Jos etsit kadonnutta aikaa / jotain, josta jouduit luopumaan / liian usein huomaat: / ei se totta ollutkaan.
Siinä se on, taas kerran heti avaussäkeissä, tärkein perustelu sille, että Rin Tin Tin kaikista Gösta Sundqvistin kymmenistä klassikoista ja unohdetummista mestariteoksista on tällä listalla.
Tuo vain on niin kauniisti ja täsmällisesti soivaa suomea, ettei sen kirjoittajaa voi olla kumartamatta. Nyanssit ovat aina viehättäneet minua: että sanotaan liian usein huomaat eikä latteammin vaikkapa hyvin usein huomaat. Heti tulee uusia sivumerkityksiä. Entäpä aloittavan sivulauseen elegantin huomaamaton Proust-viittaus? Tai ylipäätään näiden säkeiden melkoista elämänviisautta välittävä perusviesti: nostalgia on fantasiaa, kaivatessamme jotain mennyttä kaipaamme aina jotain, mitä ei nykyisyydessä näkemässämme muodossa koskaan ollut. Siitä kai pitäisi seurata, ettei kannata kaivata mennyttä.
Vaikka kaikkihan me välillä etsimme sitä kadonnutta aikaa, jolloin Gösta Sundqvist vielä oli elossa ja teki ainakin silloin tällöin uusia mestariteoksia, jäähyväislevyksi jääneen Hopeahääpäivän Jani-helmeen asti.
Mutta vuonna 1988 Gösta oli kaikkein parhaassa vedossaan, ja mestariteoksia pursuileva Häntä koipien välissä on toki klassisin Leevi-levy. Synkemmällä tuulella siltä olisi voinut valita tälle listalle vaikkapa yhteiskunnallisten itsemurhatarinoiden ykkösen Pimeä tie, mukavaa matkaa, joka kaiken lisäksi ennakoi lama-ajan tunnelmia usealla vuodella. (Sundqvist oli uranuurtaja myös ekologisissa teemoissa ja syntikkapopin suomalaistamisessa, vain pari kevyttä esimerkkiä mainitakseni).
Rin Tin Tin ei oikeastaan ole Leavingsin uraanuurtavimpia teoksia, vaikka eräs toimittajatuttu joskus huomauttikin, että sen mandoliinipopilla on yhtäläisyytensä siihen soundiin, jolla muuankin R.E.M. nousi hieman myöhemmin supertähteyteen. Täydellinen se kyllä on, ja lähes 30 vuoden perspektiivistä tämä on ratkaisevinta. Se on yksinkertaisesti viiden tähden sävellys, sanoitus ja sovitus. Ei lisättävää, ei poistettavaa. Naurettavan vaivaton esitys, välittömästi mieleen jäävä ja loputtomiin kuuntelua kestävä, koskettava ja hauska yhtä aikaa, onnistuneesti sekä sisällä aiheessaan että sen ulkopuolella. Jollain tapaa ehkä göstamaisin biisi niistä kaikista. Göstamaisella tarkoitan juuri tällaista vakavan ja ironisen ristivalotusta, jonka kaikki tietysti tietävät leimaavan hänen tuotantoaan, mutta myös kerrontaperspektiiviä, jossa ensimmäisen ja kolmannen persoonan rajat hämärtyvät.
Niin, Rin Tin Tinhän on itse asiassa kerrottu toisessa persoonassa. Sen alkusäkeissä ei siis ole paheksuttua sinä-passiivia, vaan kertoja puhuttelee siinä itseään. Vai puhutteleeko? Heti tämän jälkeen hän siirtyy puhuttelemaan jotakuta toista, aikojen takaista rakastettua, sellaista joka palaa säännöllisesti mieleen, vaikka sitä pintatasolla onkin siirtynyt elämässään eteenpäin, toisen kanssa naimisiin jne. Jouduin naimisiin, kertoja huomauttaa. Siinä taas esimerkki tarinan syventämisestä yksittäisellä sanavalinnalla. Nykyään tai tekstin tekoaikanakaan ei Suomessa konkreettisesti jouduta naimisiin, mutta kertoja kokee ajautuneensa tuohon tilanteeseen, ellei nyt vastoin tahtoaan, niin ilman omaa aktiivista panostaan kuitenkin.
Ylipäätään kertoja vaikuttaa oman elämänsä ajopuulta, ja on ollut sitä jo ihannoimassaan suhteessa Rin Tin Tin -villakoiran omistajan kanssa. Lisää huomionarvoisia asioita: villakoira nimetään, rakastettua ei. Mutta villakoira onkin kertojan todellinen samastumispiste ja symboloi hänen omaa rooliaan tuossa suhteessa ja ilmeisesti elämässä yleensä. Villakoira myös kilpaili emäntänsä suosiosta kertojan kanssa ja nähtävästi voitti.
Ei kuulosta kummoisen nostalgian arvoiselta jaksolta elämää, mutta siitähän Sundqvist tässä puhuu, että me haikailemme typeriä, unohtamisen arvoisia asioita - koska emme oikeastaan haikaile niitä, vaan yleensä jotain oletettua parempaa aikaa, projisoitiin se sitten mihin konkreettiseen tahansa. Kertoja on myynyt tuon suhteen aikaan kuuntelemansa levyt, mutta ne levyt / usein radiossa soivat / tai ne voivat olla muitakin / Lähes kaiken sinusta jo melkein unohdin. Tässä ironia on jo suorastaan alleviivattua, tuplavarmistettua. Sundqvist haluaa saada perille sen pointin, ettei menneessä rypevä ihminen ajattele mitään todellista, yksityiskohdat voidaan muuttaa muiksi, itse asia ei siitä muutu miksikään.
Tärkeintä tekstissä ei sanota ääneen, koska se ei ole tarpeen: asia muuttuu vain katsomalla menneen sijasta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.
Tekstin sinä ei ole kukaan todellinen toinen ihminen, vaikka olevinaan onkin sellaiselle suunnattu. Se on dialogia oman itsen kanssa, yritys luovia nostalgian karikoiden läpi ja saada ote elämään. Kertoja on vielä kaukana tässä onnistumisesta, mutta hänellä on toivoa. Minä olen olemassa vielä, vaikka säe jatkuukin lohduttomasti: minä vieläkin sua muistelen.
Popmusiikissa psykologiaa tulisi käyttää hyvin varoen, eikä psykologisointiin tulisi syyllistyä koskaan. Gösta Sundqvist onnistui tässä vaikeassa lajissa, tässäkin.
Rin Tin Tin Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti