Jotkut tässä blogissa käsitellyistä artisteista ovat sellaisia, joita olen fanittanut intohimoisesti vuosia tai vuosikymmeniäkin. Joidenkin tapauksessa suurin osa tuotannosta ei vetoa juurikaan, mutta löytyy ainakin yksi sellainen kappale, josta voi lausua ylisanoja. Jotkut ovat olleet tasaisesti niin hyviä ja välillä suorastaan erinomaisia, että on tuntunut tarpeelliselta ottaa heidät mukaan, vaikkei suoranaista fanisuhdetta olisikaan.
Eppu Normaali ei kuulu mihinkään näistä kategorioista. Suomen kaikkien aikojen ikonisimpaan rockyhtyeeseen ei osaa suhtautua jonain juttuna, joka on välillä parempi, välillä huonompi, mutta josta ei tarvitse olla erityisempää mieltä. Teininä kyllä osasin: tunsin lähinnä 90-luvun lopulla kaikkialla olleen Repullinen hittejä -kokoelman laulut, pidin kovasti joistakin, suhtauduin välinpitämättömästi toisiin.
Nuorena aikuisena löysin sitten itsestäni Eppu-vihaajan, joka voikin hyvin ja äänekkäästi monta vuotta. Tämä vaihe oli kärjekkäimmillään Sadan vuoden päästäkin -paluulevyn aikaan, jolloin mm. poistuin kerran neljän baarista kesken hauskan illan vain siksi, että Suolaista sadetta lähti soimaan.
Nykyään pidän sitä aivan hyvänä biisinä, mutta ei se vieläkään suosikkejani ole, ja sen kautta voi ehkä lähestyä keskeistä kysymystä: miksi vihasin aikanaan Eppuja, mutta nykyään jopa rakastan suurta osaa tuotannosta? No, katsoin yhtyeen edustavan punk-alkuaikojaan lukuun ottamatta viheliäistä ja epätervettä suomalaisen miehen itsesääliä, jonka estetiikka kiteytyi minulle En saa mielestä sinua -biisin säkeissä Miksi lähdit? / Liikaa juon. En halunnut olla missään tekemisissä minkään niin velton, minkään niin luovuttaneen, minkään niin sateessa virttyneen kanssa. Suolaista sadetta asettui tietysti teemansa puolesta osaksi samaa viitekehystä.
Mitä sitten tapahtui? No ensinnäkin tietysti vanhenin, ja jos nyt en ihan hirveästi ole vielä väsynyt tai luovuttanut, olen toki oppinut ymmärtämään niitäkin tuntemuksia paremmin. Ihan musiikista puhuttaessa olen muuttanut käsitystäni monesta aikanaan likilaskuiselta aikuisrokilta tuntuneesta jutusta ja löytänyt metaforisen möhömahani, joka nauttii kiireettömästä keskitien soundista, johon voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon. Ja ennen kaikkea olen kuunnellut Eppu Normaalin musiikkia ilmeisimpiä klassikoita syvemmältäkin ja löytänyt aivan tietyn aikakauden, jolloin yhtye oli paitsi suosituimmillaan, myös timanttisimmillaan. Oikein tarkkaan rajaten kyse on vain kahdesta albumista, Kahdeksannesta ihmeestä (1985) ja Valkoisesta kuplasta (1986), ja niistä jälkimmäinen on parempi.
Huvittavaa kyllä, se alkaa juurikin En saa mielestä sinua -kappaleella, joka nyt ei edelleenkään hirveästi tunnemittaria värisytä - nykyään ei kyllä punaista näkemäänkään. Mutta heti tuon perään kuullaan Eppujen luultavasti paras biisi Kaikki häipyy, on vain nyt. Se tarjoaa rakkauden ja eron suuriin kysymyksiin oikeastaan päinvastaisen näkökulman ja on siksikin ratkaiseva tekijä myöhäsyntyisessä tykästymisessäni. Martti Syrjällä olikin sanoittajana koko ajan kyky ottaa erilaisia näkökulmia lempiaiheisiinsa, ja se oli ehkä se tärkein asia, joka nuoruuden raivossa jäi näkemättä.
Kaikki häipyy -biisin kertoja tuntuisi valvovan yötä rakkaansa vierellä ja stressaavan siitä, että joskus, väistämättä, menettää tämän. Ajatuksenvirta lähtee lapsuuden kesistä ja siitä, miten vähän niistäkään enää muistaa. Looginen ja pelottava lopputulos: kaikki muukin unohtuu. Kertoja tuntuisi olevan rakkaussuhteessaan onnellinen, mutta peruspessimistinen ajattelutapa saa pelkäämään pahinta. Ehkä se on tässäkin laulussa ero - niin myös aikanaan / sinä lähdet - mutta ei välttämättä. Onnellisinkin rakkaus loppuu viimeistään toisen kuolemaan. Tekstin kosminen mittakaava kuineen, tähtineen ja ikuisuuksineen ohjaa ajatuksia juuri tämän tulkinnan suuntaan. Ja kuolleet unohtuvat, eivät heti, mutta vääjäämättä. Sitä virtaa ei voi kääntää, ja siitä näkökulmasta jokaisella rakkaudella on synkkä tulevaisuus.
Mutta Kaikki häipyy, on vain nyt ei oikeastaan ole synkkä laulu, ei suomalaisella mittapuulla eikä Eppujen mittapuulla. Sen ytimessä kun on vapauttava toteamus, että jos tulevaisuus ei tarjoa toivoa ja menneisyys unohtuu hiljalleen, on kuitenkin aina nykyisyys.
Siinä tekstin yksinkertainen perussanoma ja kertojan tyhjentävä johtopäätös: Siksi rakastan sua nyt. Nyt, koska menneisyydessä tai tulevaisuudessa ei voi rakastaa.
Jos asiaa ei pysähdy tarkemmin miettimään, ero johonkin muuhun Martti Syrjän rakkaus- tai erolauluun, vaikkapa siihen tämän levyn avaavaan, saattaa tuntua hiusten halkomiselta. Minusta tässä on kuitenkin kyse tärkeästä katsomuserosta, jonka merkityksen voi laajentaa parisuhdeasioiden ulkopuolellekin. Tuskin "hetkessä eläminen" on koskaan kenellekään ihan täysin mahdollista, eikä se ehkä olisi kovin käytännöllistäkään, mutta tuntuu, että sen pitäminen ihanteena tai ainakin jonkinlaisena mental notena auttaa jo monen kriisitilanteen ja ahdistuksen yli ja tekee maailmasta helpommin kestettävän paikan.
Tässä biisissä on yksi aivan erityisen kaunis säepari: Tiedänhän / että pieni oon / Kun siltä tuntuu / mahdun hyvin kainaloon. Pienuus viittaa tässä kontekstissa myös ihmisen pienuuteen suhteessa ajan ja universumin kaltaisiin asioihin, mutta kuva on konkreettinen ja rinnastus poikkeuksellisen toimiva.
Biisin lopussa aamu sarastaa, vie mukanaan turhat huolenaiheet ja tuudittaa kertojan ja hänen rakkaansa (joka ehkä on valvonut kuuntelemassa toisen maailmantuskaa koko yön) rauhalliseen uneen. Se on onnellinen loppu, vaikka tietysti väliaikainen sellainen.
Kaikki häipyy, on vain nyt Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti