Sallittakoon toisen peräkkäisen kirjoituksen aloittaminen nostalgiseen keikkakokemukseen viittaamalla. Ensimmäinen koskaan näkemäni klubikeikka oli Ismo Alangon & Vapaiden soittajien esiintyminen Rovaniemen Café Tivolissa syksyllä 1996. Keikka alkoi Ismon säestyksettä laulamalla Hetki hautausmaalla -biisillä, minkä jälkeen upea all stars -henkinen bändi saapui lavalle ja teemaa jatkettiin tuolloin viimeisimmän Irti-levyn Aika kuolla -eepoksella.
Jollain tasolla olen tuosta hetkestä asti pitänyt tätä Alangon parhaana biisinä. Hänhän on muuten ainoa taiteilija, joka esiintyy tällä listalla kolmeen eri kertaan. Ismon uran vaiheita tarkasteltaessa soolokausi on sekä kvantitatiivisesti laajin että (varmasti ainakin osittain tästä syystä) kvalitatiivisesti epätasaisin, mutta taivun olemaan sitä mieltä, että parhaat yksittäiset biisinsä hän on tehnyt omalla nimellään. Hassisen Kone oli hienoudestaan huolimatta vähän harjoittelua ja 80-luvun alun ajankuvaa, Siekkarit taas ei ollut biisilähtöinen bändi.
Sitä paitsi sooloartistina Alanko on aika usein pyrkinyt suureellisiin teoksiin, jotka taas ovat itselleni rakas popmusiikin alalaji. Aika kuolla on ilman muuta sellainen. Aihekaan ei tietenkään ole sen pienempi kuin biisin nimestä voi päätellä. Muistelisin Alangon kertoneen tuoreeltaan haastatteluissa, että tämän kirvoitti Unicef-yhteyksistä ja yleisestä punk-hörhöilystä tunnetun Tino Räsäsen kuolema, mutta voisihan kappale olla elegia kenelle tahansa omannäköisensä elämän eläneelle. Se tarkoittaa, toivon mukaan ainakin, ketä tahansa meistä.
Tekstin peruskysymys on yksinkertainen: Oletko silloin valmis / kun on aika kuolla? Retorisenakin sitä voi pitää. Kukaan ei kai ole, ja silti jokainen on, pakon edessä. Valmis-sanalla on kaksi merkitystä. Valmis ihmisenä / valmistautunut kuolemaan. Mutta varmaankin samat retoriset kaksi vastausta pätevät tulkinnasta riippumatta.
Vaikka Aika kuolla kumpuaisikin ystävän tai tutun hahmon kuolemasta, se on universaali, sen ei voi sanoa kertovan tällaisesta yksittäisestä tragediasta. Se kuulostaa sisäiseltä monologilta, huonon uutisen herättämältä yölliseltä pohdinnalta. Sen sinä-muoto tarkoittaa viime kädessä kertojan puhetta itselleen. Itseltään hän kysyy, onko valmis, sitten joskus.
Samanlainen samanlainen, missä niitä luuraa / erilainen erilainen, missä niitä? / Saattaa olla että kaikki vielä tavataan samassa paikassa. Oli ihmisen elämänkohtalo millainen tahansa, oli hänen kuolemansa millainen tahansa, lopputulos on sama. Kuolema on suuri tasa-arvoistaja. Sen tiesivät nekin, jotka laativat kuolemantanssi-kuvasarjoja mustan surman aikaan kaupunginmuureihin.
Irti on biisimateriaaliltaan aika epätasainen levy, ja tuotannollisestikin melkoinen osa siitä kuulostaa nykyään vähän homeiselta puolivälin ysäriltä. Levyn toiseksi paras biisi on kasteenraikas ja samoja teemoja vähän toisesta vinkkelistä käsittelevä Elämä on hauras, mutta kyllähän Aika kuolla loistaa tämän ei-niin-klassisen albumin puolivälissä kirkkaana majakkana, joka on sijoitettu sattumanvaraiseen paikkaan merta. Tämä nimenomaan pätee biisin musiikilliseenkin antiin: sen kaikuisassa ja elektronisessa soundissa on toki vaikutteita "trip-hopista", mutta tilanhallinta on samalla tasolla tuon ohikiitäneen lajityypin kovimpien klassikoiden kanssa, sovituksen yksityiskohdat hivelevät kuulokäytäviä ja kerroksiksi kasatut Ismon omat ja bändikaverien lauluraidat nostavat sisäisen monologin moniääniseksi vuoropuheluksi, kuin kaikkien katoamaan tuomittujen sielujen yhteiseksi ja silti riitasointuiseksi lauluksi tyhjässä, pimeässä.
Juuri tämä efekti taisi aikanaan Tivolissakin tehdä sen suurimman vaikutuksen. Tajusin, miltä tuntuu olla musiikin ympäröimänä, ei vain sen kohteena. Miltä tuntuu hukkua siihen.
Aika kuolla Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti