Kauko Röyhkän tuotantoon tutustuminen 1990-luvun puolella oli kuin löytöretkeilyä salatiedon maailmaan. Monesta vanhasta levystä ei kai ollut saatavilla lainkaan cd-painosta, tai joka tapauksessa sellaiset olivat vuosia vanhoja ja liki mahdottomia löytää. Rovaniemen kirjaston musiikkiosastolta löytyi kiinnostava hajaotanta Nartun albumeita jostain syystä nimenomaan kasettimuodossa. Eräs vanhempi helsinkiläinen tuttava, pitkän linjan fani, nauhoitti lisää. Katalogi paljastui laulu ja helmi kerrallaan, tavalla jota on väsymykseen asti toistellun kliseen mukaisesti mahdotonta ymmärtää nykyään. Varmaan juuri siksi yksittäisten kappaleiden merkitys nousi parhaimmillaan niin suureksi, puhumattakaan sitten uudesta kokonaisesta albumista, jos sellaisen sai käsiinsä.
Onnenpäivä tuli ulottuvilleni kerralla kokonaisuudessaan, se oli yksi niistä Rovaniemen kirjaston kaseteista. Vieläkin tulee kylmät väreet, kun ajattelee ensi hetkiä tuon moneen kertaan soitetun ja äänenlaadultaan kaiketi jo aika kulahtaneen äänitteen parissa. Kyllä se olisi edelleen nimettävä Röyhkän parhaaksi levyksi, ainakin näin subjektiivisesti. Kanavaan hukkunut, Rakkauden valtakunta, Majuri Thompson, nimibiisi... Mutta kovin kaikista on silti Nivelet, kappale joka tuntui suoranaiselta täsmäiskulta siihen esteettiseen ja temaattiseen maailmaan, jonka koin 18-vuotiaana kaikkein houkuttelevimmaksi.
Tuota maailmaa on vaikea määritellä tarkkaan, mutta pikkukaupungit ja erityisesti niiden laitamien luonnonläheiset asuinalueet toimivat sen kehyksinä, sitten piti olla loputtomalta tuntuva ja silti paniikinomaisen lyhyt kesä, kuumia päiviä ja salamyhkäisiä öitä, hirveästi tyhjää aikaa ja jokaisessa hetkessä ja jokaisessa pienessä havainnossa kuitenkin dramaattisia merkityksiä, kaiken alla epämääräistä uhkaa, pieni aavistus kauhua ja kuolemaa, ja tietysti romantiikkaa, joka ei ilmene niinkään rakkausjuttuina, joista ei sanottavaa kokemusta ollut, vaan romanttisena suhtautumisena maailmaan, kaikkeen tuohon edellä mainittuun.
Kirjoittajana, lukijana ja laululyriikan harrastajana aloin juuri noihin aikoihin viehättyä siitä, että asiat sanotaankin rivien välissä, vihjaillaan muttei paljasteta mitään, ei aloiteta eikä lopeteta, ehkä kerrotaan näennäisesti jokin tarina, jossa ei kuitenkaan ole juuri mieltä, jos sitä yrittää tulkita vain tarinana. Tämä on Nivelet-biisin kerrontastrategia, ja Nartun sille luoma musiikillinen ilmiasu välittää kaiken sen autereisen jännitteen ja toismaailmallisen kauhun ja kauneuden, jota teksti vaatiikin.
Ei voi liikaa hehkuttaa sitä, miten jumalattoman kovassa vedossa Röyhkä ja Narttu alkoivat näihin aikoihin olla. Kultaista kautta jatkui kokoonpanovaihdoksista ja lopulta Narttu-nimestä luopumisestakin huolimatta täydet kymmenen vuotta, Jumalan lahjaan asti. Se levy tuntuu hallitsevine okkulttisine teemoineen eräänlaiselta päätepisteeltä sille polulle, jolle Röyhkä Onnenpäivällä ja erityisesti Nivelet-biisillä lähti alkuaikojen provokaattorivaiheen jälkeen. Tuota aikakautta leimaavat vahvasti visuaaliset laulut, joissa saattoi joskus olla selkeä tarinakin, mutta useammin vain vahva tunnelma ja hirveästi yksityiskohtia ja kielellisiä täsmäoivalluksia, jotka sen tunnelman luovat, musiikin sävykkyyden ohella. Musiikki oli Röyhkän kultakaudella usein suomalaiseksi rockiksi pehmeää ja eleganttia, toisaalta tilanteen niin vaatiessa tylymmin rokkaavaa kuin juuri ainoallakaan "rockbändiksi" mielletyllä aikalaisella. Itseäni nyt tietysti viehättää se pehmeämpi ja aavistelevampi osa tuotantoa lähtökohtaisesti enemmän.
Nivelet on joka suhteessa huippuesimerkki siitä, millaista musiikkia näistä lähtökohdista saattoi syntyä. Teksti tarjoilee kuulijalle paljon yksityiskohtia, mutta ne tuntuvat kuin hajaotoksilta jostain paljon laajemmasta tarinasta, jonka kokonaisuus muodostuu vasta kuulijan päässä, sikäli kuin hänellä riittää mielikuvitusta aukkokohtien täyttämiseen. Tärkeimmän teksti antaa, eli miljöön, settingin: ollaan nuoria, varmaankin ihan ala-asteikäisiä poikia vasta. Ollaan omakotitalon pihalla teltassa yötä, on tietysti juuri sellainen fantasioiden loputon kesä.
Mitä sitten tapahtuu, onkin tulkinnanvaraisempaa. Ulkoa kuuluu kovaa kopinaa ja toraa. Kertojalla on varmaankin tapahtumapaikkaan ja sen asujaimistoon liittyvä ensiselitys: Ajattelin Pekee / taas se sitä tekee / hollannikkailla hyppelee rappusia. (Kuka Peke sitten onkaan, hän pääsi kaksi vuotta myöhemmin oman laulunsa nimihahmoksi Maa on voimaa -levyn yhtä mystisessä avausbiisissä.)
Kertoja kiertää talon, auton ja istutukset, ei näe mitään, menee sisälle, havaitsee kaikkien olevan nukkumassa. Mutta mitä ihmettä sitten tapahtuu? Hän havahtuu vilkkaan mielikuvituksen herättämään ajatukseen: Epäilin jo pahan voiman liikkuvan aamuyön auringossa. Tässä vaiheessa hän on ilmeisesti jo palannut ulos. Joka tapauksessa hän näkee jotakin, mihin biisi kulminoituu ja mihin sen kaikki tihenevä merkityssisältö tyhjenee.
Siinä soratöyräällä huomasin ne / Huutelivat törkeitä, milloinkaan en / ole pelästynyt niin /ja puhekyvyn pelko suustani vei / Olentojen jalat, nivelet ei samaan / suuntaan taivu kuin oikeilla ihmisillä.
Tässä hämmentävässä ja hämmentävän voimakkaassa pysäytyskuvassa on enemmän merkityssisältöä kuin näin lyhyessä tilassa tai koko elämässä on mahdollista avata. Se on ihan silkkana silmien eteen visualisoituna näkynä sekä vaikuttava että mahtavalla tavalla groteskin humoristinen. Kauhunäkykin tietysti, kertoja menettää tajuntansa ja herää nurmikolta aamuauringon jo valaistessa., kun kalkkijuna vislasi kahdeksalta. Hänen kenties yllättävä johtopäätöksensä kokemastaan on kauhulle käänteinen:
Jumalainen näky, Jumala ei väsy / Teräs välkehtiköön / Ihana on kesä, ihana on elää / Meitä katsovat kuolleet kateellisina / hyvin katkerina.
Jos Niveliä alkaisi oikein kaikin kirjallisuusanalyysin keinoin tutkistelemaan, havaitsisi sen kaiketi olevan allegoria jostain sinne lapsuuden ja teini-iän hämärään välimaastoon sijoittuvasta, kaikenlaisten kirjoittajien usein käsittelemästä ikävaiheesta, johon liittyvät sellaiset kuluneet fraasit kuin "lapsuuden loppu", "viimeinen kesä", jne. Toisin sanoen murrosiän varhaisista vaiheista. Outoja ja pelottaviakin asioita tapahtuu, mutta elämänvoima kuohuu suonissa ja elämä on myös ihanaa. Ja luonnollisesti on kesä, kuuma ja loputon.
Mutta tämä olisi banaali tapa tyhjentää teksti, johon Röyhkä on ladannut kaiken huomattavan kykynsä kirjoittajana ja suomen kielen suvereenina käyttäjänä. Lopulta kaikki nuo hollannikkaat ja outoniveliset olennot ja törkeyksien huutelemiset tästä superklassikon tekevät - ja tietysti Narttu vuosimallia 1983, Riku Mattilan mieletön slidekitarateema, biisin mahtavan nyrjähtänyt vähän tribaalinen rytmiikka, kaikki minkä ansiosta Nivelet ja yleensäkin Röyhkän ja Nartun kultakauden musiikki muodostaa täydellisen antiteesin popedoille, epuille ja juiceille ja samalla suomirockin 80-luvun kirkkaasti parhaan julkaisukatalogin, sikäli kuin tämän haluaa suomirockiksi luokitella.
Nivelet Youtubessa
Kiinnostaisi kuulla, minkä muiden Kaukon biisien lyriikoita arvostat erityisesti.
VastaaPoista