisen elämännäkemyksen tyyssijoille. Inkisen näkemyksessä heijastuvat nämä molemmat. Hän laulaa maailman kauneimmasta auringonnoususta, joka on tietysti hetkessä ohi. Tämä varhainen aurinko nousee turhautuneeksi laskuhumalaksi taittuneen suurten unelmien yön päätteeksi ja paljastaa taikavalollaan maailman, joka on hiljentynyt, riekaleinen ja tyhjä lukuun ottamatta kahta öistä kulkijaa, tietysti nuorta miestä ja nuorta naista, sekä inhimillisen hauskanpidon materiaalisia jäänteitä: auto ojassa katollaan, punainen tanssikenkä keräämässä pölyä hiekkatiellä.
Mutta niityt tuoksuvat, viimeinen yölintu laulaa, ja vaikka suuret odotukset tuottavat aina pettymyksen ja tanssikavaljeeri katoaa jonnekin, on uuden aamun myötä aika uneksia ja pettyä uudelleen.
Purppura kuulostaa tavallaan siltä kaikkein parhaalta suomifilmiltä, jota ei koskaan tehty. Se on äärimmäisen visuaalinen laulu. Punaisen tanssikengän harmaata soraa vasten näkee mielessään kuin minkä tahansa elokuvahistorian ikonisen kuvan. Tämä tarina ei tietenkään sijoitu mihinkään rillumarei-fantasiaan. Ihan modernin agraari-Suomen traktoribensankatkuista todellisuutta se on. Siksi hetkelliset unelmat eivät toteudukaan. Tekstin vaikuttavimmassa kohdassa naispäähenkilö purkaa turhautumistaan maailman syväolemukseen fyysisen teon kautta:
Neiti nuhruinen / keskeltä nokkosten / paiskaa kiven ladonseinuksee / On toinen kenkä hävinnyt / pois kavaljeeri lähtenyt / Purppuraa, katoavaa.
Inkisen romanttinen realismi viiltää tällaisissa säkeissä syvältä. Hän ei tunnu uskovan sovitukseen, zeniläiseen tyyneyteen, elämän hyvistä asioista nauttimiseen. Pettymyksen ja katkeruuden suloisuuteen hän kyllä uskoo, ja siihen, että kesäinen luonto katselee tätä kaikkea asianosaiset välinpitämättömään syleilyynsä kietoen.
Osa tästä kaikesta on Inkisen lauluäänessä, ei itse sanoissa. Liekö kukaan suomalainen popvokalisti osannut olla niin läsnä kuvaamissaan tunteissa kuin hän parhaimmillaan. Vitutus, kitkeryys ja petetyn kauneudenpalvojan uhma kuuluvat Purppuran jokaisessa lauletussa nuotissa.
Musiikillisesti biisi on täydellinen, mahtipontinen syntikkarockeepos, joka mallintaa 80-luvun puolivälin soundimaailmaa huomattavasti tyylitajuisemmin ja ajattomammin kuin Dingot tai Yöt konsanaan.
Purppura Youtubessa
tiistai 20. joulukuuta 2016
#4: Kauko Röyhkä & Narttu: Nivelet (1983)
Kauko Röyhkän tuotantoon tutustuminen 1990-luvun puolella oli kuin löytöretkeilyä salatiedon maailmaan. Monesta vanhasta levystä ei kai ollut saatavilla lainkaan cd-painosta, tai joka tapauksessa sellaiset olivat vuosia vanhoja ja liki mahdottomia löytää. Rovaniemen kirjaston musiikkiosastolta löytyi kiinnostava hajaotanta Nartun albumeita jostain syystä nimenomaan kasettimuodossa. Eräs vanhempi helsinkiläinen tuttava, pitkän linjan fani, nauhoitti lisää. Katalogi paljastui laulu ja helmi kerrallaan, tavalla jota on väsymykseen asti toistellun kliseen mukaisesti mahdotonta ymmärtää nykyään. Varmaan juuri siksi yksittäisten kappaleiden merkitys nousi parhaimmillaan niin suureksi, puhumattakaan sitten uudesta kokonaisesta albumista, jos sellaisen sai käsiinsä.
Onnenpäivä tuli ulottuvilleni kerralla kokonaisuudessaan, se oli yksi niistä Rovaniemen kirjaston kaseteista. Vieläkin tulee kylmät väreet, kun ajattelee ensi hetkiä tuon moneen kertaan soitetun ja äänenlaadultaan kaiketi jo aika kulahtaneen äänitteen parissa. Kyllä se olisi edelleen nimettävä Röyhkän parhaaksi levyksi, ainakin näin subjektiivisesti. Kanavaan hukkunut, Rakkauden valtakunta, Majuri Thompson, nimibiisi... Mutta kovin kaikista on silti Nivelet, kappale joka tuntui suoranaiselta täsmäiskulta siihen esteettiseen ja temaattiseen maailmaan, jonka koin 18-vuotiaana kaikkein houkuttelevimmaksi.
Tuota maailmaa on vaikea määritellä tarkkaan, mutta pikkukaupungit ja erityisesti niiden laitamien luonnonläheiset asuinalueet toimivat sen kehyksinä, sitten piti olla loputtomalta tuntuva ja silti paniikinomaisen lyhyt kesä, kuumia päiviä ja salamyhkäisiä öitä, hirveästi tyhjää aikaa ja jokaisessa hetkessä ja jokaisessa pienessä havainnossa kuitenkin dramaattisia merkityksiä, kaiken alla epämääräistä uhkaa, pieni aavistus kauhua ja kuolemaa, ja tietysti romantiikkaa, joka ei ilmene niinkään rakkausjuttuina, joista ei sanottavaa kokemusta ollut, vaan romanttisena suhtautumisena maailmaan, kaikkeen tuohon edellä mainittuun.
Kirjoittajana, lukijana ja laululyriikan harrastajana aloin juuri noihin aikoihin viehättyä siitä, että asiat sanotaankin rivien välissä, vihjaillaan muttei paljasteta mitään, ei aloiteta eikä lopeteta, ehkä kerrotaan näennäisesti jokin tarina, jossa ei kuitenkaan ole juuri mieltä, jos sitä yrittää tulkita vain tarinana. Tämä on Nivelet-biisin kerrontastrategia, ja Nartun sille luoma musiikillinen ilmiasu välittää kaiken sen autereisen jännitteen ja toismaailmallisen kauhun ja kauneuden, jota teksti vaatiikin.
Ei voi liikaa hehkuttaa sitä, miten jumalattoman kovassa vedossa Röyhkä ja Narttu alkoivat näihin aikoihin olla. Kultaista kautta jatkui kokoonpanovaihdoksista ja lopulta Narttu-nimestä luopumisestakin huolimatta täydet kymmenen vuotta, Jumalan lahjaan asti. Se levy tuntuu hallitsevine okkulttisine teemoineen eräänlaiselta päätepisteeltä sille polulle, jolle Röyhkä Onnenpäivällä ja erityisesti Nivelet-biisillä lähti alkuaikojen provokaattorivaiheen jälkeen. Tuota aikakautta leimaavat vahvasti visuaaliset laulut, joissa saattoi joskus olla selkeä tarinakin, mutta useammin vain vahva tunnelma ja hirveästi yksityiskohtia ja kielellisiä täsmäoivalluksia, jotka sen tunnelman luovat, musiikin sävykkyyden ohella. Musiikki oli Röyhkän kultakaudella usein suomalaiseksi rockiksi pehmeää ja eleganttia, toisaalta tilanteen niin vaatiessa tylymmin rokkaavaa kuin juuri ainoallakaan "rockbändiksi" mielletyllä aikalaisella. Itseäni nyt tietysti viehättää se pehmeämpi ja aavistelevampi osa tuotantoa lähtökohtaisesti enemmän.
Nivelet on joka suhteessa huippuesimerkki siitä, millaista musiikkia näistä lähtökohdista saattoi syntyä. Teksti tarjoilee kuulijalle paljon yksityiskohtia, mutta ne tuntuvat kuin hajaotoksilta jostain paljon laajemmasta tarinasta, jonka kokonaisuus muodostuu vasta kuulijan päässä, sikäli kuin hänellä riittää mielikuvitusta aukkokohtien täyttämiseen. Tärkeimmän teksti antaa, eli miljöön, settingin: ollaan nuoria, varmaankin ihan ala-asteikäisiä poikia vasta. Ollaan omakotitalon pihalla teltassa yötä, on tietysti juuri sellainen fantasioiden loputon kesä.
Mitä sitten tapahtuu, onkin tulkinnanvaraisempaa. Ulkoa kuuluu kovaa kopinaa ja toraa. Kertojalla on varmaankin tapahtumapaikkaan ja sen asujaimistoon liittyvä ensiselitys: Ajattelin Pekee / taas se sitä tekee / hollannikkailla hyppelee rappusia. (Kuka Peke sitten onkaan, hän pääsi kaksi vuotta myöhemmin oman laulunsa nimihahmoksi Maa on voimaa -levyn yhtä mystisessä avausbiisissä.)
Kertoja kiertää talon, auton ja istutukset, ei näe mitään, menee sisälle, havaitsee kaikkien olevan nukkumassa. Mutta mitä ihmettä sitten tapahtuu? Hän havahtuu vilkkaan mielikuvituksen herättämään ajatukseen: Epäilin jo pahan voiman liikkuvan aamuyön auringossa. Tässä vaiheessa hän on ilmeisesti jo palannut ulos. Joka tapauksessa hän näkee jotakin, mihin biisi kulminoituu ja mihin sen kaikki tihenevä merkityssisältö tyhjenee.
Siinä soratöyräällä huomasin ne / Huutelivat törkeitä, milloinkaan en / ole pelästynyt niin /ja puhekyvyn pelko suustani vei / Olentojen jalat, nivelet ei samaan / suuntaan taivu kuin oikeilla ihmisillä.
Tässä hämmentävässä ja hämmentävän voimakkaassa pysäytyskuvassa on enemmän merkityssisältöä kuin näin lyhyessä tilassa tai koko elämässä on mahdollista avata. Se on ihan silkkana silmien eteen visualisoituna näkynä sekä vaikuttava että mahtavalla tavalla groteskin humoristinen. Kauhunäkykin tietysti, kertoja menettää tajuntansa ja herää nurmikolta aamuauringon jo valaistessa., kun kalkkijuna vislasi kahdeksalta. Hänen kenties yllättävä johtopäätöksensä kokemastaan on kauhulle käänteinen:
Jumalainen näky, Jumala ei väsy / Teräs välkehtiköön / Ihana on kesä, ihana on elää / Meitä katsovat kuolleet kateellisina / hyvin katkerina.
Jos Niveliä alkaisi oikein kaikin kirjallisuusanalyysin keinoin tutkistelemaan, havaitsisi sen kaiketi olevan allegoria jostain sinne lapsuuden ja teini-iän hämärään välimaastoon sijoittuvasta, kaikenlaisten kirjoittajien usein käsittelemästä ikävaiheesta, johon liittyvät sellaiset kuluneet fraasit kuin "lapsuuden loppu", "viimeinen kesä", jne. Toisin sanoen murrosiän varhaisista vaiheista. Outoja ja pelottaviakin asioita tapahtuu, mutta elämänvoima kuohuu suonissa ja elämä on myös ihanaa. Ja luonnollisesti on kesä, kuuma ja loputon.
Mutta tämä olisi banaali tapa tyhjentää teksti, johon Röyhkä on ladannut kaiken huomattavan kykynsä kirjoittajana ja suomen kielen suvereenina käyttäjänä. Lopulta kaikki nuo hollannikkaat ja outoniveliset olennot ja törkeyksien huutelemiset tästä superklassikon tekevät - ja tietysti Narttu vuosimallia 1983, Riku Mattilan mieletön slidekitarateema, biisin mahtavan nyrjähtänyt vähän tribaalinen rytmiikka, kaikki minkä ansiosta Nivelet ja yleensäkin Röyhkän ja Nartun kultakauden musiikki muodostaa täydellisen antiteesin popedoille, epuille ja juiceille ja samalla suomirockin 80-luvun kirkkaasti parhaan julkaisukatalogin, sikäli kuin tämän haluaa suomirockiksi luokitella.
Nivelet Youtubessa
Onnenpäivä tuli ulottuvilleni kerralla kokonaisuudessaan, se oli yksi niistä Rovaniemen kirjaston kaseteista. Vieläkin tulee kylmät väreet, kun ajattelee ensi hetkiä tuon moneen kertaan soitetun ja äänenlaadultaan kaiketi jo aika kulahtaneen äänitteen parissa. Kyllä se olisi edelleen nimettävä Röyhkän parhaaksi levyksi, ainakin näin subjektiivisesti. Kanavaan hukkunut, Rakkauden valtakunta, Majuri Thompson, nimibiisi... Mutta kovin kaikista on silti Nivelet, kappale joka tuntui suoranaiselta täsmäiskulta siihen esteettiseen ja temaattiseen maailmaan, jonka koin 18-vuotiaana kaikkein houkuttelevimmaksi.
Tuota maailmaa on vaikea määritellä tarkkaan, mutta pikkukaupungit ja erityisesti niiden laitamien luonnonläheiset asuinalueet toimivat sen kehyksinä, sitten piti olla loputtomalta tuntuva ja silti paniikinomaisen lyhyt kesä, kuumia päiviä ja salamyhkäisiä öitä, hirveästi tyhjää aikaa ja jokaisessa hetkessä ja jokaisessa pienessä havainnossa kuitenkin dramaattisia merkityksiä, kaiken alla epämääräistä uhkaa, pieni aavistus kauhua ja kuolemaa, ja tietysti romantiikkaa, joka ei ilmene niinkään rakkausjuttuina, joista ei sanottavaa kokemusta ollut, vaan romanttisena suhtautumisena maailmaan, kaikkeen tuohon edellä mainittuun.
Kirjoittajana, lukijana ja laululyriikan harrastajana aloin juuri noihin aikoihin viehättyä siitä, että asiat sanotaankin rivien välissä, vihjaillaan muttei paljasteta mitään, ei aloiteta eikä lopeteta, ehkä kerrotaan näennäisesti jokin tarina, jossa ei kuitenkaan ole juuri mieltä, jos sitä yrittää tulkita vain tarinana. Tämä on Nivelet-biisin kerrontastrategia, ja Nartun sille luoma musiikillinen ilmiasu välittää kaiken sen autereisen jännitteen ja toismaailmallisen kauhun ja kauneuden, jota teksti vaatiikin.
Ei voi liikaa hehkuttaa sitä, miten jumalattoman kovassa vedossa Röyhkä ja Narttu alkoivat näihin aikoihin olla. Kultaista kautta jatkui kokoonpanovaihdoksista ja lopulta Narttu-nimestä luopumisestakin huolimatta täydet kymmenen vuotta, Jumalan lahjaan asti. Se levy tuntuu hallitsevine okkulttisine teemoineen eräänlaiselta päätepisteeltä sille polulle, jolle Röyhkä Onnenpäivällä ja erityisesti Nivelet-biisillä lähti alkuaikojen provokaattorivaiheen jälkeen. Tuota aikakautta leimaavat vahvasti visuaaliset laulut, joissa saattoi joskus olla selkeä tarinakin, mutta useammin vain vahva tunnelma ja hirveästi yksityiskohtia ja kielellisiä täsmäoivalluksia, jotka sen tunnelman luovat, musiikin sävykkyyden ohella. Musiikki oli Röyhkän kultakaudella usein suomalaiseksi rockiksi pehmeää ja eleganttia, toisaalta tilanteen niin vaatiessa tylymmin rokkaavaa kuin juuri ainoallakaan "rockbändiksi" mielletyllä aikalaisella. Itseäni nyt tietysti viehättää se pehmeämpi ja aavistelevampi osa tuotantoa lähtökohtaisesti enemmän.
Nivelet on joka suhteessa huippuesimerkki siitä, millaista musiikkia näistä lähtökohdista saattoi syntyä. Teksti tarjoilee kuulijalle paljon yksityiskohtia, mutta ne tuntuvat kuin hajaotoksilta jostain paljon laajemmasta tarinasta, jonka kokonaisuus muodostuu vasta kuulijan päässä, sikäli kuin hänellä riittää mielikuvitusta aukkokohtien täyttämiseen. Tärkeimmän teksti antaa, eli miljöön, settingin: ollaan nuoria, varmaankin ihan ala-asteikäisiä poikia vasta. Ollaan omakotitalon pihalla teltassa yötä, on tietysti juuri sellainen fantasioiden loputon kesä.
Mitä sitten tapahtuu, onkin tulkinnanvaraisempaa. Ulkoa kuuluu kovaa kopinaa ja toraa. Kertojalla on varmaankin tapahtumapaikkaan ja sen asujaimistoon liittyvä ensiselitys: Ajattelin Pekee / taas se sitä tekee / hollannikkailla hyppelee rappusia. (Kuka Peke sitten onkaan, hän pääsi kaksi vuotta myöhemmin oman laulunsa nimihahmoksi Maa on voimaa -levyn yhtä mystisessä avausbiisissä.)
Kertoja kiertää talon, auton ja istutukset, ei näe mitään, menee sisälle, havaitsee kaikkien olevan nukkumassa. Mutta mitä ihmettä sitten tapahtuu? Hän havahtuu vilkkaan mielikuvituksen herättämään ajatukseen: Epäilin jo pahan voiman liikkuvan aamuyön auringossa. Tässä vaiheessa hän on ilmeisesti jo palannut ulos. Joka tapauksessa hän näkee jotakin, mihin biisi kulminoituu ja mihin sen kaikki tihenevä merkityssisältö tyhjenee.
Siinä soratöyräällä huomasin ne / Huutelivat törkeitä, milloinkaan en / ole pelästynyt niin /ja puhekyvyn pelko suustani vei / Olentojen jalat, nivelet ei samaan / suuntaan taivu kuin oikeilla ihmisillä.
Tässä hämmentävässä ja hämmentävän voimakkaassa pysäytyskuvassa on enemmän merkityssisältöä kuin näin lyhyessä tilassa tai koko elämässä on mahdollista avata. Se on ihan silkkana silmien eteen visualisoituna näkynä sekä vaikuttava että mahtavalla tavalla groteskin humoristinen. Kauhunäkykin tietysti, kertoja menettää tajuntansa ja herää nurmikolta aamuauringon jo valaistessa., kun kalkkijuna vislasi kahdeksalta. Hänen kenties yllättävä johtopäätöksensä kokemastaan on kauhulle käänteinen:
Jumalainen näky, Jumala ei väsy / Teräs välkehtiköön / Ihana on kesä, ihana on elää / Meitä katsovat kuolleet kateellisina / hyvin katkerina.
Jos Niveliä alkaisi oikein kaikin kirjallisuusanalyysin keinoin tutkistelemaan, havaitsisi sen kaiketi olevan allegoria jostain sinne lapsuuden ja teini-iän hämärään välimaastoon sijoittuvasta, kaikenlaisten kirjoittajien usein käsittelemästä ikävaiheesta, johon liittyvät sellaiset kuluneet fraasit kuin "lapsuuden loppu", "viimeinen kesä", jne. Toisin sanoen murrosiän varhaisista vaiheista. Outoja ja pelottaviakin asioita tapahtuu, mutta elämänvoima kuohuu suonissa ja elämä on myös ihanaa. Ja luonnollisesti on kesä, kuuma ja loputon.
Mutta tämä olisi banaali tapa tyhjentää teksti, johon Röyhkä on ladannut kaiken huomattavan kykynsä kirjoittajana ja suomen kielen suvereenina käyttäjänä. Lopulta kaikki nuo hollannikkaat ja outoniveliset olennot ja törkeyksien huutelemiset tästä superklassikon tekevät - ja tietysti Narttu vuosimallia 1983, Riku Mattilan mieletön slidekitarateema, biisin mahtavan nyrjähtänyt vähän tribaalinen rytmiikka, kaikki minkä ansiosta Nivelet ja yleensäkin Röyhkän ja Nartun kultakauden musiikki muodostaa täydellisen antiteesin popedoille, epuille ja juiceille ja samalla suomirockin 80-luvun kirkkaasti parhaan julkaisukatalogin, sikäli kuin tämän haluaa suomirockiksi luokitella.
Nivelet Youtubessa
torstai 15. joulukuuta 2016
#5: Tapio Rautavaara: Ontuva Eriksson (1951)
Ontuva Eriksson oli äitini kertomaan mukaan eräs mummuni suosikkilauluja. Hän kuuluu samastuneen siihen varsinkin viimeisen vuosikymmenensä aikana, kun hänen toinen jalkansa oli jouduttu amputoimaan, mutta tekstin kuvaamia hahmoja on tietysti väistämättä pyörinyt siellä, missä mummu ja vaari vanhakantaisen työväenluokan edustajina ovat elämäänsä sodanjälkeisinä vuosina eläneet. Tapio Rautavaara lienee merkinnyt heille jotakuta, joka on pystynyt kuvaamaan tätä elämänpiiriä omia ja muiden tekemiä lauluja tulkitessaan tavalla, johon tyypillinen satumaa-iskelmä ei edes pyrkinyt. Niin mummu kuin vaarikin pitivät Rautavaarasta - "faneiksi" heidän kaltaisiaan ihmisiä olisi aika vaikea mieltää, arvostus ja samanmielisyys tuntuvat tässä ihailua olennaisemmilta tunneimpulsseilta.
Ontuva Eriksson on kirjailija Oiva Paloheimon upea teksti, jonka Rautavaara on säveltänyt ja levyttänyt melko varhaisessa vaiheessa tähteyttään, 50-luvun alussa, ennen kuin Suomi oli päässyt kunnolla jaloilleen. Moni ei tietysti päässyt koskaan, ja siitähän tässä onkin kysymys. Biisin Youtube-klippiin on lätkäisty stillkuva ilmeisesti jonkinlaisesta veteraanilaulujen kokoelmalevystä alaotsikoltaan "Sodan arvet". No, Ontuvassa Erikssonissa ei mainita sanallakaan sotia tai muutakaan syytä päähenkilön asemalle vammautuneena ja sosiaalisesti halveksuttuna kerjäläisenä, mutta vuoden 1951 yleisö on toki osannut lukea rivienvälejä.
Vasta tuossa viime viikolla satuin yleisessä saunassa kuulemaan erään vanhemman mieshenkilön monologin siitä, miten sotien jälkeen Helsingin puistoissa lojui heitteille jätettyjä sotaveteraaneja, useimmat ympäripäissään, kuka kädettömänä, kuka jalattomana, kuka "vain" psyykkisesti tuhottuna. Tämmöiset väläykset ovat Ontuvan Erikssonin ilmeinen subteksti, mutta Paloheimon ja Rautavaaran suuri perusoivallus on nostaa laulu tiettyjen, selkeästi määriteltyjen vähäosaisuuden syiden yläpuolelle. Se kertoo kenestä tahansa lähimmäisestä, joka on joutunut pohjalle. Se ei moralisoi eikä diskriminoi, eikä se ylennäkään ketään. Se on jäännöksettä puheenvuoro ihmisyyden itseisarvon puolesta.
Tekstin radikaaliuden omana aikanaan viimeistelee sen kyyninen näkökulma uskontoon sinä moraalin monopolina, jota se vielä 50-luvun alussa ja vähän sen jälkeenkin esitti. Ei siis kristinuskoon, vaan kristinuskontoon, tai oikeastaan sen ulkokultaisten harjoittajien väärintulkintoihin siitä. Ontuva Eriksson on biisin alussa kuollut ja saapunut taivaan porteille, mitä pidemmälle hän ei ole pääseväkään. Pyhien porttien takana pitävät valtaa samat tahot, jotka maan päälläkin nyrpistivät Erikssonille nenäänsä. Onhan se taivainen juhla muka luvattu kerjäläisellekin, mutta toden tullen se koostuu almuista ja hurskaista neuvoista, kun Luojan edessä on pakko esittää edes jotain. Illalla portit suljetaan kuin ne puistonportitkin, joilla Eriksson on eläessään kerjännyt.
Paloheimon tekstiä on vaikea tulkita muuten kuin hiljaa vallankumoukselliseksi. Se sanoo, ettei kärsiminen maan päällä, sen korkeamman kruunun odottaminen, johda mihinkään. Ei täällä alistetuille odota missään toisaallakaan kohtalon asetelmat kääntävää autuutta. Ei ole mitään yhteistä taivasta, jossa maallisten rikkauksien haltijat ja vähäväkiset kohtaisivat toisensa tasa-arvoisina ja toisiaan ymmärtäen. Samaa taivasta rikkaalle ja köyhälle ei vain ole. Portit pysyvät suljettuina.
Mutta ei tämä syvästi humanistinen laulu tarjoa ratkaisuksi barrikadeille nousemistakaan. Se tyytyy tiettyyn oikeutettuun syyllistämiseen, joka kohdistuu niihin itseään todella hyvinä ja hurskaina pitäviin. Se on oikeastaan varhainen puheenvuoro hyvinvointivaltion puolesta, aikansa laululyriikassa jotain ratkaisevasti keskiverrosta poikkeavaa.
Tapio Rautavaaran tuotannossa kappale sen sijaan ei ole mikään poikkeus. Suomalaisen iskelmän suurin ja omaehtoisin ääni tulkitsi toki valtavan määrän aivan kaikenlaisia lauluja, mutta siellä ytimessä ovat nämä tällaiset, joissa kuuluu 50- ja 60-lukujen todellisuus, henkilökohtainen omatunnon ääni ja vahva identifioituminen omaan vähäväkiseen taustaan, pyrkimys sanoa jotain todella tärkeää. Rautavaara ei vain laulanut, hän välitti maailmankatsomusta, ja samaa ei voi sanoa vaikkapa Olavi Virrasta, piti hänestä sitten kuinka paljon tahansa. Minulle Rautavaara on ainakin rockia edeltävän ajan kirkkaasti tärkein suomalaisen populaarimusiikin edustaja.
Kitkerän ironista toki on, että suuri osa Ontuvan Erikssonin kuvaamista ikuisilta tuntuneista muureista ehdittiin kaataa ennen kuin niitä ollaan nyt taas pystyttämässä vauhdilla uudelleen. Vuonna 2016 syystä tai toisesta marginaaliin ajautuneille on taas tarjolla paljon hurskaita neuvoja, mutta konkreettisella tasolla vain kasvoja vasten kiinni lyötyjä portteja.
Ontuva Eriksson Youtubessa
Ontuva Eriksson on kirjailija Oiva Paloheimon upea teksti, jonka Rautavaara on säveltänyt ja levyttänyt melko varhaisessa vaiheessa tähteyttään, 50-luvun alussa, ennen kuin Suomi oli päässyt kunnolla jaloilleen. Moni ei tietysti päässyt koskaan, ja siitähän tässä onkin kysymys. Biisin Youtube-klippiin on lätkäisty stillkuva ilmeisesti jonkinlaisesta veteraanilaulujen kokoelmalevystä alaotsikoltaan "Sodan arvet". No, Ontuvassa Erikssonissa ei mainita sanallakaan sotia tai muutakaan syytä päähenkilön asemalle vammautuneena ja sosiaalisesti halveksuttuna kerjäläisenä, mutta vuoden 1951 yleisö on toki osannut lukea rivienvälejä.
Vasta tuossa viime viikolla satuin yleisessä saunassa kuulemaan erään vanhemman mieshenkilön monologin siitä, miten sotien jälkeen Helsingin puistoissa lojui heitteille jätettyjä sotaveteraaneja, useimmat ympäripäissään, kuka kädettömänä, kuka jalattomana, kuka "vain" psyykkisesti tuhottuna. Tämmöiset väläykset ovat Ontuvan Erikssonin ilmeinen subteksti, mutta Paloheimon ja Rautavaaran suuri perusoivallus on nostaa laulu tiettyjen, selkeästi määriteltyjen vähäosaisuuden syiden yläpuolelle. Se kertoo kenestä tahansa lähimmäisestä, joka on joutunut pohjalle. Se ei moralisoi eikä diskriminoi, eikä se ylennäkään ketään. Se on jäännöksettä puheenvuoro ihmisyyden itseisarvon puolesta.
Tekstin radikaaliuden omana aikanaan viimeistelee sen kyyninen näkökulma uskontoon sinä moraalin monopolina, jota se vielä 50-luvun alussa ja vähän sen jälkeenkin esitti. Ei siis kristinuskoon, vaan kristinuskontoon, tai oikeastaan sen ulkokultaisten harjoittajien väärintulkintoihin siitä. Ontuva Eriksson on biisin alussa kuollut ja saapunut taivaan porteille, mitä pidemmälle hän ei ole pääseväkään. Pyhien porttien takana pitävät valtaa samat tahot, jotka maan päälläkin nyrpistivät Erikssonille nenäänsä. Onhan se taivainen juhla muka luvattu kerjäläisellekin, mutta toden tullen se koostuu almuista ja hurskaista neuvoista, kun Luojan edessä on pakko esittää edes jotain. Illalla portit suljetaan kuin ne puistonportitkin, joilla Eriksson on eläessään kerjännyt.
Paloheimon tekstiä on vaikea tulkita muuten kuin hiljaa vallankumoukselliseksi. Se sanoo, ettei kärsiminen maan päällä, sen korkeamman kruunun odottaminen, johda mihinkään. Ei täällä alistetuille odota missään toisaallakaan kohtalon asetelmat kääntävää autuutta. Ei ole mitään yhteistä taivasta, jossa maallisten rikkauksien haltijat ja vähäväkiset kohtaisivat toisensa tasa-arvoisina ja toisiaan ymmärtäen. Samaa taivasta rikkaalle ja köyhälle ei vain ole. Portit pysyvät suljettuina.
Mutta ei tämä syvästi humanistinen laulu tarjoa ratkaisuksi barrikadeille nousemistakaan. Se tyytyy tiettyyn oikeutettuun syyllistämiseen, joka kohdistuu niihin itseään todella hyvinä ja hurskaina pitäviin. Se on oikeastaan varhainen puheenvuoro hyvinvointivaltion puolesta, aikansa laululyriikassa jotain ratkaisevasti keskiverrosta poikkeavaa.
Tapio Rautavaaran tuotannossa kappale sen sijaan ei ole mikään poikkeus. Suomalaisen iskelmän suurin ja omaehtoisin ääni tulkitsi toki valtavan määrän aivan kaikenlaisia lauluja, mutta siellä ytimessä ovat nämä tällaiset, joissa kuuluu 50- ja 60-lukujen todellisuus, henkilökohtainen omatunnon ääni ja vahva identifioituminen omaan vähäväkiseen taustaan, pyrkimys sanoa jotain todella tärkeää. Rautavaara ei vain laulanut, hän välitti maailmankatsomusta, ja samaa ei voi sanoa vaikkapa Olavi Virrasta, piti hänestä sitten kuinka paljon tahansa. Minulle Rautavaara on ainakin rockia edeltävän ajan kirkkaasti tärkein suomalaisen populaarimusiikin edustaja.
Kitkerän ironista toki on, että suuri osa Ontuvan Erikssonin kuvaamista ikuisilta tuntuneista muureista ehdittiin kaataa ennen kuin niitä ollaan nyt taas pystyttämässä vauhdilla uudelleen. Vuonna 2016 syystä tai toisesta marginaaliin ajautuneille on taas tarjolla paljon hurskaita neuvoja, mutta konkreettisella tasolla vain kasvoja vasten kiinni lyötyjä portteja.
Ontuva Eriksson Youtubessa
tiistai 13. joulukuuta 2016
#6: Noitalinna Huraa!: Puujalkaiset (1989)
Hirveän suuri osa kaikkein upeimmista suomalaisisista yhtyeistä ja artisteista tulee merkityksettömiltä pikkupaikkakunnilta. Tämä johtuu tietysti osittain siitä, että hirveän suuri osa ihan kaikesta Suomessa tulee tällaisilta paikkakunnilta. Jotenkin silti tuntuu, että pop- ja rockmusiikissa näin on ollut jopa keskimääräistä suuremmassa määrin. Se voisi johtua ristivedosta näiden taiteenlajien oletetusti sisäänrakennetun urbaaniuden kanssa, ja toisaalta haja-asutusalueiden nuorille jo vuosikymmeniä tarjolla olleista mahdollisuuksista unelmoida levysoittimen äärellä. Polttava tarve päästä ahtaista ympyröistä laveampiin on erinomaisen hyvä syy tehdä popmusiikkia.
Niinpä maakuntien yksityisajattelijoilla on usein intensiviisempi ja omaleimaisempi ote tekemisiinsä kuin maalikylien tyypeillä, joilla riittää heimoja, joihin ryhmäytyä. Vähemmistö tämän listan kärkipään artisteista näyttäisi olevan kotoisin etelän isoista kaupungeista. Väestöjakaumia katsoen jopa suhteettoman suuri osa todella hyvästä suomalaisesta musiikista kumpuaa alun perin ihan muualta. Noitalinna Huraa!n tuotanto on varmaankin definitiivinen esimerkki tästä tendenssistä. Ja vaikka en aluksi edes ajatellut tätä asiaa todetessani, että Puujalkaiset on monesta upeasta biisistä se paras, niin kappalehan tuntuisi heijastelevan juuri sellaista välitilaa, jossa tietyssä pysähtyneisyydessä omaksi itsekseen kasvanut, mutta liikettä ja muutosta havitteleva nuori ihminen on. Samoja teemoja esiintyy kyllä vähän kaikkialla yhtyeen tuotannossa. Mutta Puujalkaiset - joka ei ole mikään nuoren maakuntabändin esittäytymislaulu, vaan diskografiaa katsoen Noitalinna Huraa!n myöhäistuotantoa - tuntuu painokkaimmalta puheenvuorolta niistä.
Oikeastaan se tuntuu hyvästijätöltä koko yhtyeelle. Noitalinna Huraa! oli loppuun asti osa kotipaikkakuntaansa Peräseinäjokea, ainakin levyttämistään kappaleista päätellen. Vaikka jonkin verran suosiotakin tuli, ei yhtye irtaantunut juuriltaan. Tämä on nyt metaforinen pointti, sillä en edes tiedä, missä vaiheessa mikäkin bändin jäsen muutti mihinkin. Vaikuttaisi vain siltä, että kun lopulta oli aika jättää Peräseinäjoki - paikkana tai mielenmaisemana - loppui myös yhtye. Ja ajattelen, että Puujalkaiset kertoo eniten juuri tästä.
Kappale huokuu samaa jäistä sinisyyttä ja hillittyä jähmeyttä kuin sen hieno videokin (linkki kirjoituksen lopussa). Se on talvibiisi, lumenluontiviittauksistaan lähtien ja jääkiteen tavoin viiltävään kitarasooloonsa päätyen. Peräseinäjoen kaltaisissa paikoissa on ikuinen henkinen talvi, mikä ei ole solvaus, vaan taas kerran yksi tulokulma vuodenaikojen vaihtelun valtavaan merkitykseen suomalaisessa popmusiikissa (ja kaikessa suomalaisessa taiteessa). Talvi edustaa horrosta, mikä voi olla turvallinen ja paradoksaalisesti lämminkin asia. Mutta jos ei halua horrostaa, jos ei halua ensisijaisesti turvaa, on poistuttava talvipesästä.
Tämä ei ole mikään "pois tästä kylästä ja äkkiä" -laulu. Tämä on elegia paikoille, asioille ja ihmisille, joiden on jäätävä taakse. Moniselitteinen, runollinen ja silti kohdittain suorasanaisen tyly:
En katsonut / kun haulikkoines metsään painelit / Ammuit jäniksen ja harakan / ja kiintymykseni.
Kertoja on jo kääntänyt selkänsä tutulle elinpiirille, jossa on toki rakkautta, mutta aina se ei riitä, se voi olla luonteeltaan kahlitsevaa edes tarkoittamatta sitä. Kellot soivat, lähdön hetki on koittanut.
Taakse jää tämä maailma rillipäisten poikaparkojen / ja rappusia lakaisevien mummojen / Tämä maailma leuattomien miesten ja puujalkaisten. Kylänmiesten ja -naisten kansoittama nukkavieru, omalla vähän surullisella tavallaan kaunis, silti riittämätön maailma - mutta myös bändikaverien, yhdenaikaisten hengenheimolaisten maailma, se maailma, josta muutama albumillinen suurelta osin henkeäsalpaavan tärkeää musiikkia syntyi.
Puujalkaiset-video Youtubessa
Niinpä maakuntien yksityisajattelijoilla on usein intensiviisempi ja omaleimaisempi ote tekemisiinsä kuin maalikylien tyypeillä, joilla riittää heimoja, joihin ryhmäytyä. Vähemmistö tämän listan kärkipään artisteista näyttäisi olevan kotoisin etelän isoista kaupungeista. Väestöjakaumia katsoen jopa suhteettoman suuri osa todella hyvästä suomalaisesta musiikista kumpuaa alun perin ihan muualta. Noitalinna Huraa!n tuotanto on varmaankin definitiivinen esimerkki tästä tendenssistä. Ja vaikka en aluksi edes ajatellut tätä asiaa todetessani, että Puujalkaiset on monesta upeasta biisistä se paras, niin kappalehan tuntuisi heijastelevan juuri sellaista välitilaa, jossa tietyssä pysähtyneisyydessä omaksi itsekseen kasvanut, mutta liikettä ja muutosta havitteleva nuori ihminen on. Samoja teemoja esiintyy kyllä vähän kaikkialla yhtyeen tuotannossa. Mutta Puujalkaiset - joka ei ole mikään nuoren maakuntabändin esittäytymislaulu, vaan diskografiaa katsoen Noitalinna Huraa!n myöhäistuotantoa - tuntuu painokkaimmalta puheenvuorolta niistä.
Oikeastaan se tuntuu hyvästijätöltä koko yhtyeelle. Noitalinna Huraa! oli loppuun asti osa kotipaikkakuntaansa Peräseinäjokea, ainakin levyttämistään kappaleista päätellen. Vaikka jonkin verran suosiotakin tuli, ei yhtye irtaantunut juuriltaan. Tämä on nyt metaforinen pointti, sillä en edes tiedä, missä vaiheessa mikäkin bändin jäsen muutti mihinkin. Vaikuttaisi vain siltä, että kun lopulta oli aika jättää Peräseinäjoki - paikkana tai mielenmaisemana - loppui myös yhtye. Ja ajattelen, että Puujalkaiset kertoo eniten juuri tästä.
Kappale huokuu samaa jäistä sinisyyttä ja hillittyä jähmeyttä kuin sen hieno videokin (linkki kirjoituksen lopussa). Se on talvibiisi, lumenluontiviittauksistaan lähtien ja jääkiteen tavoin viiltävään kitarasooloonsa päätyen. Peräseinäjoen kaltaisissa paikoissa on ikuinen henkinen talvi, mikä ei ole solvaus, vaan taas kerran yksi tulokulma vuodenaikojen vaihtelun valtavaan merkitykseen suomalaisessa popmusiikissa (ja kaikessa suomalaisessa taiteessa). Talvi edustaa horrosta, mikä voi olla turvallinen ja paradoksaalisesti lämminkin asia. Mutta jos ei halua horrostaa, jos ei halua ensisijaisesti turvaa, on poistuttava talvipesästä.
Tämä ei ole mikään "pois tästä kylästä ja äkkiä" -laulu. Tämä on elegia paikoille, asioille ja ihmisille, joiden on jäätävä taakse. Moniselitteinen, runollinen ja silti kohdittain suorasanaisen tyly:
En katsonut / kun haulikkoines metsään painelit / Ammuit jäniksen ja harakan / ja kiintymykseni.
Kertoja on jo kääntänyt selkänsä tutulle elinpiirille, jossa on toki rakkautta, mutta aina se ei riitä, se voi olla luonteeltaan kahlitsevaa edes tarkoittamatta sitä. Kellot soivat, lähdön hetki on koittanut.
Taakse jää tämä maailma rillipäisten poikaparkojen / ja rappusia lakaisevien mummojen / Tämä maailma leuattomien miesten ja puujalkaisten. Kylänmiesten ja -naisten kansoittama nukkavieru, omalla vähän surullisella tavallaan kaunis, silti riittämätön maailma - mutta myös bändikaverien, yhdenaikaisten hengenheimolaisten maailma, se maailma, josta muutama albumillinen suurelta osin henkeäsalpaavan tärkeää musiikkia syntyi.
Puujalkaiset-video Youtubessa
torstai 8. joulukuuta 2016
#7: Miljoonasade: Merestä löytynyt (1994)
Aika monelta kaikkien tuntemalta suomalaiselta bändiltä tai artistilta löytyy yllättäviä aarteita, kun katsoo ilmeisimpien hittien taakse. Liekö kukaan silti tehnyt niin paljon suosituimpia karaokeklassikoitaan parempaa materiaalia kuin Miljoonasade. Esimerkkejä löytyy kaikilta yhtyeen varhaisemmilta levyiltä, ja tendenssi huipentuu vuoden 1994 Käärmeenkantaja-klassikkoon, joka huokuu lama- ja ikäkausiangstia, eikä anna kuulijalle suomipop-armoa oikeastaan ainoallakaan raidallaan. Eipä se sitten juuri radiosoittoakaan saanut, mutta ne tietävät, jotka tietävät.
Näinkin vaikuttavan kappalemateriaalin seassa ja koko Miljoonasateen merkillepantavassa tuotannossa Merestä löytynyt nousee päätään pidemmäksi muita. Se on tyhjentävä eepos ja maailman kokonaisselitys. Joka suhteessa täysin ajatonkin se on, tai ainakin resonoi tässä ajassa vielä vahvemmin kuin julkaisuhetkessään. Tosin ysärilama oli monella tapaa nykyisen maailmantilanteen harjoituskappale, eikä tämä ole edes ainoa tuolloinen taideteos, josta tulee vuosi vuodelta tai jopa kuukausi kuukaudelta akuutimpi.
Tällaisia ylisanoja ansaitseva yhteiskunnallinen kappale ei näkemykseni mukaan voi koskaan olla suorasanainen. Parhaat yhteiskunnalliset kappaleet ovat käytännössä aina allegorioita ja/tai metaforia. Säännöstä voidaan poiketa korkeintaan punkin ja räpin viitekehyksissä. Heikki Salo on tietysti Käärmeenkantajan tekstejä kirjoittaessaan ymmärtänyt, miten hänen kaltaisensa lauluntekijän tulee ottaa kantaa. Levyn perustunnetila on vaikuttavat mittasuhteet saava raivon, katkeruuden ja surun sekasotku. Nihilismistä voisi puhua, ellei se olisi tunteettomuuden poetiikkaa ja Salon poetiikka vastakohta sille. Vaikka usko kaikkeen on mennyt, ei turtumus ole vielä astunut tilalle.
Tätä kaikkea Merestä löytynyt kuvittaa parhaiten ja huikeisiin tekstuaalisiin ja musiikillisiin sfääreihin asti yltäen. Se aivan tihkuu pettymistä maailmaan, ihmiseen ja yhteiskuntaan heti upeista ensisäkeistään:
Oli kapteeni sidottu ruoriin / Se kitui kauan ja huokaisten kuoli / Minä olin ainoa eloonjäänyt, ja minä olin mielipuoli.
Siinä on parilla lyhyellä virkkeellä määritelty peruasetelmaksi kaiken tuntemamme ajautuminen säälittävästi karille ja tekstin tarkastelupisteeksi jokin paikka tämän kaiken ulkopuolella, se kylähullun ja todenpuhujan paikka.
(Kyseessä lienee myös viittaus Bram Stokerin Draculaan, josta oli tehty hittielokuva vain pari vuotta ennen Miljoonasateen biisiä. Siinä ruoriin sidotun ja kuiviin imetyn kapteenin ohjastama laiva tuo Britanniaan verenimijän, jonka roolin Salon tekstissä ottanee rivien välissä abstraktimmin koko ihmisten loppuun käyttämiselle perustuva yhteiskuntajärjestelmä, jota kapitalismiksikin kutsutaan. Stokerillakin mielipuoli on todenpuhuja.)
Kertoja päätyy välitilaan, uneksii itsensä keltaiseen merenpohjaan, näkee miten valtava hukkunut armeija / juhli keskellä hylkyjen ja tulee lopulta nostetuksi ajattomuudesta takaisin aikaan, kurjuuteen, köyhyyteen ja groteskiin todellisuuteen, jota Salo kuvaa liioitelluin päävärein: vaimoksi satamahuora, seitsemän likaista lasta kapakan porstuan nurkkaukseen. Nuorin niistä on nimeltään Maanantai / vanhin, sokea, on Sunnuntai. Sortunut maailma, jossa totunnaisuuden meille takaavat luettelot ovat kääntyneet ympäri, ja pyhyys on sokeutta.
Kun Merestä löytynyt on sekä biisin nimi että kertosäetoisto, on ajateltava merta. Miksi se on Salolle niin keskeinen metafora? Myöhempi ja niin ikään varsin hieno Meri ei kerro -biisi alleviivaa meren päättymättömyyttä, tuntemattomuutta ja vaitonaisuutta. Mereen kuollut ei päädy haudattavaksi. Meressä on vielä salaisuuksia, meri on ihmisen pyyteitä isompi, tulee olemaankin. Kokonaiset kulttuurit ovat myyteissämme sortuneet mereen, toisaalta kaikki elämä on sieltä lähtöisin. Meri on nähnyt kaiken sen, minkä kukaan ihminen on koskaan nähnyt, ja paljon enemmän. Merestä löytynyt on nähnyt hänkin enemmän kuin maallaeläjät, elämänsä ja elämänmuotonsa oikeutukseen ja pysyvyyteen virheellisesti uskovat. Merestä löytynyt on hullu, mutta pyhä hullu. Hän on nähnyt sen valtavan hukkuneen armeijan, kadonneiden sivilisaatioiden, romahtaneiden hybristen, raadot.
Biisin upea lopetus vetää langat yhteen alun kanssa:
Täällä ruoreihin sidotut kapteenit / ohjaa myrskyssä laivojaan / ja ruuman kätköissä juhlivat peijoonit / ahneus paukkuen ahtereistaan / Joskus sattunut on ehkä niin tai näin / On laiva karille rysähtänyt / Siitä minä olen aivan hiljaa / minä, merestä löytynyt.
Tämä on niin väkevää kamaa, että biisin musiikillinenkin ylivertaisuus Miljoonasateen koko tuotannossa tuntuu lähinnä asiaankuuluvalta. Sekä kappaleen akustinen taustakomppi että päälle hämmentävän hyvällä tyylitajulla sovitetut dramaattiset jouset onnistuvat välittämään juuri sellaista samaan aikaan keinahtelevaa ja aaltoilevaa että pohjatonta ja lähes väkivaltaista tunnelmaa, joka on ihmisnäkökulmasta maailman reunan yli asti jatkuvan suuren meren tunnelma. Tämä on isoimpia ja tärkeimpiä koskaan kuulemiani musiikkikappaleita.
Merestä löytynyt Youtubessa
Näinkin vaikuttavan kappalemateriaalin seassa ja koko Miljoonasateen merkillepantavassa tuotannossa Merestä löytynyt nousee päätään pidemmäksi muita. Se on tyhjentävä eepos ja maailman kokonaisselitys. Joka suhteessa täysin ajatonkin se on, tai ainakin resonoi tässä ajassa vielä vahvemmin kuin julkaisuhetkessään. Tosin ysärilama oli monella tapaa nykyisen maailmantilanteen harjoituskappale, eikä tämä ole edes ainoa tuolloinen taideteos, josta tulee vuosi vuodelta tai jopa kuukausi kuukaudelta akuutimpi.
Tällaisia ylisanoja ansaitseva yhteiskunnallinen kappale ei näkemykseni mukaan voi koskaan olla suorasanainen. Parhaat yhteiskunnalliset kappaleet ovat käytännössä aina allegorioita ja/tai metaforia. Säännöstä voidaan poiketa korkeintaan punkin ja räpin viitekehyksissä. Heikki Salo on tietysti Käärmeenkantajan tekstejä kirjoittaessaan ymmärtänyt, miten hänen kaltaisensa lauluntekijän tulee ottaa kantaa. Levyn perustunnetila on vaikuttavat mittasuhteet saava raivon, katkeruuden ja surun sekasotku. Nihilismistä voisi puhua, ellei se olisi tunteettomuuden poetiikkaa ja Salon poetiikka vastakohta sille. Vaikka usko kaikkeen on mennyt, ei turtumus ole vielä astunut tilalle.
Tätä kaikkea Merestä löytynyt kuvittaa parhaiten ja huikeisiin tekstuaalisiin ja musiikillisiin sfääreihin asti yltäen. Se aivan tihkuu pettymistä maailmaan, ihmiseen ja yhteiskuntaan heti upeista ensisäkeistään:
Oli kapteeni sidottu ruoriin / Se kitui kauan ja huokaisten kuoli / Minä olin ainoa eloonjäänyt, ja minä olin mielipuoli.
Siinä on parilla lyhyellä virkkeellä määritelty peruasetelmaksi kaiken tuntemamme ajautuminen säälittävästi karille ja tekstin tarkastelupisteeksi jokin paikka tämän kaiken ulkopuolella, se kylähullun ja todenpuhujan paikka.
(Kyseessä lienee myös viittaus Bram Stokerin Draculaan, josta oli tehty hittielokuva vain pari vuotta ennen Miljoonasateen biisiä. Siinä ruoriin sidotun ja kuiviin imetyn kapteenin ohjastama laiva tuo Britanniaan verenimijän, jonka roolin Salon tekstissä ottanee rivien välissä abstraktimmin koko ihmisten loppuun käyttämiselle perustuva yhteiskuntajärjestelmä, jota kapitalismiksikin kutsutaan. Stokerillakin mielipuoli on todenpuhuja.)
Kertoja päätyy välitilaan, uneksii itsensä keltaiseen merenpohjaan, näkee miten valtava hukkunut armeija / juhli keskellä hylkyjen ja tulee lopulta nostetuksi ajattomuudesta takaisin aikaan, kurjuuteen, köyhyyteen ja groteskiin todellisuuteen, jota Salo kuvaa liioitelluin päävärein: vaimoksi satamahuora, seitsemän likaista lasta kapakan porstuan nurkkaukseen. Nuorin niistä on nimeltään Maanantai / vanhin, sokea, on Sunnuntai. Sortunut maailma, jossa totunnaisuuden meille takaavat luettelot ovat kääntyneet ympäri, ja pyhyys on sokeutta.
Kun Merestä löytynyt on sekä biisin nimi että kertosäetoisto, on ajateltava merta. Miksi se on Salolle niin keskeinen metafora? Myöhempi ja niin ikään varsin hieno Meri ei kerro -biisi alleviivaa meren päättymättömyyttä, tuntemattomuutta ja vaitonaisuutta. Mereen kuollut ei päädy haudattavaksi. Meressä on vielä salaisuuksia, meri on ihmisen pyyteitä isompi, tulee olemaankin. Kokonaiset kulttuurit ovat myyteissämme sortuneet mereen, toisaalta kaikki elämä on sieltä lähtöisin. Meri on nähnyt kaiken sen, minkä kukaan ihminen on koskaan nähnyt, ja paljon enemmän. Merestä löytynyt on nähnyt hänkin enemmän kuin maallaeläjät, elämänsä ja elämänmuotonsa oikeutukseen ja pysyvyyteen virheellisesti uskovat. Merestä löytynyt on hullu, mutta pyhä hullu. Hän on nähnyt sen valtavan hukkuneen armeijan, kadonneiden sivilisaatioiden, romahtaneiden hybristen, raadot.
Biisin upea lopetus vetää langat yhteen alun kanssa:
Täällä ruoreihin sidotut kapteenit / ohjaa myrskyssä laivojaan / ja ruuman kätköissä juhlivat peijoonit / ahneus paukkuen ahtereistaan / Joskus sattunut on ehkä niin tai näin / On laiva karille rysähtänyt / Siitä minä olen aivan hiljaa / minä, merestä löytynyt.
Tämä on niin väkevää kamaa, että biisin musiikillinenkin ylivertaisuus Miljoonasateen koko tuotannossa tuntuu lähinnä asiaankuuluvalta. Sekä kappaleen akustinen taustakomppi että päälle hämmentävän hyvällä tyylitajulla sovitetut dramaattiset jouset onnistuvat välittämään juuri sellaista samaan aikaan keinahtelevaa ja aaltoilevaa että pohjatonta ja lähes väkivaltaista tunnelmaa, joka on ihmisnäkökulmasta maailman reunan yli asti jatkuvan suuren meren tunnelma. Tämä on isoimpia ja tärkeimpiä koskaan kuulemiani musiikkikappaleita.
Merestä löytynyt Youtubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)