Rakkaussuhteeni Mikko Perkoilan Nimismiehen murheeseen on pidempi kuin yhteenkään toiseen tässä blogissa käsiteltyyn kappaleeseen. Noin kolmevuotiaana kuulun olleen vanhempieni kanssa Perkoilan keikalla, jorailleen ympäriinsä ja esittäneen myös biisitoiveen, että soitettaisiin "marjapensaikkolaulu". Ujouttani en kehdannut sitä itse artistille kertoa, vaan äidin piti toimia välittäjänä.
Meillä kuunneltiin Perkoilaa paljon, ja hänen alkupään tuotantonsa klassikot ovat ikuisesti jossain siellä muistin kaikkein syvimmissä kerrostumissa. Aika vaikea näihin lauluihin on suhtautua millään tapaa objektiivisesti. Huomionarvoista toki on, että vaikka Nimismiehen murhe on musiikillisesti simppeli, akustisella kitaralla kompattu biisi, joka on täysin tarinansa varassa, olen kuitenkin diggaillut sitä ennen kuin olen voinut ymmärtää tekstin merkityksistä mitään. Jotain se kertoo Perkoilan kyvyistä melodian luojana ja ilmaisuvoimana vokalistina, tietysti myös siitä, että tekstissä on ollut ihan kieli- ja mielikuvien tasolla hirveästi sellaista tarttumapintaa, joka toimii lapsellekin.
Nimismiehen murheen musiikillisesta annista voisin nykyperspektiivistä mainita että komppauksen ohella siinä on toimivia lead-juoksutuksia, jotka tuovat vähän mieleen jotkut brittifolk-jutut. Mutta se musiikista. Tämä on puhdas tarinabiisi, jossa ei ole edes kertosäettä.
Ystäväni Tuomas Saloranta, jonka kanssa meillä on vuosikaudet ollut eräänlainen Perkoila-fanikerho, on mieltynyt kuvailemaan tätä "parhaaksi inhimillisen katkeruuden kuvaukseksi koskaan" - tai jotain sinne päin, tarkka sanamuoto on voinut aikojen saatossa vaihdellakin. Näkemys on joka tapauksessa oikeansuuntainen. Mainittu katkeruus Nimismiehen murheen perustunnetilana ja Kekkosen-aikainen suomalainen maalaispitäjä "seurapiireineen" sen settinginä muodostavat yhdessä täydellisen kokonaisuuden, josta on mahdollista diggailla vuosikymmenestä toiseen, vaikka teksti saisikin perspektiivin muuttuessa aina uusia sävyjä. Omana aikanaan se on ollut terävää satiiria, mutta kuvannut ehkä jo silloin vähän väistymässä olevaa maailmaa. Minun aikuisiälläni se on tuntunut lähes hellyttävän nostalgiselta. Mutta toisaalta näin teräväkynäisellä aikalaiskuvauksella on aina kestävä vetovoimansa. Aika muuttaa sen vain pysäytyskuvaksi, jonka kautta on mahdollista saada tarkkaa ja todistusvoimaista tietoa menneisyydestä. Eikä menneisyys ole näin hyvin kuvattuna koskaan vain menneisyyttä, vaan aina yhteydessä johonkin ajattomaan tai aikakausia toisiinsa yhdistävään.
Satiiri kohdistuu tässä pikkuporvaristoon, ja juuri heidän elämäänsä Haapasalmi-nimisellä geneerisellä keskisuomalaisella paikkakunnalla Perkoila kuvaa - henkilögalleriassa on lääkäriä, opettajaa, autopiirimyyjiä armoitetuita ja rehellistä tyhjäntoimittajaa. Satiiriksi tämä määrittyy jo ensi säkeestään, jossa Perkoila hahmottelee kertojansa ulkopuoliseksi, joka saapuu paikkakunnalle sattumalta ja niin ikään sattumalta joutuu sen merkkihenkilöiden kahnauksien kuulijaksi, kun törmää varhaisena kesäaamuna marjapuskassa istuvaan hahmoon, joka osoittautuu Haapasalmen nimismieheksi.
Tätä jäytää katkeruus siitä, ettei ole päässyt paikkakunnan Rotaryyn jäseneksi. Toinenkin herrakerho olisi toki olemassa, mutta kun ei kunnanjohtajaa sietää se voinut / ei voinut edes ajatella Leijoniin. Vaan Rotaryn suhteen on ilmennyt muunlaisia, nimismiehen virantoimitukseen liittyviä henkilökemiallisia ongelmia. Eräässä mielessä nimismiestä on rankaistu siitä, että hän on tehnyt työnsä, ei ole suostunut ymmärtämään korruptoituneen kunnallispolitiikan peruspelisääntöjä. Tämä on aihe, josta Perkoila on kirjoittanut muutenkin, ainakin aivan yhtä upeassa Kajaanista pohjoiseen -laulussa.
Mutta ei nimismies silti ole mikään ylevä sankarihahmo, joka taistelisi mädännäisyyttä vastaan. Hän haluaisi mukaan piireihin, joissa muut syövät siikaa ja syövät peuraa / puolesta hyväntekeväisyyden. Hän on ehkä itsekin alkujaan ulkopuolelta Haapasalmelle tullut ja mokannut ihan siksi, ettei ole ymmärtänyt paikallista käytöskoodistoa. Nyt hänen ainoa aseensa ovat esivallan hänelle suomat oikeudet, eli hän on oikeastaan ajautunut sotatilaan vertaisryhmänsä kanssa.
Nimismiehen murheen loppu on tarinan yhteen punomisen mestariteos, jota ei ole syytä spoilata, kun eivät kaikki lukijani tätä kappaletta varmaankaan tunne. Sama laulumuotoisen tarinankerronnan suvereeni hallinta leimaa koko biisiä, muttei kyse ole vain kerronnasta, sillä Perkoila on ihan kielenn soinnin ja ilmaisuvoiman saralla parhaita tietämiäni suomenkielisiä sanoittajia. Kieli svengaa, hoitaa sekä alku- että loppusoinnut yhtä varmaotteisesti kotiin ja hauskuuttaa ihan yksittäisillä sanavalinnoilla. Nimismiehen murhe toimii oikeastaan oppituntina siitä, miten tällainen teksti kirjoitetaan.
Nimismiehen murhe Youtubessa
Teetpä aikamoista kokonaisuutta.
VastaaPoistaArvostan kovasti.
"Marjapensaslaulu" on myös minun suuri suosikkini. Riemu oli suuri kun Salhojankadun pubin terassilla tästä vaahtosin ja samantien naapuripöydästä löytyi kaveri joka osasi myös näitä ulkoa. Luottamus nousi, että meitä on muitakin.
Mutta siis, kiitos!