SIG:iä luotsannut Matti Inkinen oli erikoislaatuinen taiteilijapersoona, jota voisi ehkä parhaiten luonnehtia pettyneeksi romantikoksi. Kuvaan sopii, että pari yhtyeen tunnetuimmista lauluista (Tiina menee naimisiin, Hyvää syntymäpäivää) vaikuttaa itsetarkoituksellisen opportunistisilta onnittelukorteilta, kun taas toinen pari, Vuosisadan rakkaustarina ja Sadan vuoden yksinäisyys, kertoo samaan pateettiseen sävyyn rakkauden syntymästä ja kuolemasta. Joissakin muissa kappaleissaan Inkinen tuli kuitenkin paljastaneeksi enemmän todellista itseään, tai niin olen ainakin kuvitellut. Silloin hän - suunnattoman lahjakas popsäveltäjä moodista riippumatta - ylsi sellaisiin korkeuksiin ja sellaiselle vereslihaisen koskettavuuden asteelle, että koen tämän kolmossijan täysin oikeutetuksi. Tämä merkintä olisi voinut käsitellä myös käytännössä yhtä upeaa Leijailen-biisiä, mutta kyllä SIG:in kultakauden päättäneen Purppura-albumin nimibiisi on minun kirjoissani Inkisen päätähuimaavin mestariteos.
Tämä täydet viisi ja puoli minuuttia kestävä elegia kauniiden hetkien katoavaisuudelle ja juuri sen katoavaisuuden kauneudelle sijoittuu sinne, minne pitääkin: kesäiseen aamuyöhön jossain suomalaisella maaseudulla, kukapa tietää vaikka juhannusaamuun, Sillanpään romanttisen ja Salaman vähemmän romanttisen elämännäkemyksen tyyssijoille. Inkisen näkemyksessä heijastuvat nämä molemmat. Hän laulaa maailman kauneimmasta auringonnoususta, joka on tietysti hetkessä ohi. Tämä varhainen aurinko nousee turhautuneeksi laskuhumalaksi taittuneen suurten unelmien yön päätteeksi ja paljastaa taikavalollaan maailman, joka on hiljentynyt, riekaleinen ja tyhjä lukuun ottamatta kahta öistä kulkijaa, tietysti nuorta miestä ja nuorta naista, sekä inhimillisen hauskanpidon materiaalisia jäänteitä: auto ojassa katollaan, punainen tanssikenkä keräämässä pölyä hiekkatiellä.
Mutta niityt tuoksuvat, viimeinen yölintu laulaa, ja vaikka suuret odotukset tuottavat aina pettymyksen ja tanssikavaljeeri katoaa jonnekin, on uuden aamun myötä aika uneksia ja pettyä uudelleen.
Purppura kuulostaa tavallaan siltä kaikkein parhaalta suomifilmiltä, jota ei koskaan tehty. Se on äärimmäisen visuaalinen laulu. Punaisen tanssikengän harmaata soraa vasten näkee mielessään kuin minkä tahansa elokuvahistorian ikonisen kuvan. Tämä tarina ei tietenkään sijoitu mihinkään rillumarei-fantasiaan. Ihan modernin agraari-Suomen traktoribensankatkuista todellisuutta se on. Siksi hetkelliset unelmat eivät toteudukaan. Tekstin vaikuttavimmassa kohdassa naispäähenkilö purkaa turhautumistaan maailman syväolemukseen fyysisen teon kautta:
Neiti nuhruinen / keskeltä nokkosten / paiskaa kiven ladonseinuksee / On toinen kenkä hävinnyt / pois kavaljeeri lähtenyt / Purppuraa, katoavaa.
Inkisen romanttinen realismi viiltää tällaisissa säkeissä syvältä. Hän ei tunnu uskovan sovitukseen, zeniläiseen tyyneyteen, elämän hyvistä asioista nauttimiseen. Pettymyksen ja katkeruuden suloisuuteen hän kyllä uskoo, ja siihen, että kesäinen luonto katselee tätä kaikkea asianosaiset välinpitämättömään syleilyynsä kietoen.
Osa tästä kaikesta on Inkisen lauluäänessä, ei itse sanoissa. Liekö kukaan suomalainen popvokalisti osannut olla niin läsnä kuvaamissaan tunteissa kuin hän parhaimmillaan. Vitutus, kitkeryys ja petetyn kauneudenpalvojan uhma kuuluvat Purppuran jokaisessa lauletussa nuotissa.
Musiikillisesti biisi on täydellinen, mahtipontinen syntikkarockeepos, joka mallintaa 80-luvun puolivälin soundimaailmaa huomattavasti tyylitajuisemmin ja ajattomammin kuin Dingot tai Yöt konsanaan.
Purppura Youtubessa
Et voi olla tosissasi.
VastaaPoista