Tämän laulun ilmeinen lähdeteksti on Badding-klassikko Pilvet karkaa, niin minäkin, jonka voi kai katsoa kuvaavan rakkausasioiden ohella nuoren ihmisen elämän levottomuutta ja keveyttä, liikkumista pisteestä seuraavaan ennen kuin paikoilleen jumittuminen uhkaa. Yonan ensimmäisen albumin nimibiisi on nimestään lähtien suora antiteesi Baddingin teesille. Vaikka tämäkin on nuoren ihmisen kirjoittama laulu, on tässä lähtökohtana hetkeen, paikkaan ja mieleentilaan kiinnittyminen. Tarkemmin katsottuna liikkumisen ja paikoillaan pysymisen motiivit saattavat olla aika samankaltaiset, vain strategia on eri.
Ihan esteettisellä tasolla rakastan sitä vahvoin päävärein piirrettyä elämän pysäytyskuvaa, joka Pilvet liikkuu, minä en on. Kertoja istuu ikkunallaan ikään kuin kauneuden äärellä ja siten melkein sen keskellä. Kauneus on maisemassa, joka sattuu olemaan itsellenikin tuttu ja rakas. Se on niitä paikkoja, joita tarkastellessaan voi kokea olevansa samaan aikaan ajattoman liepeillä ja silti hyvin lähellä maailman hälinää - niitä pilvien tavoin liikkuvia ja kauas karkaavia eläviä olentoja, joiden kanssa kokee milloin läheisyyttä, milloin erillisyyttä. Kanssakäymisessä niiden kanssa on oltava jatkuvasti valppaana ja suojauduttava, joitakin harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Maiseman edessä voi laskea suojauksensa.
Yksi biisin avainsäkeistä itselleni on ihan alussa: Siirtolapuutarhan ylitse katselen himmeneviä valoja / mieleni pintaan asti täysiä maljoja / Jos liikun, ne läikkyvät. Raamatullinen kuva muuttuu upeasti konkreettiseksi ja selittää paikallaan pysymisen tarpeen. Ajatus katoaa, jos edes liikahtaa. Keskittyminen herpaantuu, ja maailma on taas tässä ja vaatii siirtymisiä paikasta ja ajatuksesta ja tunnetilasta ja motivaatiosta toiseen. Silloin katoaa se hatarakin ote, joka maailmasta on hetkellisesti mahdollista saada.
Pilvet liikkuu, minä en tuntuu sijoittuvan kesäiseen yöhön auringon juuri laskettua, auringon alkaessa juuri sarastaa, eikä se tietenkään ole sattumaa, Suomen ilmasto-oloissa ei ole toista hetkeä, joka olisi vastaavalla tavalla pysähtynyt ja merkityksillä ja odotuksilla ladattu samaan aikaan. Aurinko, joka juuri kerrontahetkellä on poissa, on tavallaan tekstin päähenkilö.
Katu täyttyy kuluvista koroista / postiluukku maksamattomista laskuista / Ikkunastain nousee portaat kohti taivasta / Aurinko tahtoo niitä pitkin nousta. Upea kuva, joka saa kesäaamuisen kasteen tuntumaan ihan konkreettisesti iholla tätä kuunnellessa näin varhaisena talvi-iltanakin. Mutta maksamattomista laskuista täyttyvä postiluukku on masentuneen ihmisen postiluukku. Tässä ei ole kyse downshiftaamisesta, vaan depressiosta. Ja aurinko nimenomaan tahtoo nousta portaat taivaaseen. Se ei tee sitä suvereenisti, kuten auringon kuuluisi.
Biisin lopukkeessa aurinko-teemaan palataan vielä: Tahdon vain tuntea auringon kasvoillain / ennen viimeistä laskua. Pysähtynyt hetki kesäyössä on samalla kappale kertojan henkilökohtaista yönseutua. Viimeinen auringonlasku koittaa joskus, mutta ennen sitä, toivon mukaan ja ainakin hetkeksi, rauha ja onni.
Aika on varma saattaja / sokean paras taluttaja / enkä toivo matkalleni muuta kuin onnea.
Pilvet liikkuu, minä en Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti