Sanomattakin selvää, ettei myöskään Tuomari Nurmion parhaan kappaleen nimeäminen ole mikään helppo tehtävä. Vain joitakin mahdollisia vaihtoehtoja: Liputtomat laivat, Lasten mehuhetki, Ikuisesti minun, Paavi Roskapankissa. Päädyin tähän oikeastaan sen avaussäkeistön ansiosta. Se lyö nimittäin keskivertosanoittajan kanveesiin niin suvereenisti, että on melkeinpä yhdetekevää, mistä Siihen loppui satumaa edes kertoo.
Muistatko Virran Olan, joka kiipes Otavassa / roikkui humalassa joka tähden sakarassa / A:sta O:hon asti, uhkarohkeasti / kunnes putosi, ja loppui satumaa.
En ole törmännyt moneenkaan tekstinpätkään, jossa kaksi eri merkitystä pelaisivat näin saumattomasti yhteen. Yhtäältä on legendojen todeksi väittämä tapaus, jossa iskelmäkuningas kiipeili päissään Otava-hotellin valomainoksessa, toisaalta on suomalaisen iskelmäkuninkuuden (ja toki yleisemminkin tähteyden) kyyninen, metaforinen ja jäännöksetön kiteytys. Ja sitten vielä hyvin klassinen "kurkota kuuseen, kapsahdat katajaan" -moraliteetti. Niin täydelliseksi hiottu biisinavaus, ettei sitä meinaa olemassaolevaksi uskoa.
Oppikirjanmukaista suvereniteettia on sekin, miten Nurmio rakentaa biisin temaattisen pohjan siitä kenties kaikkein ikonisimmasta Suomi-iskelmästä tutulle satumaan käsitteelle ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Alkuperäisessä Satumaassa lauletaan ikuisen kaihon kohteena olevasta paikasta, jossa kaikki olisi viimeinkin hyvin, ja tähteys voi sitä tavoittelevan mielessä olla tällainen paikka. Se on tässä ihan konkreettinenkin satumaa, mikä sekin perustuu iskelmän omaan kieleen, puheeseen tangokuninkaista ja iskelmäprinsseistä. Mutta kuningaskunnissa tapahtuu vallankumouksia, vanha valta syrjäytetään ja päät putoilevat, ja sitä paitsi monesta pikku prinsessasta tuli ruma noita / prinssit olivatkin pelkkiä sammakoita.
Humalainen kuningas putoaa tähdistä, ja maa alla on kova.
Suositut muusikot kirjoittavat säännöllisesti lauluja tähteyden kiroista varmaan samoista ymmärrettävistä syistä kuin kirjailijat sijoittavat kirjailijoita teostensa päähenkilöiksi. Eli siis samoista syistä kuin aiheita yleensäkin valitaan: koska ne koskettavat itseä, koska niistä tiedetään jotain. Suomirockissa Siihen loppui satumaata edeltää tällä saralla mm. muutamakin Juice-klassikko. Tuomari Nurmio ei noin muuten ole osoittanut kummoista taipumusta aihepiirin käsittelemiseen, ainakaan kovin suoraan. Hän esitti siitä yhden definitiivisen lausunnon, ja se riittää. Tähän nähden on paljonpuhuvaa, ettei Siihen loppui satumaa - kaavasta vähän poiketen - maistu omakohtaiselta tilitykseltä. Se on toisessa persoonassa kerrottu opettavainen ja armoton tarina, ohjeistus eikä avautuminen. Se ei oikeastaan paljasta mitään Nurmion omista kokemuksista, eikä moinen olisikaan hänelle luonteenomaista. Sen varsinainen viitepiste suomalaisessa musiikkihistoriassa on aivan toinen artisti, juurikin tuo heti alussa mainittu Olavi Virta.
Virta kokikin tähteyteen nousun ja sieltä romahtamisen jyrkemmin kuin moni Suomessa koskaan. Hän oli ensimmäisiä kokoluokkansa tähtiä maassamme, ja ehkä siksi hänelle ei annettu armoa, kun vauhtikiito taittui alkoholismin avittamaksi kompuroinniksi. Ei ollut vielä totuttu tällaisiin tarinoihin. Hän sai kuolla pilkattuna ja lehtien palstoilla reposteltuna, toisin kuin vaikkapa muuten varsin samankaltaisen kohtalon kokenut Juice yli 30 vuotta myöhemmin.
Siksi Virta on ilmeinen arkkityyppi, ja tietysti siksi, että hänen iskelmäkuninkaan auransa on vailla vertaa, ja siksikin, että niin monet hänen keskeiset ikivihreänsä liikkuvat niissä haavemaailmoissa, joiden kuvastolla Nurmio tässä pelaa. Näistä kaikista syistä tuo tähtikuvion mukaan nimetyn hotellin katolla kiipeileminen on niin jumalattoman tehokas metaforinen rakennelma.
Nurmio antaa siis varoittavan esimerkin, mutta helposti jää huomaamatta, että hän antaa myös ratkaisun esittelemäänsä taiteilijan dilemmaan. Siihen vihjataan tekstissä aiemminkin, mutta viimeinen säkeistö sanoo sen samaan aikaan verhotusti ja suoraan.
Se, joka pelaa hyvin, pitää valtit kädessään / lyö loppuun aina ässän / "Aamen, se on tässä / Mä otin potin taas", se sanoo pelureille / "Kiitos teille, tähän loppui satumaa".
Ei pidä antaa itsestään kaikkea. Taiteilijan voimavara ovat ne asiat, jotka hän pitää aivan ominaan. Yleisölle ei tule kumartaa liian syvään. On pidettävä jotain itsensä ja yleisön välissä, oltava ovela ja varovainen. Poistuttava pelipöydästä, kun sen aika on.
Voi kai sanoa, että Nurmio on taiteilijana ja julkisuuden henkilönä onnistunut tässä aika hyvin, vaikka hänelläkin olisi ollut paljon tilaisuuksia kompastua.
Mitä musiikilliseen puoleen tulee, Siihen loppui satumaa on tietysti tango, mutta varmaankin kiehtovin sellainen, mitä olen suomalaiselta rockartistilta kuullut. En osaa epämusikaalisena ihmisenä oikein analysoida, miksi se toimii rytmisesti niin helvetin hyvin. Tangopastisseissa pyritään usein maksimaaliseen paatoksellisuuteen, mutta tässä on rujoa svengiä, joka tuntuu heijastelevan Nurmion näkemystä siitä, miten viihdyttäjän rooli kannattaisi hoitaa. Överiksi hehkutukseksi vedettynä tämä kuulostaisi typerältä tekstin upeudesta riippumatta. Sellaisesta saadaan pieni aavistus vain lyhyessä väliosassa, joka on biisin "tangomaisin" elementti. Sekin sopii kokonaisuuteen vaistonvaraisen täydellisesti.
Tuomarin laulusuoritus on mainittava erikseen. Tässä vaiheessa "käheä karismaattisuus" oli jo vakiintunut hänen perustyylikseen, ja Siihen loppui satumaa on huippuesimerkki siitä, miten hyvin tämä lähestymistapa sopii tällaiseen auktoriteettiaseman välittymistä ja aavistuksen parkettien partaveistä vaativaan biisiin. Parhaissa teoksissaan Nurmio on saavuttanut jotain sellaista uskottavuutta, jota vastaan ei voi sanoa yhtään mitään, ja Siihen loppui satumaa on varmasti yksi niistä.
Siihen loppui satumaa Spotifyssa
Kylmät todistajat -yhtyeen kanssa tuoreeltaan vedetty live Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti