#67: Don Huonot: Sininen yö (1995)

Mika Waltari debytoi kirjailijana poikkeuksellisen varhain, jo 17-vuotiaana, mutta myöhemmällä iällä hän ei juurikaan arvostanut nuoruudentuotantoaan. Suuri illusioni -läpimurtoromaanin uusintapainokseen 40 vuotta myöhemmin kirjailija suostui pitkin hampain ja haukkui sitten esipuheessa kirjan varsin kovin sanoin. Kirjailijan muistelmat -teoksesta löytyy lisää itsekritiikkiä. Melkoinen osa siitä kohdistuu Waltarin runouteen, jota hän uransa alkuvaiheessa kirjoitti aika lailla samaa tahtia kuin proosaakin. Runoilu loppui kuitenkin jo 30-luvun alussa kuin seinään, ja syyksi Waltari ilmoittaa käsityksensä, ettei hän yksinkertaisesti ollut runoilijana kovin hyvä.

Tuo on tietysti näkökulmakysymys. Jos lukee Waltarin lyriikkaa rinnakkain vaikkapa tulenkantajatovereista lahjakkaimpien ja radikaaleimpien, kuten Katri Valan, tuotannon kanssa, saattaa se vaikuttaa pari kertaa maailmalla dokaamassa käyneen myöhäisteinin yli-innokkaalta haihattelulta. Waltarin omaa myöhempää käsitystä varhaisteoksistaan on varmaan myös muokannut niiden nihkeä kriitikkovastaanotto. Noihin aikoihin kirjallisuustaisteluja käytiin niin estetiikan kuin politiikankin kentillä ihan eri panoksin kuin nykyään. Waltari oli "eroottisesti rohkea", mutta ajautui poliittisesti oikeistoon, mikä tarkoitti usein, että häntä paheksuttiin kahdelta suunnalta. Kaiken lisäksi kansainvälinen ja eurooppalainen orientaatio ja varsinkin Valtatiet-runokokoelmassa (Olavi Paavolaisen kanssa) viljelty koneromantiikka olivat ristiriidassa nousevan umpimielisen kansallishengen kanssa.

Yksi piti Waltaria haihattelevana pojannulikkana, toinen "kokoomuslaisena äitienpäiväkirjailijana", kolmas nuorison seksuaalimoraalin vaarallisena turmelijana.

Ihan yhtä kovaa kieltä ei Don Huonoista käytetty 90-luvun musakritiikissä, eikä ehkä sittemminkään, mutta lukiossa Donkkareita fanittaneena tiedän kyllä hyvin, ettei bändi koskaan ole ollut millään muotoa "katu-uskottava". Sen synneiksi laskettiin tavallaan vähän samanlaisia asioita kuin Waltarinkin. Kalle Ahola oli kirjoittajapersoonaltaan liian selvästi fiksu myöhäisteini, jonka mielentila vaihteli hempeän romanttisuuden ja näsäviisaan nihilismin välillä. Hän käsitteli suuria aiheita ja uskoi selvästi itseensä niiden käsittelijänä. Don Huonot yhtyeenä koostui taitavista muusikoista, jotka olivat kykeneviä isojen ja kunnianhimoisten teosten luomiseen.

Kokoomuslaisuudesta Donkkareita ei tokikaan syytetty, mutta sen sijaan 90-luvun lamasta nousukaudeksi taittuva kyyninen ilmapiiri sai monet tahot pitämään bändin varhaisten levyjen idealistisia tekstejä vähän noloina. Seksuaalimoraalin rapauttaminen tuskin olisi ollut tuossa vaiheessa kulttuurihistoriaa enää kovin helppoa taidekoululaisten rockbändille, mutta hassujen festarihattujen lanseeraaminen käyköön vastineesta sille synnille.

Itsehän olen myöhäisteinistä asti rakastanut Waltarin nuoruudentuotantoa, mikä nyt ei tarkoita, ettenkö objektiivisesti ajatellen osaisi pitää sitä vähän huvittavanakin. Rakkauteni Don Huonoihin taas hiipui viimeistään siinä Tähti-levyn paikkeilla vuosikausiksi, mutta viime aikoina olen löytänyt sen valikoidusti uudelleen. Olin ysärillä ja olen edelleen sitä mieltä, että Kaksoisolento on paras levy. Ei sekään mitenkään täydellinen ole, mutta yhtyeen eri puolet kohtaavat siinä tavalla, joka viehättää ja vetoaa. Siinä ei ole juurikaan turhaa kikkailua, mutta se ei ole myöskään päällekäyvää loppuysärin radiosuomirokkia, kuten seuraajansa. Se on kovin rehellinen ja tunteisiin käyvä levy.

Ja on täysin loogista, että sen ja Don Huonojen uran paras biisi on täydellinen musiikillinen tulkinta eräästä Waltarin nuoruudenrunosta.

Sininen yö on tekstinä nyt luettuna tietysti täynnä kliseitä, jotka hieman matkustelleelta 30-luvun taitteen nuorukaiselta ovat tulleet ihan itsestään. On jyrisevää asemahallia, kamelin varjoa erämaan taivasta vasten, sateen ropinaa kadun asfalttiin. Toisaalta on selvää, ettei runo voi juuri tätä rehellisempikään olla. Waltarin suuri vahvuus ensimmäisistä teoksista viimeisiin oli kyvyttömyys teeskennellä. Hän matkusteli yöjunilla ympäri Eurooppaa - oman aikansa mittapuulla varsin kauas, Istanbuliin asti - ja kulki koko ajan avoimin sydämin, valmiina pakahtumaan kaikesta. Tällaista voi olla oikeastaan aika vaikeaa ymmärtää tänä päivänä, kun eksoottisempikin matkakohde on vain suositun some-päivityksen aihe. Tietysti avosydämisiä matkalaisia on kaikkina aikoina, mutta mittakaavaero on silti olemassa ja ilmeinen.

Mutta Waltarin runossa ei ole kyse vain eksotiikan ihmettelystä, vaan myös kertojan oman sielunelämän perusasioista. Sehän sanotaan jo avaussäkeistössä: Himmeän sinisessä yössä / sateen solistessa kadun asfalttiin / havahdun niin polttavaan ikävään / että tahtoisin / tahtoisin olla kuollut / Kun kaikki minussa huutaa / miten olisin voinut olla / ja ohitseni liukuvat tyhjinä / elämän ruhtinasyöt.

Se on nuoruuden peruskokemus, yksi niistä. Kaikki on ulottuvilla, kaikki on koettavissa, kaikki pitäisi saada. Kaikkea ei voi koskaan saada. Jos jotain kokeekin, ei se ole samanlaista kuin haaveissa etukäteen. On siis suunnattava seuraavaan kokemukseen. Aika kuluu ja epätoivo valtaa alaa. Kohta nuoruus on ohi!

Matkustaminen on konkreettinen toimitus, mutta myös metafora tälle paniikinomaiselle säntäämiselle kokemuksesta toiseen. Itse asiassa konkreettinen todellisuus ja metaforinen taso nivoutuvat saumattomasti toisiinsa, kun paikasta toiseen matkustetaan nimenomaan uusien, ennennäkemättömien, kaiken muuttavien kokemusten perässä.

Runon muokkaaminen popbiisiksi on vaikea laji. Don Huonot on onnistunut tässä häkellyttävän hyvin. Periaatteessa Sininen yö kuulostaa aika paljon MTV Unplugged -musiikilta, mikä ei ole lupaava lähtökohta, mutta tässä tapauksessa "jätkät ringissä akustisesti" -juttu toimii virheettömästi. Kalle Ahola on laulajana aina parhaimmillaan, kun hänen taustallaan ei meluta liikaa. Hän tavoittaa tässä syviä herkkyyden tasoja. Donkkareiden leimalliset taustalaulut ovat suuressa osassa tuotantoa aika päällekäyviä, mutta Sinisen yön kertosäkeen aina siellä, missä en ole -stemmat oikeastaan ankkuroivat koko teoksen mestarillisuuteen. Sävellys on muotopuhdas, ja runo on sovitettu siihen uskomattoman kauniisti.

Lopputuloksena on jotain universaalia, josta nauttiakseen ei todellakaan tarvitse olla 17-vuotias, ellei välttämättä halua kahlita persoonaansa johdonmukaisesti toisiaan seuraaviin "aikuistumisen" vaiheisiin.


Sininen yö Youtubessa

#68: Dallapé-orkesteri & Kauko Käyhkö: Kangastusta (1940)

Kaikkein parhaisiin iskelmiin pätee sama kuin kaikkein parhaisiin kantribiiseihin tai blueseihinkin: ne tiivistävät muutamaan säkeistöön ja muutamaan minuuttiin jonkin aivan keskeisen ja yleistettävissä olevan elämänkokemuksen. Formaatti asettaa niin tiukat vaatimukset, että on suunnattoman ilahduttavaa kuunnella taideteosta, jossa niihin on pystytty vastaamaan suvereenisti. Helvetin hyvä iskelmä vie nykyaikaisen ateistin ajatukset uskontojen olemassaolon alkusyihin. Niissähän on kyse ilmeisen kuuloisista vastauksista vaikeisiin kysymyksiin. Mutta iskelmä (tai kantribiisi tai blues) ei tietenkään ole uskonto. Se esittelee ongelmakentän ja kysyy kysymyksen, mutta ei vastaa - ellei vastaukseksi lasketa hyvän iskelmän kuuntelemisesta kumpuavaa euforiaa.

Ehkä voitaisiin julistaa kilpailu siitä, mikä iskelmä sanoo eniten pienimmällä määrällä sanoja. Oma vastaukseni voisi olla Dallapé-orkesterin ja sen solistina Kauko Käyhkön välirauhan aikana levyttämä Kangastusta. Siinä on vain kaksi säkeistöä ja kertosäe kummankin jälkeen. Ensimmäinen säkeistö esittelee aiheen metaforisesti ja toinen tarkentaa sen konkreettiseksi. Kertosäe nivoo oppikirjaesimerkinomaisesti mestariteoksen yhteen. Dallapén soitto kuulostaa laskuhumalaisten jumalten musiikilta, ja outrossa orkesteri pääsee puoleksi minuutiksi todella ääneen. Käyhkön laulun kuunteleminen on suomalaisesta musiikista puhuttaessa lähimpänä sitä kokemusta, jonka Blind Lemon Jeffersonin äärellä saa - toki muutettavat muuttaen, ja niitä muutettavia on jonkin verran.

Mistä laulussa sitten on kyse? Ihmisen ikuisesta etsinnästä ja unelmoinnista: siitä miten kaikki parhaat jutut tuntuvat aina olevan edessäpäin. Niiden on pakko olla, sillä muuten elämässä ei olisi mieltä. Toisaalta niiden on pakko olla aivan lähellä, katseen ulottuvilla, koska muuten elämässä ei olisi sen enempää mieltä. Kaukaisempaan menneisyyteen sijoittuva nostalgia ei riitä elämänhalun pontimeksi, ja vaikka eilen tai toissapäivänä olisi kokenut kuinka ihania asioita, ei niitä ole mahdollista mieltää parhaaksi koskaan tapahtuneeksi, ellei kutsumus ole itsetuho. Vielä parempaa on oltava edessä. Ja oltava pian, sillä vuosikymmenien päähän ei ihmisen mieli yllä, vaikka ajatus yltäisikin, jollakin teoreettisella tasolla.

Kangastusta-biisin ensimmäinen säkeistö piirtää klassisen aavikkoskenaarion. Edessä väreilevä keidas, joka on näköharhaa, on samaa seikkailukirjojen kuvastoa kuin juoksuhiekka tai lihansyöjäkasvit. Vuonna 1940 kappaletta kuunnellut henkilö on tunnistanut referenssin välittömästi.



Aikamuoto on imperfekti: Erämaahan eksyin kerran. Eksyksissä vaeltava kertoja on kerrontahetkellä jo ymmärtänyt erheensä, minkä ensimmäinen kertosäe vahvistaa: Taisi olla / kangastusta / silmissäni näky tuo / Vaikka jatkoin matkustusta / koskaan tullut en sen luo.

Luonnollisesti toinen säkeistö konkretisoi teeman rakkauselämään:

Kerran eksyksissä kuljin / Sinut, tyttö, silloin näin / Kerran sinut syliin suljin / Mut sä läksit, yksin jäin. Taisi olla kangastusta sekin.

Tämä elämän romantilliseen puoleen ankkuroituva havainnollistaminen on tietysti osa iskelmän strategiaa, mutta resonoi varmasti monessa kuulijassa tänäkin päivänä. Ensimmäisessä säkeistössä keidas siirtyy kulkijan näkökentässä aina sen verran kauemmas kuin hänen askeleensa vievät. Samoin kai monen meistä mielessä täydellinen rakkaus on aina se seuraava. Kunnes sitä tajuaa, ettei täydellistä olekaan, on vain kangastusta - ja tietysti se, mikä on todellista tässä ja nyt.

Kangastusta on välirauhan ajan laulu, mikä tuo sen sanomaan omat sivumerkityksensä. Esimerkiksi sellainen olotila kuin rauha maassa on tuolloin ollut useamman vuoden päässä kuin moni lienee osannut odottaa tai pelätäkään - kangastusta melkeinpä. Yhdestä sodasta selviytynyt kansakunta olisi ehkä halunnut levätä hetken ja ajatella koettelemusten olevan hetkeksi ohi. Dallapén mestariteosta marraskuussa 1940 äänitettäessä lie ollut jo selvää, ettei se ihan niin menisi.



Kangastusta Youtubessa

#69: Paavoharju: Kevätrumpu (2008)

Suurin osa rakastamastani musiikista taitaa olla tavalla tai toisella tarinallista, mutta toisaalta tarinallisuus on venyvä käsite. Kun ajattelen asiaa oikein tarkkaan, luulen että kuuntelemani musiikin sijaan tarinallista onkin tapani kuunnella musiikkia. Ehkä vain tykkään jostain musiikista vaikeasti määriteltävistä syistä ja sitten rakennan sen ympärille tarinan.

Paavoharjua on silti vaikea mieltää ainakaan kovin lineaarisen kerronnan instrumentiksi. Missään nimessä se ei ole proosaa, mutta runoa se kyllä on. Ja onhan runokin omanlaisensa tarina. Nämä ovat tietysti epäselviä rajanvetoja, eikä rajoilla ole väliäkään. Yhdessä ääripäässä voi olla sumuinen pysäytyskuva, toisessa sukupolviromaani. Ilman muuta Paavoharju operoi hyvin lähellä ensin mainittua ääripäätä.

Sumuisuus on avainsana sikälikin, että Paavoharjua on vaikea määritellä ja siitä on vaikea tietää mitään. Kaikkivoipana ubiikkina someaikanakin se on onnistunut olemaan epämääräisten huhujen kohde. Luin äsken Paavoharjua käsittelevän englanninkielisen Wikipedia-artikkelin, jossa se määriteltiin "kahden askeettikristityn veljeksen" projektiksi. Naurahdin. Mutta en minäkään suomalaisena musiikkikriitikkona osaisi sanoa mitään hirveästi valistuneempaa.

Teoriassahan Paavoharju on hajonnut. Kaiketi ihan käytännössäkin. Mutta tämäkin fakta tuntuu katoavan jonnekin soiden yllä leijuvaan taikausvaan. Miten jokin sellainen voisi hajota, joka ei koskaan ollut kasassa, ilmauksen konkreettisessa merkityksessä?

Tosiasiana voi kai pitää sitä, että Paavoharjun nimellä on julkaistu kolme varsinaista albumia. Ne edustavat minulle vuodenaikoja: Yhä hämärää -esikoinen syksyä ja viimeinen, edeltäjistään hyvin monin tavoin poikkeava Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne talvea. Kesä on vielä käsittelemättä, mutta ehkä pakahtuisin ja kuolisin Paavoharjun kesälevyyn. Kaukana siitä ei nimittäin olla kevätlevyä Laulu laakson kukista kuunnellessakaan. Ja eritoten Kevätrumpu, tuo keijukaisten diskohitti, on sellaista siitepölyhiukkasten säkenöivää tanssia, ettei sen kieputuksessa auta mikään allergialääke.

On aivan turha eritellä kappaleen musiikillisia elementtejä: ne ovat kirkkaita, sameita, huohottavia ja katkeilevia, päällekäyviä ja vetäytyviä. Jenni Koivistoisen laulu on tunnistettavissa suomeksi, mutta ei se mitään meidän puhumaamme kieltä ole. Hän tanssii valo-olentona musiikin päällä, ja oudolla tavalla se musiikki edustaa sekä maanläheisyyden käsitteen perimmäistä merkitystä että sen arkimerkityksen vastakohtaa: mitä me tiedämme siitä, mitä maassa, siis jalkojemme alla, todella tapahtuu? Me vain kuljemme sen päällä, tai yleensä sen päälle kasattujen keinotekoisten rakennelmien päällä.

Tämä on hippipuhetta, mutta sille on aikansa ja paikkansa. Eikä tässä ole kyse mistään vastakkainasettelusta. Kohta on toukokuu, ja aivan varmasti aion toukokuussa mennä kotini läheisille kallioille istumaan, kuunnella älypuhelimesta Kevätrummun ja ajatella olevani vaatimattomalla tavallani osa jotain, joka on omasta ihmisen näkökulmastani ikuinen.


Kevätrumpu Youtubessa

#70: YUP: Kaikki on hyvin (1999)

Maailmanloppu tai maltillisemmin ilmaistuna tuntemamme yhteiskunnan romahdus on kieltämättä sellainen laulunaihe, joka kiinnostaa minua kovasti. Ehkä siksi, että tärkeiksi kokemistani laulunaiheista se on ihan lähtökohtaisesti isoin, ja pääsääntöisesti pidän isoihin aiheisiin tarttumisesta. Oma yhteiskunnallinen ajatteluni tuntuu sitä paitsi kallistuvan vuosi vuodelta enemmän siihen suuntaan, ettei tästä vaan tule enää yhtään mitään. Globaalista kapitalismista on kehkeytynyt helvetinkone, joka ruokkii itseään ja jonka toimintamekanismit tekevät sen kukistamisesta mahdotonta tai ainakin mahdottoman vaikeaa.

Paitsi että jossain vaiheessa se tietysti kukistuu. Mitä sen jälkeen, on oma ja täysin ratkaisematon kysymyksensä. On aivan liian todennäköistä, että tuohon prosessiin sisältyy paljon hävitystä ja helvetin kauhistusta, käyttääkseni sen kaltaisia raamatullisia muotoiluja, joita Jarkko Martikainenkin niin YUP:n laulaja-sanoittajana kuin sooloartistina on mielellään käyttänyt.

Kristillisen kulttuuripiirin tunnetuin maailmanloppuskenaariohan löytyy tietysti juuri Raamatun loppusivuilta, ja kristinusko taas lienee ihmiskunnan historian menestynein lopunajan kultti, mikä seikka on kyllä päässyt vuosisatojen saatossa vähän hämärtymään. Ehkä se on silti jotenkin leimannut ajatteluamme. Massiiviset apokalypsit kiehtovat meitä maallistumisasteestamme riippumatta. Meitä kiinnostaa Rooman valtakunnan tuho tai meininki Hitlerin bunkkerissa huhtikuussa 1945.

Toisaalta katharsiksen käsite periytyy jo pakanallisilta kreikkalaisilta teatteri-ihmisiltä, joten luultavasti kyse on yleisinhimillisestä draamantajusta. Niin tai näin, YUP:n parhaan levyn Normaalien maihinnousun päättävä iso teos Kaikki on hyvin on nähdäkseni parhaita kaiken tämän ilmentymiä suomalaisessa populaarimusiikissa. Se on katharsis jos mikä, vihainen loppulausunto, enemmän toive- kuin kauhukuva.

Jarkko Martikainen on omistanut aika suuren osan tuotannostaan kulutus- ja häsläyskulttuurin armottomaan ruoskimiseen. Kaikki on hyvin -biisin alkusäkeet niputtavat hänen näkemyksensä aiheesta kaiketi parhaiten:

Oli päivä maailman parhain / Oli vaatimuksia jo varhain / joita toimitettiin ties mistä / Oli hirveetä säätämistä / Kello kaulassaan aika juoksi / käsittämättä edes minkä vuoksi / Tiesi vain: tuloksia täytyi nostaa / Piiskata kuolluttakin hevosta / Niin me ravattiin kehdosta hautaan / hakattiin aivan kylmääkin rautaa / Kaikki tiesi jo tullessaan sisään: / Nyt vain kiireesti kaikkea lisää / Laitettiin vaikka heikolle jäälle / elementtitalot toisten päälle / Radio toisti tunnissa kerran: / Peilissäs näet maailman herran.
Se on minusta täsmällinen kuvaus yhteiskunnasta, joka on unohtanut tai tarkoituksella sivuuttanut elämämme perimmäisen luonteen lyhyenä visiittinä ympäristössä, joka ei oikeastaan välitä meistä ja pyrkimyksistämme lainkaan. Eniten rahaa takova menestyjäkään ei siitä kauaa nauti, sikäli kuin oletamme hänen siitä täällä ollessaan nauttivan. Tämmöinen nyt olisi isossa mittakaavassa pelkkää komediaa, ellei traaginen sivujuonne syntyisi siitä, että säheltäminen ja rahan kaltaisten kuvitteellisten asioiden perässä juokseminen olisi jo vaarantanut koko planeettamme.

Martikainen näkee yhteiskuntamme elävän "sekavaa syystä", jota leimaa nimenomaan absurdi ympäriinsä häseltäminen ja hirveä kiire ei-mihinkään. Kukaan ei ehdi pysähtyä miettimään, miksi yleensäkään tekee mitään. Aivan jokainen meistä joutuu tekemään aivan joka päivä melkoisen määrän asioita, joilla ei oikeastaan ole mitään mielekästä tarkoitusta. Koko elämänpiirimme perustuu sellaiselle hommailulle.

Tähän ongelmaan ei ole kuin yksi ratkaisu: täydellinen pysähtyminen. Siitä Kaikki on hyvin kertoo, sarjakuvamaisen fantasian keinoin. Mahtava myrsky nousee ja kaikki luonnon voimat kaatavat kaikkensa erehtyneiden ihmisten päälle. Mutta ei siinä kaikki: myös ihmisen omat aikaansaannokset kääntyvät häntä vastaan: Kuin jännitetty jousi / ostoskeskus otti ja nousi / teräksisille verkkojaloilleen / eikä muukaan jäisi aloilleen.

Ilmestymiskirjan kauhut manataan maailmanlopunkuvaelman tehosteiksi: Tulivaunut ja helvetin piskit / meteoreja kupeiltaan iski.

Kun kaikki tämä on purkautunut, on hiljaisuuden vuoro. Laulun kertoja vaimoineen löytää itsensä merenrannalta. Radioselostaja toteaa ohimennen: Äskettäin saamiemme tietojen mukaan Suomi on juuri kadonnut kartalta. Tyhjentävää lausuntoa seuraa euforinen ja kaunis coda: Nyt kaikki on hyvin / Taivas on hyvä / se on seesteinen, syvä / loputon / saa uskomaan, että kaikki muukin on.

Pöytä on puhdistettu, on aika aloittaa alusta. "Kaikki on hyvin" on toki monimielinen lausuma. Usein tällaisissa skenaarioissa areena on vapaa lähinnä aiempien virheiden toistamiselle. Aika oleellinen heitto taitaa olla tuo saa uskomaan, että kaikki muukin on. Seesteistä, syvää ja loputonta siis. Mutta ihminen on rajallinen ja hetkellinen ja harvoin kovin seesteinen.

YUP:n välillä melko raskassoutuisessa tuotannossa ja Normaalien maihinnousun albumikokonaisuudessa Kaikki on hyvin edustaa samaa katharsista, josta se kertoo. Kosketinvoittoinen, särökitaraton teos tavoittaa jotain rockmusiikkia suurempaa. Vuonna 2016 se tuntuu vielä paljon ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään, mutta toisaalta se, että Martikainen kirjoitti näistä asioista Nokia-Suomen pahimman hybriksen aikaan näin tinkimättömästi, todistaa hänen olevan näkemyksiään tarkkaan punnitseva taiteilija, ei mikään tuuliviiri.


Kaikki on hyvin YouTubessa

#71: Liekki: Sulka (2001)

Karkkiautomaatin naivistisella romantiikalla oli vielä kiinnekohtia konkreettisen todellisuuden asioihin: teinirakkauksiin ja pikkukaupunkeihin. Seuraavassa bändissään Janne "Jansku" Kuusela jätti fyysisen maailman kokonaan taakseen. Varsinkin loistava ja hohtonsa erinomaisesti säilyttänyt Magio-debyytti vertautuu enemmän sarjaan abstrakteja maalauksia kuin minkäänlaiseen tarinakokoelmaan. Levyn epämääräiset ja sirpaleiset tekstit kanavoivat muun ohessa luontokuvia ja värisävyjä, mutta maisemat eivät tunnu todellisilta, vaan kankaalle hahmotelluilta ideoilta maisemista.

Tässä yhteydessä teksteihin takertuminen ei tunnukaan kovin mielekkäältä. Niillä on ilman muuta osansa Magion saumattomassa ja näkemyksellisessä kokonaisuudessa, mutta musiikin sävykkyys ja syvyys sitä kannattelee. Kun musiikki muuttui proosallisemmaksi bändin myöhemmillä levyillä, alkoi äkkiä tuntua siltä, etteivät sanatkaan enää kyenneet välittämään taikaa. Abstrakti maalaus alkoi näyttää värien ja muotojen tarkoituksettomalta kaaokselta.

Magio on Liekin selvästi paras levy, mutta yhden huippubiisin nimeäminen siltä ei ole niin helppoa. Päädyin Sulkaan, koska siinä on levollista kauneutta, syvää runon romantiikkaa ja aavistus lohdullista melankoliaa. Itse asiassa tekstissä viittaillaan suorastaan "suruun loputtomaan" ja siihen, miten kaikki loppu on, mutta ihan noin ahdistuneelta Sulka ei missään nimessä kuulosta. Sen koskettimissa, puhaltimissa ja ihanassa kitaramelodiassa on aivan liikaa upottavaa pehmeyttä, ahdistushan on kylmä, kova ja teräväsärmäinen mielentila.

Tässä on kyse isoista asioista: lupauksista, valoista, lopuista ja loputtomuudesta, syvästä antaumuksesta ja uskollisuudesta, armottomista myrskyistä. Ja sulasta, jota Jansku toistelee ikään kuin kertosäkeenä. Sulka on avainsana ja avoin sana, se jää mysteeriksi, mutta herättää ajatuksia symboliesineisiin, kuten vaikka linnunsulkaan, latautuvista valtavista merkityksistä, jotka voivat saada ihmisen romahtamaan tai sitten uskomaan ja jaksamaan. Minusta tässä biisissä on kyse noista jälkimmäisistä. Instrumentaatio kuulostaa puiden välistä siivilöityvältä valolta, Janskun laulusuoritus lohduttavalta kuin kasteenraikkaus kesäaamuna.

Magiosta ylipäätään näyttää olevan mahdotonta kirjoittaa käyttämättä tällaisia tuoreuteen, heräämiseen ja elossa olemiseen viittaavia luontometaforia. Ilmestyessään 2000-luvun alussa se tuntui uudelta alulta suomalaiselle "rockmusiikille" (tässä yhteydessä ilmausta tuskin voi käyttää muuten kuin lainausmerkeissä). Kaiken kylmän ja kalsean, raskaan ja rankan, vaihtoehdoksi tarjoutui hehkuvaa lämpöä ja unikuvia, joihin kääriytyä kuin paksuun peittoon aamulla puolivalveilla.

Tietenkään mitään uutta historian vaihetta ei tullut, ja Liekki osoittautui lopulta tavanomaisemmaksi bändiksi kuin olisin halunnut sen olevan, mutta heidän varhaisen musiikkinsa vetovoima ei haalistu.


Sulka Youtubessa

#72: Matti Johannes Koivu: 80-luvun lapset (2011)

Helsingin ja Tampereen välinen valtatie 3:n osuus uusittiin ja uudelleenlinjattiin 1960-luvulla, mutta jo 80-lukuun mennessä se oli ruuhkautunut toivottomasti, ja tarvittiin jälleen uusi tie. Moottoritie Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui vuonna 1992, ja vuonna 2000 koko kehäkolmosen ja Tampereen kehätien välisen osuuden saattoi lopulta ajaa nelikaistaista moottoritietä. Vanha, Valkeakosken kautta kulkeva tie jäi kantatieksi, jonka merkitys isojen liikennevirtojen kannalta on marginaalinen.

Tuo ei ehkä vaikuta loistavaa popkappaletta käsittelevän blogikirjoituksen aloituskappaleelta, mutta mikäpä olisi palkitsevampaa kuin hieno popbiisi, joka uskaltautuu popbiisille epätavalliseen viitekehykseen. Teistä on tietysti tehty paljonkin lauluja, mutta toista Matti Johannes Koivun 80-luvun lapset -mestariteoksen kaltaista ei nyt tule mieleen.

Kun lauletaan tiestä, lauletaan tietysti asioista, joita se symboloi. Tässä tapauksessa ne eivät kuitenkaan liity mitenkään vapauteen tai pois pääsemiseen, joita tie voisi esimerkiksi Springsteenin laulussa symboloida. Ei niin, etteikö 80-luvun lapset olisi silti aika springsteeniläinen kappale omalla tavallaan. Springsteenhän on autoiluhommien ohella kirjoittanut paljon rakennemuutoksesta ja yhteiskunnan suurista kehityslinjoista omasta yksilöllis-nostalgisesta perspektiivistään. Springsteeniläisessä kokemusmaailmassa ajat eivät muutu parempaan suuntaan. Niin ei käy Matti Johannes Koivullakaan.

80-luvun alun lapsi Koivu on suunnilleen samaa ikäpolvea kuin minäkin, vaikka itse ehdinkin syntyä täpärästi 70-luvun puolella. On helppo tunnistaa tämän biisin peruskokemus: meidän vanhemmillamme oli utopioita, uskoa positiivisiin kehityskulkuihin, edistykseen ja tieteeseen, yhteiskunnan muuttumiseen koko ajan paremmaksi ja rationaalisemmaksi ja virtaviivaisemmaksi. Meillä taas on pelkoja, vainoharhoja, maailmanlopun skenaarioita ja tunne kaiken muuttumisesta lähinnä vain kaoottisemmaksi. Sillä taas on paljonkin tekemistä sen kanssa, että asioiden mittasuhteet ovat karanneet käsistä.

60-luvun utopia oli valtatie, jonka piti kestää täältä ikuisuuteen, mutta joka kesti vain 30 vuotta, vaikka se on nykyään ikuisuus. Tuo vanha valtatie vaikuttaa nykyään söpöltä, pittoreskilta ja ihmisenkokoiselta. Olen kulkenut viime aikoina paljon Väinö Paunun busseilla, joista osa ajaa Tampereelle suoraan moottoritietä, osa poikkeaa vanhaa tietä synnyinkaupunkini Valkeakosken kautta. Tuo tie kulkee myös Sääksmäen ainutlaatuisen kauniiden siltojen kautta, ja ne Koivun biisissäkin mainitaan, samoin kuin siltakahvila, jossa äitini oli nuorena kesätöissä. Ei liene ihme, että 80-luvun lapset osuu syvälle hermoon.

Biisin ytimessä on kontrasti yhä pröystäilevämmäksi käyvän edistyksen ja sen yhä alakuloisemman pohjavireen välillä. Nelikaistainen moottoritie ABC-asemineen ei enää edustakaan kirkasta tulevaisuutta, vaan tuntuu ainoastaan lopun enteeltä: liian räikeältä, liian hahmottomalta, oudolla tavalla klaustrofobiselta verrattuna vanhaan, nöyrempään tiehen. Tällaiset tunnelmat ovat ominaisia kaikille auringonlaskuun käyville sivilisaatioille.

Koivu taitaa tosin laulaa tässä omasta henkilökohtaisesta melankoliastaankin. Siksi kai biisin loistava kertosäe Minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa / ja minä vihaan sitä vaihtuu lopussa kertomaan 80-luvusta. Ehkä suurin odotuksin rakennetuissa ja pian unohdettavissa teissä tiivistyy jotain surumielisen nostalgikon elämänasenteelle keskeistä. Tällainen ihminen näkee samaa haipunutta glooriaa missä ikinä kulkeekin. Myönnän kuuluvani joukkoon.

Kaikkine oheismerkityksineenkin 80-luvun lapset on silti minulle ennen muuta biisi infrastruktuurista. Siitä pitäisi ehdottomasti tehdä enemmän biisejä. Historia konkretisoituu paikoissa, joissa kuljemme arkena. Ei se ole vain vierailuja johonkin, vaikka nyt aihetta sivuten Hämeen linnaan. Mitä läheisemmästä historiasta puhutaan, sitä selvemmin sen kerrokset näkyvät kaikkialla.

Valheellisen epäromanttisissa asioissa, kuten teissä, silloissa, huoltoasemissa ja pientareissa on kaikki ne odotukset ja pettymykset, jotka ne rakentaneissa ihmisissäkin oli. Ne säilövät menneisyyttä, joka taas heijastuu aina nykyisyyteen ja määrittää suhdettamme siihen.

Siksi 80-luvun lapset on yksi suurista suomalaisista lauluista.


80-luvun lapset Youtubessa

#73: Tuomio & Kone: Sorbuksen herra (2003)

Tuskin on väärin kutsua Tuomion & Koneen Sorbuksen herra -räpklassikkoa dokausbiisiksi vailla ihan hirveän syvällisiä sivumerkityksiä. On tietysti mahdotonta tehdä taideteosta, joka kertoisi vain juopottelusta kaikista konteksteista irrallaan, mutta Suomessa elää montaa muuta kulttuuripiiriä vahvempana sellainen törpöttelybiisitraditio, jossa keskitytään juomiseen ja sen kirvoittamaan sekoiluun aktina niin totaalisesti, että kaikki muu on toissijaista. Tällaisten biisien kertojat vaikuttavat usein yllättävän paljon elokuvien zombiepidemian uhreilta: he haahuilevat maisemassa tahdottomina ja itsekontrollia vailla, herättävät pahennusta ja aiheuttavat vahinkoa niin itselleen kuin muille.

Suomalaisessa viinabiisitraditiossa moodi vaihtelee puhtaasta farssikomediasta inhorealismiin. Kauhusta ei siis ole kyse, sitä aivonsa väkijuomilla puuduttanut hahmo ei yleensä kykene herättämään. Asiaan vaikuttaa tietysti sekin, että juomalaulu kerrotaan yleensä ensimmäisessä persoonassa, ellei kyse ole moraliteetista (mikä taas on tympeä idea). Krapulaisenkin näkökulma on yleensä enemmänkin itseinho kuin itsekammo. Viinanjuonti on aiheena liian arkinen ja banaali, liian groteski ja matala, herättääkseen subliimeja tunteita, joihin kauhu ilman muuta lukeutuu.

Lahjakkaidenkin artistien juopottelubiisit ovat yleensä paskoja. Esimerkiksi Eppu Normaalin Baarikärpänen on suunnilleen viimeinen tuon yhtyeen kappale, jonka tälle listalle valitsisin. Kenties aihetta on pidetty niin helppona, ettei siitä kirjoitettaessa olla oikein jaksettu panostaa. Suomiräpissä hyviä dokailukappaleita on kyllä alusta asti tehty keskimäärin enemmän kuin suomirockissa tai iskelmässä. Se taas selittyy räpin traditiolla kertoa ns. perusteemoista ja panostaa syvällisen aiheenkäsittelyn sijaan mahdollisimman oivaltavaan sanailuun ja notkeaan verbaliikkaan. Päissään oleminen teemana tarjoaa tällaisille pyrkimykselle erittäin otollisen pohjan. Hyvin harvalla on asiasta mitään oleellisesti uutta sanottavaa, mutta huumoria ja tarinantynkää kännihommista tuntuu riittävän vuosituhannesta toiseen.

Kaikkien aikojen paras suomalainen puhtaasti dokailusta kertova kappale tuleekin räppipuolelta. Tuomion & Koneen Olari-klassikko Sorbuksen herra nostaa riman tässä lajissa niin korkealle, ettei sitä ehkä ole mahdollista ylittää. Biisin perusmoodi ei suinkaan ole tylsän yksiselitteisesti juomista ylistävä, vaan groteski on koko ajan mukana: eritteet, varomattomat lausunnot, huonot psykofyysiset olotilat, kaikki se, mikä kulkee käsi kädessä aivan liiallisen väärien juomien nauttimisen kanssa. Mutta tämä kaikki hyväksytään ikään kuin mittatappioina, mikä onkin oleellista, jotta voidaan puhua moraliteetin sijaan juomalaulusta. Sorbuksen herra kertoo dokaamisesta elämäntapana, ei yksittäisestä nousuhumalasta - niistä kirjoitetaan aivan erilaisia kappaleita, yleensä paljon tylsempiä. Dokaaminen on niin tärkeää, että sen vuoksi voi kärsiä ja välillä pistää muutkin kärsimään.

Luonnollisesti biisi on erittäin itseironinen. Siinä on genreen kuuluvaa liioittelua ja läpänheittoa, eikä kenenkään varmaan kannata huolestua tekijöiden terveydentilasta sen perusteella. Pelkästään lausahdus karu sippaaminen kuuluu tosimiesten agendaan riittänee kertomaan, kuinka vakavissaan tässä ollaan. Tässä on paljon vittuilua suomalaista kännikulttuuria kohtaan: Kaikki ois hyvin jos viel joskus tajuis senki / et Sorbus on se herra ja mä oon se vitun renki. Mutta kyse ei edelleenkään ole hurskaasta ulkoapäin annettavasta kritiikistä, vaan kaikki omat ja kavereiden hölmöilyt, aidot nousuhumalaiset euforiat ja seuraavan aamun kelat, hyvät ja huonot hetket "pihlajanmarjan" kanssa ovat samanaikaisesti läsnä tässä juomasekoituksessa.

Viinanjuonti on suuntaan tai toiseen suomalaisille liian usein kuolemanvakava asia. Se yllämainittu Baarikärpänenkin on vain Turmiolan Tommi -saarnojen kirvoittamaa epätoivoista uhoa: minähän ryyppään saatana, vaikka mitä sanoisitte. Surullista kuultavaa.

Sorbuksen herra ei ole surullista kuultavaa. Se naurattaa ehkä pohjimmiltaan juuri siksi, ettei siinä kiistetä harrastuksen varjopuolia. Se auttaa suhteellistamaan koko homman: tällaista ihmeellistä häsläämistä tämä nyt vaan joskus on. Minusta tämä on oudolla tavalla terveen alkoholikulttuurin musiikkia, tai ainakin tienviitta matkalla sellaiseen kulttuuriin.

Ja filosofoinnit sikseen: tietysti kyse on kaikkein eniten siitä, että näin pätevää sanailua ja kahden räppärin saumattomasti yhteen pelaavaa flowta ei suomiräpissä kovin paljoa ole. Sorbuksen herra on ennen muuta ilahduttavaa ja käsittämättömän luovaa sanataidetta, joka osaltaan luo oikeutusta kaikille hieman epätarkoille puheille räpistä aikamme tärkeimpänä kotimaisen lyriikan muotona. Sisällöstä riippumatta tämä on vain äärimmäisen kaunista suomen kieltä:

Jonain yhteenvetona voi varmuudella sanoo / ettei Sorbus oo se juoma, mitä kandee vetää janoon / Testaa jotain parempaa jos on yhtään varaa valita / Tän sekotuksen aromii ei ykskään paska alita.
 
Toisaalt muilla litkuil on vaikee päästä tähän sfääriin / ilman jatkuvaa kusihätää ja vitullisii määrii /
jotka maksaa liikaa, tää ei oo mitään kulutusjuhlaa / vaik melkein kaiken nettotuloist alkoholiin tuhlaan.

Mutta tekstilainaus ei tee millään muotoa oikeutta Tuomion & Koneen verbaaliselle tulitukselle. Jos klassikko ei ole vielä tuttu, niin tästä kuunteluun:

Sorbuksen herra Youtubessa

#74: Ilkka Rinne: Rattaanpyörä (1957)

Kärki-Helismaa -klassikkotehtaan valtavaan tuotantoon mahtuu kappaleita, joista ei ole koskaan tullut aivan niin kaikkivoipia ikivihreitä kuin ne ansaitsisivat olla. Martti Miettisen eli taiteilijanimimerkki Ilkka Rinteen laulama Rattaanpyörä on itselleni tyyppiesimerkki tällaisesta, vaikkei biisi kai täysin unohdettu olekaan (sitä on kuitenkin katsottu Youtubesta yli 20 000 kertaa). Minä en kuitenkaan olisi välttämättä koskaan kuullut sitä, ellei iskelmätaiteilijan kutsumuksen jo tuolloin tuntenut Laitis-Jaakko olisi sitä Rovaniemellä vuosituhannen vaihteessa usein laulanut.

Itse asiassa netistä löytyy kahtalaista tietoa sen suhteen, onko Rattaanpyörä Kärjen sävellys vai traditionaalinen. Wikipedia väittää ensimmäistä, Äänitearkisto jälkimmäistä. Ehkä kyseessä on trad-mukaelma. Sävelmä onkin haikeassa romanttisuudessaan täysin klassinen. Helismaa on sittehn tehnyt siihen samalla tapaa perusasioissa pitäytyvän tekstin. Rattaanpyörässä sanat soivat kuitenkin niin kauniisti ja aina ilmeisimpiä kliseitä karttaen, ettei tämä voine olla mikään varttitunnissa tupakkiaskin kanteen raapustettu täytetyö. Näiden ihmisten työmoraalia ihaillaan ansaitusti, mutta kyllä hekin olivat joskus innoittuneemmalla ja joskus laiskemmalla tuulella. Rattaanpyörä on ilman muuta innoittunut teos. Sen kauniisti koristeelliseen sovitukseenkin taitaa olla uhrattu tavallista enemmän vaivaa, vaikka selviä yhtymäkohtia lukuisiin muihin Kärjen töihin onkin.

Ilkka Rinteen iskelmäura jäi lyhyeksi, hän yritti sittemmin klassisen laulun parissa ja teki työuransa opettajana. Enpä ole tainnut koskaan kuulla mitään muuta hänen levytystään. Ainakin Rattaanpyörällä kuullaan kuitenkin komeaa ja 23 ikävuotta kypsempää ääntä, jossa on herkkyyttä ja sielukkuutta paljon enemmän kuin useimmilla saman ajan mieslaulajilla. Vaikka Rinteen laulussa on draamantajua, hän pysyy kaukana pateettisesta kailottamisesta. Alle linkitetty kuvataltiointi kertoo sitä paitsi, että kyseessä on erittäin kaunis nuorimies, jolla luulisi olleen kaikki idoliuden avaimet käsissään. Tiedäpä sitten, miksei hänestä merkittävämpää sellaista tullut.

Rattaanpyörä on ennen muuta ikoninen kulkurilaulu, omia ehdottomia suosikkejani tässä paljon viljellyssä genressä. Kulkurihan on ilman muuta metafyysinen rooli. Sen omaksumiselle ei ole mitään erityistä syytä, joidenkin kohdalla homma vaan menee niin. Ihmisille vastaan aina ainoastaan / kun he mulle huutaa: "Hei minne johtaa tie?" / Niin kuin tahtomattaan pyörii pyörä rattaan / enkä tiedä minne se vie.

Kulkurius on "arpa", jota ei voi vaihtaa. Matkan varrelle jäävät perhe, rakkaus ja nuoruus. Mitään niistä ei väitetysti jäädä kaipaamaan, vaikka suunnaton rivien väliin jäävä melankolia näitä kappaleita aina leimaakin. Joku korkealentoinen teoretisoija voisi löytää tästä kokemuksesta vaikka millaista historiallista kosketuskohtaa sotien, pakolaisuuden ja muuttoliikkeiden leimaamaan 1900-luvun alkupuolen ja puolenvälin eurooppalaiseen historiaan. Eri kulttuureilla on omat kulkurimyyttinsä ja laulutraditionsa, mutta vähän kaikkialta näitä tuntuisi löytyvän.

Laulujen kulkurilla on kuitenkin kannettavanaan erityiskohtalo, hän ei kuulu mihinkään massaan. Hänen halunsa ja kykynsä elää vakiintuneista suhteista ja pysyvästä kodista irrallista elämää tekee hänestä poikkeusyksilön. En itke toisten tavoin / Tie on avoin / ja rattaanpyörä pyörii aina vain, kuten kertosäe tämän kohtalon tiivistää. Kulkurius on polte ja kai addiktiokin: Kun veri kuumeinen suonissa kulkee / niin kodin uksen jo matkamies sulkee.

Kulkuriromantiikka vahvistuu kaukomaihin liittyvistä mielikuvista, ja niinpä Rattaanpyörässä viittaillaan Unkariin, joka lienee eräs suomalaisen kulkuri- ja mustalaismytologian kultamaista, kenties varsinkin aiempina aikoina suuria symbolisia merkityksiä saaneen kielisukulaisuuden ansiosta. Sen myötä Unkari on mielikuvissa sekä lähellä että kaukana: rakas mutta romantisoitu.

Sodanjälkeinen iskelmä oli juuriltaan revityssä ja tuhkasta nousseessa yhteiskunnassa kulkurilaulujen otollisinta maastoa, mutta lajityyppi on toki ikuinen. Sen perusteisiin ei taida juuri Rattaanpyörää muotopuhtaampaa ja kauniimpaa johdatusta löytyä.


Rattaanpyörä Jack Witikan elokuvassa Suuri sävelparaati