Joose Keskitalo on eri kokoonpanoineen tehnyt 2000-luvun varmaankin parasta suomalaista musiikkia, ja aivan itsestäänselvästi pidän häntä sukupolvensa parhaana sanoittajana. Mutta mistä hänen biisistään kirjoittaisi? Mieli paloi koko ajan Aleksander Aavan pariin. Se on niin vastaansanomaton ja vangitseva, oli jo silloin, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa sooloesityksenä tamperelaisen runokaupan yksivuotissynttäreillä. Mutta sen vangitsevuus perustuu pitkälti siihen, miten läpipääsemättömältä se on tuntunut. Vaikka erilaisia biisin tulkintaa auttavia vihjeitä on tarjolla, on kyse niin monisäikeisestä ja monia merkityksiä lomittain sovittavasta teoksesta, ettei sen tulkintaa voi rakentaa loogisesti kuin palapeliä.
Historiallinen Aleksanteri Kuparinen, taiteilijanimeltään Aleksanteri Aava, oli Karjalan kannaksella vaikuttanut ja aikanaan arvostettu runoilija, jonka evakkotie vei sotien jälkeen täpärästi nykyisen rajan tälle puolelle, Saaren kuntaan. Aava on tiettävästi myös Joose Keskitalon vaimon sukulainen. Hän vietti elämänsä viimeiset vuodet Saaren Miekkolanniemessä, johon hänestä kertova laulu näennäisesti sijoittuu. Näennäisesti siksi, ettei laulua tarvitse paljoa kuunnella ymmärtääkseen sen sijoittuvan puhtaasti ideoiden ja metaforien maailmaan.
Sen päähenkilö ajautuu metsästysretkellä vihamieliseen, itseään vastaan nousevaan metsään ja kutsuu avukseen korpit, jotka ruokkii lihallaan ja pukee vaatteillaan. Mutta ilman lihaa ja vaatteita tulee korvessa entistä kylmempi, ja Aava kutsuu uudelleen avukseen korppeja, jotka haluavat nyt hänen sielunsa. Kertosäe tekee Aavan dilemmasta yleisen tason opetuksen.
Olkoon motiivina / rakkaus tai viha / ensin ruoki lintusi / myös korpitkin kaipaavat lihaa.
Keskitalon tunnettu kristillinen orientaatio ja hänen tässäkin käyttämänsä kuvasto houkuttelevat tietysti hengelliseen tulkintaan. Ei olisi ainoa kerta, kun hän esittää pelastustien kaikkea muuta kuin rippikoululauluista tutussa auvoisassa valossa. Keskitalon maailmankatsomukseen sopii ajatus, että sen tien kulkeminen on julma ja raastava kokemus, jonka mittaan ihmiseltä riistetään kaikki - ja vasta sitten, jos edes sitten, hän on kelvollinen autuuteen. Nimittäin tien määränpää on ihmiselle itselleen loppuun asti hämärän peitossa. Hän ei sitä päätä. Se voi viedä helvettiinkin. Korppi ei tarkoita mitään muuta kuin itse kuolemaa, ei anna vihjeitä sen jälkeisestä. Korpille joutuu antamaan kaiken, mutta takuu pelastuksesta se ei ole.
Kristilliseltä kannalta yksi Aleksander Aavan avainfraasi on hiihtäessä korvessa. Se on myös biisiin Vyötä kupeesi ja tule! -levyllä liittyvän instrumentaalin nimi. Se tuntuisi kuvastavan määränpäätään murheen laaksossa - tai rajakarjalaisella suolla - etsivän ihmisen peruskokemusta, eräänlaista etsijän perusmoodia. Toivottomaltakin tuntuvaa taivallusta vihamielisessä ympäristössä virvatulimaista määränpäätä tavoitellen.
Biisin toinen taso tuntuisi minusta liittyvän evakkokokemukseen ja evakkotaiteilijan kokemukseen. Runoilija Aleksanteri Aava menetti kotinsa rauhanteossa, ja Keskitalo laulaakin: Aleksander Aava jätti kotimaansa / vuoli pois sen kylmettyneen osan lihasta / Vuoli vuolemistaan, kunnes sielu tuli vastaan / Sen hän ruokki linnuille ja korpit lihallaan. Melko konkreettinen kuvaus siitä, miten menetystä voi käsitellä taiteen keinoin. Suuren surun käsittelemistä luonnehditaan usein sellaisin metaforin, joissa raajoja hakataan irti ja koetaan sitten haamusärkyä. Taiteilijan tapa käsitellä tällaista kokemusta voi olla metodinomainen vereslihan paljastaminen, kunnes sielu näkyy. Se syötetään sitten taiteen raaka-aineeksi.
Kotimaa on sitä paitsi myös kristillinen käsite. On tämä koti täällä ja se toinen koti siellä. Tämä koti on jätettävä päästäkseen siihen toiseen kotiin. Ja taiteilijan on jätettävä mukavuusalueensa ja annettava lihansakin revittäväksi päästäkseen taiteensa ytimeen.
Lopulta Aleksander Aavan tie voi olla kristityn, evakon tai taiteilijan tie, ja on ehkä luultavimmin näitä kaikkia. Tällaisissa merkitysrämeiköissä voi kahlata loputtomiin, ja siksi Keskitalo on niin tärkeä. Hän tuntuu elävän monenlaisissa todellisuuksissa samaan aikaan ja osaavan parhaimmillaan kirjoittaa niistä kaikista samaan aikaan.
Kolmas Maailmanpalo -yhtyeen levyversio tästä ainutlaatuisesta laulusta on bändin jumittavan tyylin parhaita ilmentymiä, joskin puhallinsovitus tuntuu vähän turhalta idealta. Aleksander Aava on kuitenkin parhaimmillaan, kun Keskitalo esittää sen soolona akustisen kitaran säestyksellä. Silloin kappaleen armoton ja täysin kosiskelematon luonne tulee kaunistelematta esiin. Silloin ollaan hyvin lähellä jotain ajatonta vähän eri mittakaavassa kuin puhuttaessa jonkin musiikkiesityksen kestämisestä vaikkapa 60-luvulta tähän päivään.
Soololive-esitys Tampereen Vastavirta-klubilta
Levyversio Spotifyssa
Saaren Mikkolanniemellä, ei Miekkolan.
VastaaPoista