torstai 8. joulukuuta 2016

#7: Miljoonasade: Merestä löytynyt (1994)

Aika monelta kaikkien tuntemalta suomalaiselta bändiltä tai artistilta löytyy yllättäviä aarteita, kun katsoo ilmeisimpien hittien taakse. Liekö kukaan silti tehnyt niin paljon suosituimpia karaokeklassikoitaan parempaa materiaalia kuin Miljoonasade. Esimerkkejä löytyy kaikilta yhtyeen varhaisemmilta levyiltä, ja tendenssi huipentuu vuoden 1994 Käärmeenkantaja-klassikkoon, joka huokuu lama- ja ikäkausiangstia, eikä anna kuulijalle suomipop-armoa oikeastaan ainoallakaan raidallaan. Eipä se sitten juuri radiosoittoakaan saanut, mutta ne tietävät, jotka tietävät.

Näinkin vaikuttavan kappalemateriaalin seassa ja koko Miljoonasateen merkillepantavassa tuotannossa Merestä löytynyt nousee päätään pidemmäksi muita. Se on tyhjentävä eepos ja maailman kokonaisselitys. Joka suhteessa täysin ajatonkin se on, tai ainakin resonoi tässä ajassa vielä vahvemmin kuin julkaisuhetkessään. Tosin ysärilama oli monella tapaa nykyisen maailmantilanteen harjoituskappale, eikä tämä ole edes ainoa tuolloinen taideteos, josta tulee vuosi vuodelta tai jopa kuukausi kuukaudelta akuutimpi.

Tällaisia ylisanoja ansaitseva yhteiskunnallinen kappale ei näkemykseni mukaan voi koskaan olla suorasanainen. Parhaat yhteiskunnalliset kappaleet ovat käytännössä aina allegorioita ja/tai metaforia. Säännöstä voidaan poiketa korkeintaan punkin ja räpin viitekehyksissä. Heikki Salo on tietysti Käärmeenkantajan tekstejä kirjoittaessaan ymmärtänyt, miten hänen kaltaisensa lauluntekijän tulee ottaa kantaa. Levyn perustunnetila on vaikuttavat mittasuhteet saava raivon, katkeruuden ja surun sekasotku. Nihilismistä voisi puhua, ellei se olisi tunteettomuuden poetiikkaa ja Salon poetiikka vastakohta sille. Vaikka usko kaikkeen on mennyt, ei turtumus ole vielä astunut tilalle.

Tätä kaikkea Merestä löytynyt kuvittaa parhaiten ja huikeisiin tekstuaalisiin ja musiikillisiin sfääreihin asti yltäen. Se aivan tihkuu pettymistä maailmaan, ihmiseen ja yhteiskuntaan heti upeista ensisäkeistään:

Oli kapteeni sidottu ruoriin / Se kitui kauan ja huokaisten kuoli / Minä olin ainoa eloonjäänyt, ja minä olin mielipuoli.

Siinä on parilla lyhyellä virkkeellä määritelty peruasetelmaksi kaiken tuntemamme ajautuminen säälittävästi karille ja tekstin tarkastelupisteeksi jokin paikka tämän kaiken ulkopuolella, se kylähullun ja todenpuhujan paikka.

(Kyseessä lienee myös viittaus Bram Stokerin Draculaan, josta oli tehty hittielokuva vain pari vuotta ennen Miljoonasateen biisiä. Siinä ruoriin sidotun ja kuiviin imetyn kapteenin ohjastama laiva tuo Britanniaan verenimijän, jonka roolin Salon tekstissä ottanee rivien välissä abstraktimmin koko ihmisten loppuun käyttämiselle perustuva yhteiskuntajärjestelmä, jota kapitalismiksikin kutsutaan. Stokerillakin mielipuoli on todenpuhuja.)

Kertoja päätyy välitilaan, uneksii itsensä keltaiseen merenpohjaan, näkee miten valtava hukkunut armeija / juhli keskellä hylkyjen ja tulee lopulta nostetuksi ajattomuudesta takaisin aikaan, kurjuuteen, köyhyyteen ja groteskiin todellisuuteen, jota Salo kuvaa liioitelluin päävärein: vaimoksi satamahuora, seitsemän likaista lasta kapakan porstuan nurkkaukseen. Nuorin niistä on nimeltään Maanantai / vanhin, sokea, on Sunnuntai. Sortunut maailma, jossa totunnaisuuden meille takaavat luettelot ovat kääntyneet ympäri, ja pyhyys on sokeutta.

Kun Merestä löytynyt on sekä biisin nimi että kertosäetoisto, on ajateltava merta. Miksi se on Salolle niin keskeinen metafora? Myöhempi ja niin ikään varsin hieno Meri ei kerro -biisi alleviivaa meren päättymättömyyttä, tuntemattomuutta ja vaitonaisuutta. Mereen kuollut ei päädy haudattavaksi. Meressä on vielä salaisuuksia, meri on ihmisen pyyteitä isompi, tulee olemaankin. Kokonaiset kulttuurit ovat myyteissämme sortuneet mereen, toisaalta kaikki elämä on sieltä lähtöisin. Meri on nähnyt kaiken sen, minkä kukaan ihminen on koskaan nähnyt, ja paljon enemmän. Merestä löytynyt on nähnyt hänkin enemmän kuin maallaeläjät, elämänsä ja elämänmuotonsa oikeutukseen ja pysyvyyteen virheellisesti uskovat. Merestä löytynyt on hullu, mutta pyhä hullu. Hän on nähnyt sen valtavan hukkuneen armeijan, kadonneiden sivilisaatioiden, romahtaneiden hybristen, raadot.

Biisin upea lopetus vetää langat yhteen alun kanssa:

Täällä ruoreihin sidotut kapteenit / ohjaa myrskyssä laivojaan / ja ruuman kätköissä juhlivat peijoonit / ahneus paukkuen ahtereistaan / Joskus sattunut on ehkä niin tai näin / On laiva karille rysähtänyt / Siitä minä olen aivan hiljaa / minä, merestä löytynyt.

Tämä on niin väkevää kamaa, että biisin musiikillinenkin ylivertaisuus Miljoonasateen koko tuotannossa tuntuu lähinnä asiaankuuluvalta. Sekä kappaleen akustinen taustakomppi että päälle hämmentävän hyvällä tyylitajulla sovitetut dramaattiset jouset onnistuvat välittämään juuri sellaista samaan aikaan keinahtelevaa ja aaltoilevaa että pohjatonta ja lähes väkivaltaista tunnelmaa, joka on ihmisnäkökulmasta maailman reunan yli asti jatkuvan suuren meren tunnelma. Tämä on isoimpia ja tärkeimpiä koskaan kuulemiani musiikkikappaleita.


Merestä löytynyt Youtubessa

2 kommenttia:

  1. Hieno kappale. Myös itse löysin kappaleen vahingossa. Mielestäni viimeisen säkeistön metafora voisi olla myös kuinka ihmiset(oman elämänsä kapteenit) luulevat voivansa vaikuttaa elämiinsä (ohjaa laivojaan). Kuitenkin suurten korporaatioiden piilossa olevat päättäjät (peijoonit ruumassa) kasvavassa ahneudessaan riistävät tavalliselta ihmiseltä mahdollisuuden oman elämänsä vapauteen(ruoreihin sidotut), oravanpyörässä, joka muodostuu velan ja rahan riippuvuutta aiheuttavassa, pakollisesta tarpeellisuudesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällaistakin tematiikkaa tekstissä on varmasti taustalla, mutta Salon visio tuntuu kurkottavan yksiselitteisiä yhteiskunnallisia metaforia syvemmälle.

      Poista