#1: Anneli Saaristo: Tyttö ja tanssiva karhu (1985)

Tämmöisen listan ykköstä ei määritellä sellaisin kriteerein, jotka voisi kirjata läpinäkyvästi tähän. Intuitio ratkaisee. Ja intuitio sanoi heti asiaa kunnolla mietittyäni aika vastustamattomin äänenpainoin, että jos minun on joku musiikkiesitys ilmoitettava kaikkien aikojen parhaaksi suomenkieliseksi populaarimusiikkikappaleeksi, on se Tyttö ja tanssiva karhu, jonka Kaj Chydenius sävelsi Marja-Leena Mikkolan runoon ja Anneli Saaristo lauloi unohtumattomaksi klassikoksi.

Tämän asian selvittyä voi sitten alkaa miettiä, miksi näin on. Mutta eivät sellaiset pohdinnat koskaan johda edes itselle sisäisesti tyydyttävään vastaukseen, puhumattakaan että sen pystyisi selittämään ulkopuolisille jotenkin mielekkäästi. Miksi joku musiikkikappale tai muu taideteos sadoista, tuhansista aivan järjettömän hyvistä tuntuu niin olennaiselta, että sitä on valmis raskauttamaan tällaisella ykkössijalla? Siinä täytyy olla kyse monimutkaisesta henkilökohtaisten arvostusten vyyhdistä, oikeastaan identiteetin määrittelystä, vähän niin kuin sosiaaliseen mediaan laitetusta profiilikuvasta: tällainen minä olen. Ihminen, jonka mielestä Tyttö ja tanssiva karhu on paras suomenkielinen biisi koskaan.

Tältä listalta löytyy paljon kappaleita, jotka tuntuvat yrityksiltä isoiksi teoksiksi, jopa maailman kokonaisselityksiksi. Rakastan sellaisia kappaleita silloin, kun ne saavuttavat edes osan tavoitteistaan. Silloin taide on suurimmillaan, häpeämättömän kunnianhimoisena ja naurettavan dramaattisena. Silloin, kun se ei aliarvioi yleisöään, päinvastoin olettaa näiden kaivautuvan rivien ja nuottien väliin ja liitävän niiden siivillä toisiin maailmoihin ja palaavan tähän maailmaan ajatuksia, tuntemuksia ja innoituksia rikkaampana.

Ja kun joku tai jotkut ovat yrittäneet tätä ja onnistuneet tavalla, joka osuu johonkin yleisön edustajassa niin tarkkaan, että sata ajatusta, tuhat tuntemusta ja innoitusten miljoonasade syntyvät, silloin ollaan jo hyvin lähellä kaikkien aikojen parasta, tuota äärimmäisen subjektiivista ja juuri siksi äärimmäisen olennaista määritelmää. Sitten täytyy vain valita siinä onnistuneiden teosten joukosta se syvimmälle tikkatauluun uponnut tikka.

Tyttö ja tanssiva karhu on runoon perustuva kuusiminuuttinen valssi, mutta sisältönsä puolesta se voisi yhtä hyvin olla eepillinen romaanisarja, paitsi että sellaisissa on yleensä tyhjäkäyntiä ja tilkettä. Aika harva romaanisarja sitä paitsi mahduttaa itseensä tarinan lisäksi yhtä suuren määrän sen mahdollisia tulkintoja. Mikkolan runo ohjaa väistämättä ajattelemaan itseään allegoriana, mutta mistä se oikeastaan on allegoria? Tästä en ole satojen kuuntelukertojen jälkeen vieläkään varma. Enkä toisaalta usko, että tekstin olisi tarkoituskaan kertoa vain yhdestä asiasta. Olen ajatellut sen kertovan ainakin seuraavista:

- ihmisen elämänkaari lapsuuden viattomuudesta aikuistumiseen, josta seuraa keveiden asioiden muuttuminen painaviksi - rakkautta varjostaa ajatus sen päättymisestä, elämää ajatus kuolemasta - ymmärrys omasta narrin roolistaan kaikkeuden kalseudessa ja lopulta unohtaminen ja unohtuminen

- 1900-luvun myllerrykset, joissa illuusioita tuhottiin liukuhihnatyönä ja sydänveri virtasi koskina, mutta rakkaus ja taide näyttäytyivät tasapainottavina ja elämää säilyttävinä voimina silloinkin, kun rakkautta tunteneet ja taidetta tehneet ihmiset päätyivät kaikesta huolimatta kuolemaan, jopa tappamaan toisiaan

- ja kaikkein tärkeimpänä se karhu, jonka uskon edustavan inspiraatiota, tuota tyhjää ja kaunista sanaa, viihdyttäjän ja/tai taiteilijan elämänkohtaloa, Mikkolan tekstin markkinatietä, ikuista, joskin tietysti lopulta kuolemaan päättyvää tanssia keveyden ja raskauden, rakkauden ja kuoleman, rytmin ja melodian välissä - eikä kukaan tietysti unohdu niin nopeasti kuin viihdyttäjä tai huono-onnisempi taiteilija. Eikä kukaan syty taiteilijalle niin tulisesti kuin inspiraatio, eikä kukaan kuole häneltä niin lopullisesti.

Avainsäkeet lienevät ne viimeiset: On tarina vanha, sen peittää / jo tomu hiljaisin / ja tyttökin unohti kaiken / ja unohtui itsekin.

Avainsävelinä taas pidän biisin aloittavaa ja päättävää sirkusposetiivia, joka sulkee sen ympyräksi, on introssa petollisen kepeä, outrossa ironisen hilpeä. Välissä on eletty elämä, tai lukemattomia elämiä.

Välissä on myös toteutettu melodramaattinen valssi, joka on kuin tanssisaleihin satavaa totuuden tähtipölyä, eleganteinta tämän maan ns. kevyen musiikin puitteissa koskaan sävellettyä ja sovitettua. Kaj Chydeniusta pidän jäännöksettä nerona, Tyttö ja tanssiva karhu on siitä paras todiste. Sen nyanssien määrää! Sovitus keinahtelee ja kipinöi Saariston laulun mukana tarvittaessa hillitysti, sitten mielettömiin korkeuksiin nousten. Säkeistöjen väleihin Chydenius ripottelee ohimennen rakkauden syväolemukselta kuulostavia pianojuoksutuksia. Ei voi olla toivomatta, että elämä olisi yhtä ylevää kuin tämä musiikki.

Anneli Saaristo taas on varmasti Suomen aliarvostetuimpia laulajia ja tulkitsijoita. Hänen äänensä soi intensiivisenä ja kylmänkirkkaana ja slaavilaisena kuin huippulaatuinen vodka. Se on seinään rikki heitettyjen lasien ja Eremitaashin varjoissa vuodatettujen kyyneleiden ääni. Mahtipontinen, kohtuuton ja elämää suurempi ääni.

Ääni tälle laululle, siis. Laululle, joka on niin sanotun populaarimusiikin äärimmäinen keskisormennäyttö heille, jotka eivät osaa mieltää sitä yhdeksi suomalaisen kulttuuri- ja mentaalihistorian tärkeimmistä ja sitä tarkimmin valaisevista taidemuodoista.


Tyttö ja tanssiva karhu Youtubessa