Ontuva Eriksson oli äitini kertomaan mukaan eräs mummuni suosikkilauluja. Hän kuuluu samastuneen siihen varsinkin viimeisen vuosikymmenensä aikana, kun hänen toinen jalkansa oli jouduttu amputoimaan, mutta tekstin kuvaamia hahmoja on tietysti väistämättä pyörinyt siellä, missä mummu ja vaari vanhakantaisen työväenluokan edustajina ovat elämäänsä sodanjälkeisinä vuosina eläneet. Tapio Rautavaara lienee merkinnyt heille jotakuta, joka on pystynyt kuvaamaan tätä elämänpiiriä omia ja muiden tekemiä lauluja tulkitessaan tavalla, johon tyypillinen satumaa-iskelmä ei edes pyrkinyt. Niin mummu kuin vaarikin pitivät Rautavaarasta - "faneiksi" heidän kaltaisiaan ihmisiä olisi aika vaikea mieltää, arvostus ja samanmielisyys tuntuvat tässä ihailua olennaisemmilta tunneimpulsseilta.
Ontuva Eriksson on kirjailija Oiva Paloheimon upea teksti, jonka Rautavaara on säveltänyt ja levyttänyt melko varhaisessa vaiheessa tähteyttään, 50-luvun alussa, ennen kuin Suomi oli päässyt kunnolla jaloilleen. Moni ei tietysti päässyt koskaan, ja siitähän tässä onkin kysymys. Biisin Youtube-klippiin on lätkäisty stillkuva ilmeisesti jonkinlaisesta veteraanilaulujen kokoelmalevystä alaotsikoltaan "Sodan arvet". No, Ontuvassa Erikssonissa ei mainita sanallakaan sotia tai muutakaan syytä päähenkilön asemalle vammautuneena ja sosiaalisesti halveksuttuna kerjäläisenä, mutta vuoden 1951 yleisö on toki osannut lukea rivienvälejä.
Vasta tuossa viime viikolla satuin yleisessä saunassa kuulemaan erään vanhemman mieshenkilön monologin siitä, miten sotien jälkeen Helsingin puistoissa lojui heitteille jätettyjä sotaveteraaneja, useimmat ympäripäissään, kuka kädettömänä, kuka jalattomana, kuka "vain" psyykkisesti tuhottuna. Tämmöiset väläykset ovat Ontuvan Erikssonin ilmeinen subteksti, mutta Paloheimon ja Rautavaaran suuri perusoivallus on nostaa laulu tiettyjen, selkeästi määriteltyjen vähäosaisuuden syiden yläpuolelle. Se kertoo kenestä tahansa lähimmäisestä, joka on joutunut pohjalle. Se ei moralisoi eikä diskriminoi, eikä se ylennäkään ketään. Se on jäännöksettä puheenvuoro ihmisyyden itseisarvon puolesta.
Tekstin radikaaliuden omana aikanaan viimeistelee sen kyyninen näkökulma uskontoon sinä moraalin monopolina, jota se vielä 50-luvun alussa ja vähän sen jälkeenkin esitti. Ei siis kristinuskoon, vaan kristinuskontoon, tai oikeastaan sen ulkokultaisten harjoittajien väärintulkintoihin siitä. Ontuva Eriksson on biisin alussa kuollut ja saapunut taivaan porteille, mitä pidemmälle hän ei ole pääseväkään. Pyhien porttien takana pitävät valtaa samat tahot, jotka maan päälläkin nyrpistivät Erikssonille nenäänsä. Onhan se taivainen juhla muka luvattu kerjäläisellekin, mutta toden tullen se koostuu almuista ja hurskaista neuvoista, kun Luojan edessä on pakko esittää edes jotain. Illalla portit suljetaan kuin ne puistonportitkin, joilla Eriksson on eläessään kerjännyt.
Paloheimon tekstiä on vaikea tulkita muuten kuin hiljaa vallankumoukselliseksi. Se sanoo, ettei kärsiminen maan päällä, sen korkeamman kruunun odottaminen, johda mihinkään. Ei täällä alistetuille odota missään toisaallakaan kohtalon asetelmat kääntävää autuutta. Ei ole mitään yhteistä taivasta, jossa maallisten rikkauksien haltijat ja vähäväkiset kohtaisivat toisensa tasa-arvoisina ja toisiaan ymmärtäen. Samaa taivasta rikkaalle ja köyhälle ei vain ole. Portit pysyvät suljettuina.
Mutta ei tämä syvästi humanistinen laulu tarjoa ratkaisuksi barrikadeille nousemistakaan. Se tyytyy tiettyyn oikeutettuun syyllistämiseen, joka kohdistuu niihin itseään todella hyvinä ja hurskaina pitäviin. Se on oikeastaan varhainen puheenvuoro hyvinvointivaltion puolesta, aikansa laululyriikassa jotain ratkaisevasti keskiverrosta poikkeavaa.
Tapio Rautavaaran tuotannossa kappale sen sijaan ei ole mikään poikkeus. Suomalaisen iskelmän suurin ja omaehtoisin ääni tulkitsi toki valtavan määrän aivan kaikenlaisia lauluja, mutta siellä ytimessä ovat nämä tällaiset, joissa kuuluu 50- ja 60-lukujen todellisuus, henkilökohtainen omatunnon ääni ja vahva identifioituminen omaan vähäväkiseen taustaan, pyrkimys sanoa jotain todella tärkeää. Rautavaara ei vain laulanut, hän välitti maailmankatsomusta, ja samaa ei voi sanoa vaikkapa Olavi Virrasta, piti hänestä sitten kuinka paljon tahansa. Minulle Rautavaara on ainakin rockia edeltävän ajan kirkkaasti tärkein suomalaisen populaarimusiikin edustaja.
Kitkerän ironista toki on, että suuri osa Ontuvan Erikssonin kuvaamista ikuisilta tuntuneista muureista ehdittiin kaataa ennen kuin niitä ollaan nyt taas pystyttämässä vauhdilla uudelleen. Vuonna 2016 syystä tai toisesta marginaaliin ajautuneille on taas tarjolla paljon hurskaita neuvoja, mutta konkreettisella tasolla vain kasvoja vasten kiinni lyötyjä portteja.
Ontuva Eriksson Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti