Hellekesänä 2014 matkustin erinäisten perheenjäsenten kanssa autolla Jyväskylästä Rovaniemelle. Oli tiistai tai keskiviikko. Kellon lähestyessä iltakahdeksaa saavuimme Oulun liepeillä sijaitsevaan valtavaan Zeppeliini-kauppakeskukseen toimittaaksemme erinäisiä asioita - joku halusi käydä vessassa, joku Alkossa, ruokamarkettiin oli asiaa kaikilla. Pakettipelloille rakennettu myöhäiskapitalismin banaali muistomerkki oli kokoonsa nähden käytännössä tyhjillään. Eksyin seuralaisistani, etsin heitä ensin kompleksin yläkerrasta, turhaan. Kun palasin liukuportaita alakertaan näkemättä edelleenkään ketään missään, alkoi kauppakeskuksen ämyreistä soida Scandinavian Music Groupin tuolloin puoli vuotta vanhalta ja heti kättelyssä klassikoksi nimeämältäni Terminal 2 -albumilta kappale Nuorukainen.
Se oli niitä hetkiä, joina taide ja todellisuus kohtaavat toisensa kultaisessa leikkauksessa. Ympärilläni oli valtavan paljon kuolevalle yhteiskuntajärjestelmälle optimistisesti omistettua tyhjää tilaa. Olin hieman eksyksissä, enkä tiennyt, mistä päin tätä shoppailun autiomaata löytäisin läheiseni, joista riippuvainen olin jo ihan tuosta paikasta pois pääsemisen suhteen. Taustamusiikkina elegia länsimaiden rappiolle ja tuholle, jollaiseksi olen koko Terminal 2:n alusta asti tulkinnut. Se ei ole väkivaltaista protestimusiikkia, se on haikea ja vain hieman kitkerä hyvästijättö ajalle, joka oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti, vääristynyt ja muovinen la belle epoque, mutta kaunis epookki sittenkin.
Ajankuvan ja ihmissuhteiden rinnastaminen toimii tällä levyllä poikkeuksellisen hyvin. Ei tarvitse laulaa suoraan kummastakaan, kun voi laulaa molemmista hienovaraisesti ja yhtä aikaa. Tämä ei ole palavien rakkauslaulujen tai vereslihaisten erolaulujen musiikkia. Enimmäkseen kerrotaan päättyneistä rakkauksista, mutta turtuneen nykyhetken ja intensiivisen menneisyyden väliin vedetään koko ajan kalseaa verhoa. Välinpitämättömyys kasvaa puolustusmekanismista elämänasenteeksi. Esitellään sarja kertojahahmoja, jotka katsovat tavallaan maailman leimahtamista liekkeihin metaforisesta korkeasta tornista ja hymähtävät päälle.
Näin meidän yhteiskuntammekin katsoo omaa tuhoaan: kylmä himo ja itsekkyys, joista tässä rakennelmassa oli alun alkaenkin liian pitkälti kyse, eivät oikein käy yhteen todellisen surun kanssa. Se ei ollut suuri rakkaus / se oli valinta / Suren osaani vain / koska tulen sen menettämään.
Nuorukainen-biisi liittyy mielessäni aina Rolling Stones -kitaristi Brian Jonesin vuonna 1969 epäselvissä olosuhteissa tapahtuneeseen kuolemaan. Uima-altaaseen hukkunut poikajumala, addikti ja kusipää kuoli vuonna, jolloin monen teoreetikon mukaan 60-luvun optimismi taittui lopullisesti siksi maailmanlopun synkkyydeksi, jonka tiellä otetut loogiset askeleet alkavat viimein heijastua kenen tahansa todellisuuteen. Noihin aikoihin kuoli paljon muitakin 27-vuotiaita sankareita, mutta mahdoton unelma, sen pintapuolinen kauneus ja sen perimmäinen mädännäisyys heijastuvat varmaankin parhaiten Jonesin hahmossa.
Juhlien jälkeen aamulla / nuorukainen sukelsi matalaan päätyyn / ja halkaisi kauniin kallonsa.
Tuossa virkkeessä on oikeastaan tiivistettynä kaikki se, mitä länsimaiselle yhteiskunnalle on toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut.
Kaikki se euforia, suru, kauheus ja kauneus.
Nuorukainen-video Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti