#15: J. Karjalainen: Mennyt mies (2012)

30.12.2012 olin aloittanut uudenvuoden juhlinnan vähän etuajassa. Uudenvuodenaaton puolella tulimme tyttöystäväni ja hänen ystävänsä kanssa baarista asuntooni. Sosiaalinen media avattiin erinäisten tuntien tauon jälkeen, ja sen havaittiin olevan täynnä J. Karjalaisen uutta biisiä. Tämä tuntui omituiselta vain siihen asti, kun kappale laitettiin soimaan.

Muistan hyvin harvan kappaleen musiikkidiggarin urani varrella herättäneen niin nopeaa maanjäristysefektiä kuin Menneen miehen. Kyse oli tietysti siitäkin, että se ilmestyi juuri oikeaan kohtaan: Karjalaista oli ehkä pidetty 2000-luvun alkuvuosiin asti vähän itsestäänselvänä suomipopparina, kunnes hän heittäytyi Lännen-Jukaksi (jonka ensimmäisen levyn ensikuuntelu oli aivan samanlainen aamuöinen maanjäristyskokemus kuusi vuotta aiemmin). Mutta Lännen-Jukkakin ehti kolmen levyn mittaan muuttua maneeriksi. Juuri, kun ihmiset odottivat jotain uutta, tuli Mennyt mies: paluu rockbändimusiikin pariin, mutta millainen paluu. Sitä tekisi mieli luonnehtia viimeiseksi suureksi suomirock-kokemukseksi, mutta paskaahan tuollainen luokittelu ja lähihistorian oman mielen mukaiseksi kirjoitteleminen toki on.

Kappaleen upeuden taustalla on nähdäkseni kaksi ristiriitaista, tärkeää ja täydellisesti toisensa kohtaavaa tekijää: välitön populistinen vetovoima ja äärimmäinen omassa kieli- ja mielikuvamaailmassa pysyttäytyminen. Nämä nimenomaan kohtaavat toisensa, eivät ole erillisiä elementtejä. Mennyt mies ei olisi niin mieleenpainuva ja hittipotentiaalinen, jos sen sanoitus olisi tavanomaisempi ja periaatteessa helpommin aukeava. Eikä sen obskuuri itsemytologisointi purisi niin lujaa, ellei se olisi sekä musiikillisesti että tekstinä niin jumalattoman iskunkestävä, täydellisesti aikuisrokattu teflonpintainen kappale täydellisyyttä.

Silloin, kun tavoitteena on kertoa mahdollisesti kaikonneelle yleisölle, että nyt olisi syytä kiinnostua uudestaan, on avauksella tavallistakin suurempi painoarvo. Enkä tiedä, onko koko suomalaisessa laululyriikassa montaakaan niin kovaa avausta kuin tässä biisissä, joka lähtee liikkeelle unelmien urkuriffillä, hurmiollisella kitarasooloilulla ja kertosäkeellä, joka todennäköisesti vangitsisi kivienkin mielenkiinnon:

"Mä olen mystinen hopeinen diskomies / Mä olen kieltään lipova liskomies /Mä olen Uuden Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan."
Ja mistä tämä kappale sitten kertoo? Tietysti J. Karjalaisesta ja hänen paluustaan ns. suuren yleisön musiikin pariin. Tuolloin 55-vuotias veteraaniartisti ottaa Spotify-aikakauden suvereenisti haltuun ilmoittamalla tekevänsä niin. Mennyt mies on yksinkertaisesti se ilmoitus - itseironinen, kuten kappaleen nimikin kertoo, mutta yhtä itsevarma myös. Tässä laulaa ja soittaa arvonsa ja tasonsa tunteva, elämänsä kunnossa oleva tekijä. Oon historiaa, hän toteaa, mutta se kuulostaa enemmän rehvakkaalta ja realistiselta toteamukselta kuin surkuttelulta.

Suomi oli ehkä pärjännyt ilman Karjalaista, mutta vuoden 2012 päättyessä sen oli aika havahtua ihmettelemään, miten tämä oli ollut mahdollista. Mennyt mies soi radiossa loputtomiin, ja keväämmällä ilmestynyt Et ole yksin -albumi myi triplaplatinaa. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, ettei yksikään suomalainen rockalbumi tule enää koskaan yltämään samaan. Niinpä kappaleen viimeistä säkeistöä on pidettävä itsensä toteuttavana ennustuksena:

Sitten kerran kun avaat radion / kuulet kumman tuttua, kaunista / jonka, luulet, oot kerran tuntenut / jonka, luulet, oot voinut unohtaa.
Mutta tästä ilmeisestä pintatasosta huolimatta ratkaisevan suuri osa Menneen miehen upeudesta perustuu karjalaismaiselle tavalle pudotella obskuureja vinkkejä, joita kuulija houkuttuu seuraamaan. Nettiaikakautena meille kävi nopeasti selväksi, että Uuden Englannin nahkamies oli 1800-luvun loppupuolella samaa 600 kilometrin mittaista ympyräreittiä vuosikaudet tauotta kiertänyt kanadanranskalainen kulkuri, jonka taustoista ei tiedetty mitään.

Ehkä Karjalainen löysi sukulaissielun hahmosta, joka oli alueen asukkaille tuttu, ennustettava ja säännöllisesti läsnä, mutta silti läpipääsemätön mysteeri, jota ei ollut mahdollista ratkaista.


Mennyt mies -video Youtubessa