Hirveän suuri osa kaikkein upeimmista suomalaisisista yhtyeistä ja artisteista tulee merkityksettömiltä pikkupaikkakunnilta. Tämä johtuu tietysti osittain siitä, että hirveän suuri osa ihan kaikesta Suomessa tulee tällaisilta paikkakunnilta. Jotenkin silti tuntuu, että pop- ja rockmusiikissa näin on ollut jopa keskimääräistä suuremmassa määrin. Se voisi johtua ristivedosta näiden taiteenlajien oletetusti sisäänrakennetun urbaaniuden kanssa, ja toisaalta haja-asutusalueiden nuorille jo vuosikymmeniä tarjolla olleista mahdollisuuksista unelmoida levysoittimen äärellä. Polttava tarve päästä ahtaista ympyröistä laveampiin on erinomaisen hyvä syy tehdä popmusiikkia.
Niinpä maakuntien yksityisajattelijoilla on usein intensiviisempi ja omaleimaisempi ote tekemisiinsä kuin maalikylien tyypeillä, joilla riittää heimoja, joihin ryhmäytyä. Vähemmistö tämän listan kärkipään artisteista näyttäisi olevan kotoisin etelän isoista kaupungeista. Väestöjakaumia katsoen jopa suhteettoman suuri osa todella hyvästä suomalaisesta musiikista kumpuaa alun perin ihan muualta. Noitalinna Huraa!n tuotanto on varmaankin definitiivinen esimerkki tästä tendenssistä. Ja vaikka en aluksi edes ajatellut tätä asiaa todetessani, että Puujalkaiset on monesta upeasta biisistä se paras, niin kappalehan tuntuisi heijastelevan juuri sellaista välitilaa, jossa tietyssä pysähtyneisyydessä omaksi itsekseen kasvanut, mutta liikettä ja muutosta havitteleva nuori ihminen on. Samoja teemoja esiintyy kyllä vähän kaikkialla yhtyeen tuotannossa. Mutta Puujalkaiset - joka ei ole mikään nuoren maakuntabändin esittäytymislaulu, vaan diskografiaa katsoen Noitalinna Huraa!n myöhäistuotantoa - tuntuu painokkaimmalta puheenvuorolta niistä.
Oikeastaan se tuntuu hyvästijätöltä koko yhtyeelle. Noitalinna Huraa! oli loppuun asti osa kotipaikkakuntaansa Peräseinäjokea, ainakin levyttämistään kappaleista päätellen. Vaikka jonkin verran suosiotakin tuli, ei yhtye irtaantunut juuriltaan. Tämä on nyt metaforinen pointti, sillä en edes tiedä, missä vaiheessa mikäkin bändin jäsen muutti mihinkin. Vaikuttaisi vain siltä, että kun lopulta oli aika jättää Peräseinäjoki - paikkana tai mielenmaisemana - loppui myös yhtye. Ja ajattelen, että Puujalkaiset kertoo eniten juuri tästä.
Kappale huokuu samaa jäistä sinisyyttä ja hillittyä jähmeyttä kuin sen hieno videokin (linkki kirjoituksen lopussa). Se on talvibiisi, lumenluontiviittauksistaan lähtien ja jääkiteen tavoin viiltävään kitarasooloonsa päätyen. Peräseinäjoen kaltaisissa paikoissa on ikuinen henkinen talvi, mikä ei ole solvaus, vaan taas kerran yksi tulokulma vuodenaikojen vaihtelun valtavaan merkitykseen suomalaisessa popmusiikissa (ja kaikessa suomalaisessa taiteessa). Talvi edustaa horrosta, mikä voi olla turvallinen ja paradoksaalisesti lämminkin asia. Mutta jos ei halua horrostaa, jos ei halua ensisijaisesti turvaa, on poistuttava talvipesästä.
Tämä ei ole mikään "pois tästä kylästä ja äkkiä" -laulu. Tämä on elegia paikoille, asioille ja ihmisille, joiden on jäätävä taakse. Moniselitteinen, runollinen ja silti kohdittain suorasanaisen tyly:
En katsonut / kun haulikkoines metsään painelit / Ammuit jäniksen ja harakan / ja kiintymykseni.
Kertoja on jo kääntänyt selkänsä tutulle elinpiirille, jossa on toki rakkautta, mutta aina se ei riitä, se voi olla luonteeltaan kahlitsevaa edes tarkoittamatta sitä. Kellot soivat, lähdön hetki on koittanut.
Taakse jää tämä maailma rillipäisten poikaparkojen / ja rappusia lakaisevien mummojen / Tämä maailma leuattomien miesten ja puujalkaisten. Kylänmiesten ja -naisten kansoittama nukkavieru, omalla vähän surullisella tavallaan kaunis, silti riittämätön maailma - mutta myös bändikaverien, yhdenaikaisten hengenheimolaisten maailma, se maailma, josta muutama albumillinen suurelta osin henkeäsalpaavan tärkeää musiikkia syntyi.
Puujalkaiset-video Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti