#17: Hector: Jatkuvuus (1974)

Aika harvan taiteilijan kohdalla voi osoittaa vuosikymmenien uralta pariin vuoteen rajautuvan kauden, jonka aikana tekemisen keskimääräinen laatu on ollut kirkkaasti korkeammalla kuin koskaan muulloin. Hectorin tapauksessa tämä on lähes konsensus, vaikka hän itse ei näkemystä haastattelulausuntojen perusteella allekirjoitakaan. Muistelisin hänen vähätelleen jossain vuosien 1972-1974 tuotantoaan jotenkin epäammattimaisena, vasta puolikypsän lauluntekijän työnä. Hämmentävä ääriesimerkki taiteilijan sokeutumisesta omien teostensa äärellä.

On käytännössä objektiivinen tosiasia, että myöhempinä aikoina Hectorin tuotanto on vellonut banaaliuden ja/tai tavanomaisuuden suossa, josta on erottunut vain yksittäisiä helmiä, kun taas tällä lyhyellä kaudella hän teki paria löyhää 60-luvun alun parodiaa/pastissia lukuun ottamatta visionääristä, isoa musiikkia, ainutlaatuista aikansa Suomessa, musiikillisiltaan ansioiltaan niin vahvaa, että se riittää kevyesti kompensoimaan tekstien ajoittaiset lipeämiset huvittavuuksien puolelle.

Tästä materiaalista riittäisi valinnanvaraa listalle; oma valintani tapahtui lopulta kahden biisin väliltä. Hectorin koskettavin, jotenkin todella syvälle kuvaamiensa tunteiden ytimeen menevä rakkaus/erolaulu Olet lehdetön puu pärjäsi kalkkiviivoille asti siksikin, että sen vähäeleinen, melkeinpä armoton teksti on ilman muuta hänen parhaitaan ja aika epäluonteenomainen.

Mutta lopulta oli kuitenkin valittava luonteenomainen biisi. Hectorilla on aina ollut tarve esittää isoja lausuntoja ja summata maailman tilaa. Jatkuvuus edustaa tätä kategoriaa. Se on tietysti "yhteiskuntakriittinen" ja nimenomaan siinä merkityksessä, että kritisoidaan kapitalismia, poroporvareita, rahan, vallan ja väkivallan epäpyhiä kytköksiä, moraalikatoa, sotaa... Vallankumouksellinen minä saa tekstissä vastakappaleekseen toisessa persoonassa puhutellun hahmon, joka edustaa velttoa, nousukasmaista, itsekästä stasista; nojatuolissaan dokailevaa tyyppiä, jota kiinnostaa enemmän luokkanousu kuin vääryyksien oikaiseminen.

Teksti on toki ylitsevuotava ja hyvin 70-lukulainen ja hectormainen, mutta kuvat ovat yhtä vahvoja kuin tunteen palokin, ja tässä on joitakin suosikkilainejani artistilta:

Istut sherrylasin kanssa oottaen / että Kaivopuiston, Lehtisaaren, Munkkiniemen kundit sinut huomais viimeinkin.

Juoksin joulukadun poikki / Kädet nyrkkiin puristin / Etsin teurastajat kaikki / heidät yksitellen kuristin.
Ja ehkä parhaana: Marlon Brando nuorta likkaa köyrii keskiluokan hulluuteen / takaapäin.

Hemmetti, tämä tällainenhan on nerokasta tykittelyä, jota kirjoitettaessa ei olla myötähäpeää pelätty, kuten ei tulekaan. Ja kuka muu poplyyrikko Suomessa vuonna 1974 kirjoitti takaapäin panemisesta? Ja miten Hector onnistui piilottamaan tuon viittauksen tekstiinsä ilman, että siitä käsittääkseni sen kummempaa kohua olisi noussut, vaikka hän oli maan suosituin artisti sillä hetkellä ja Jatkuvuuden sisältävä Hectorock-levy taisi olla historian myydyin artistialbumi Suomessa siihen mennessä?

Jatkuvuus käsitteenä liittyy ihmiskunnan keskinäiseen kohtalonyhteyteen, meidän Irlannissa, Vietnamissa, Chilessä ja Afrikassa elävien kanssa jakamaamme ihmisyyteen, mutta ennen kaikkea ylisukupolvisuuteen, mihin taas väistämättä liittyy virheidenkin periytyminen jälkipolvien kannettavaksi, mutta tärkeämpänä positiivinen toivo tulevasta: ellemme me onnistu, ehkä jälkeemme tulevat sentään.

Tässä vaiheessa kirjoitusta on syytä lopulta mainita pariskunta Matti ja Pirjo Bergström, joilla on sovittajakrediitti kaikkiin Hectorin tämän aikakauden klassikoihin ja joita on jo pelkästään tästä syystä pidettävä tärkeänä avaimena tuolloin syntyneen musiikin upeuteen. Vaikka Hector on niinkin voimakas lauluntekijäpersoona kuin on, vaikea Jatkuvuuttakaan on kuunnella ajattelematta sitä myös, tavallaan jopa ennen kaikkea, sovittajan musiikkina.

Jatkuvuuden voisi kai esittää vain akustisen kitaran säestyksellä, ja se kuulostaisi Dylanilta. Sen sijaan tähän on lisätty toismaailmallisia, kirkkaita syntetisaattorisointuja ja laitettu taustalle ehkä suomalaisen rockmusiikin upein rytminen yksityiskohta: a-osan täsmällinen hi hat -isku tuplautuu b-osassa intensiteetin kasvaessa, kunnes sitten vasta kertosäkeessä ryöpsähdetään täysimittaiseen komppaukseen. Se hi hat herättää minussa tunteita, joita on vaikea olla rinnastamatta intohimoiseen rakkauteen.

Lopussa kappale hajoaa käsiin ja katoaa syntetisaattoriavaruuteen, mikä alleviivaa oikein punakynällä, mutta nerokkaasti, välttämättömällä tavalla, jatkuvuuden tematiikkaa.

Melko perinteinen sävellys on saavut sovituksessa vuoden 1974 Suomen mittapuulla hätkähdyttävät kerrokset avantgarden tähtipölyä, jota tekstin isot ideat nimenomaan kaipaavatkin. Bergströmit ja Hector ovat varmasti kuunnelleet aina mainitun Bowien ohella varhaista Roxy Musicia, ehkä Tangerine Dreamiakin, Pink Floydia aivan varmasti. Lopputuloksena on ihanaa musiikkia, joka laajentaa tajuntaa ja herättää silkkaa fyysistä euforiaa. Ja tämä seikka viimeistään saa ajattelemaan, että puoliapokalyptisistä kuvistaan huolimatta Jatkuvuuden täytyy olla positiivinen laulu, uskoa ihmiskunnan mahdollisuuksiin välittävä, laulu tuleville sukupolville, vaatimus ja luottamuksenosoitus.


Jatkuvuus Youtubessa (ja jostain syystä Lähi-Idän kartta still-kuvana)