Jatketaan rakkausteemalla. Edellisellä kerralla käsitellystä Jarkko Martikaisen biisistä poiketen Dave Lindholmin Pieni ja hento ote on myös henkilökohtaisesta perspektiivistä kirjoitettu rakkauslaulu, mutta pelkästään sitä se ei ole. Se liikkuu ainakin kahdella eri tasolla ja on myös laulu siitä, miten vaikeaa rakkaudesta on puhua ja kirjoittaa. Juuri tästä syystähän niin monet rakkauslaulut tyytyvät "I love you like the stars above" -tyyppisiin säkeisiin, joita kai tulee jostain universaalista "tee oma rakkauslaulusi" -generaattorista.
Lindholmin mestariteos taas kiertelee ja kaartelee aiheen ympärillä kahdeksan minuuttia, lähestyy sitä ja loitontuu taas, ja onnistuu lopulta juuri tämän strategian ansiosta välittämään epätäydellisyydessään ja epämääräisyydessään oikealta tuntuvan kuvan rakkaudesta. Lindholmin ominaislaatu biisintekijänä sointuu täydellisesti yhteen valitun lähestymistavan kanssa. Hänhän on nimenomaan häilyvien impressioiden ja ohikiitävien ajatuskulkujen tulkki. Taiteilijana hän on aina paennut loppuun asti mietittyjen suurteosten vaatimusta.
Tosin Pieni ja hento ote ja koko Otto Donnerin kanssa tehty Aino-albumi edustavat Lindholmin uralla musiikillisesti nimenomaan tällaista suurteosta. Upea, varmasti loppuun asti mietitty jousisovitus ja vähäeleiset kitarajutut säestävät Daven tajunnanvirtaa, joka on ehkä sittenkin aika paljon jäsennellympää kuin monessa muussa tapauksessa. Ajatuksen harhailu ja puolittainen karkaaminen saattaa olla taitavasti rakennettua harhaa. Se on sitä siksi, että rakkaus aiheena pakenee selviä loppulausuntoja.
Biisihän on eräänlainen puolustuspuhe. Sen kerronta-asetelma tuntuu liittyvän tilanteeseen, jossa kertoja ainakin kokee, että häneltä vaadittaisiin isompia ja definitiivisempiä rakkaudentunnustuksia kuin hän pystyy lausumaan, jonkinlaisia sankaritekoja suorastaan. Kertoja laulaa sinä-muodossa ihmiselle, jota hän selvästi ja vilpittömästi rakastaa. En usko, että näiden kahden välisessä kommunikaatiossa on sen pahempia ongelmia kuin mitä kaikessa kommunikaatiossa väistämättä on. Juuri silloin, kun todella haluaisi sanoa jollekulle jotain suurta, sanat tuntuvat loppuvat kesken. Pienempiä tavoitteita niiden avulla on tietysti helpompi saavuttaa.
Tämä lievä turhautuminen kiteytyy tietysti säkeeseen Pidän sinusta, siinä kaikki / Tarvitseeko se todistaa tuhansilla sanoilla? Kertoja yrittää kyllä parhaansa. Sen sijaan, että kaivaisi esiin kliseiden oppikirjan, hän puhuu kauneudesta sateenjälkeisellä hiekkatiellä ja vertaa ihmisen kosketusta tuulen kosketukseen - tässä epäilemättä tarkoitetaan lempeää tuulta kesäiltana, ei syysmyrskyä.
Hän puhuu elämän ajoittaisesta raskaudesta ja siihen kohdistuvasta rakkaudesta, rivien välissä siitä, miten rakkaus toiseen ihmiseen mahdollistaa kaiken paskan keskellä myös rakkauden elämään. Liika analyysi voi aiheuttaa ahdistusta. Pieni ja hento ote / ihmisestä kiinni parantaa sen ahdistuksen.
Upeinta tässä laulussa on se, miten yksityinen muuttuu siinä yleiseksi, miten konkreettinen ja abstrakti sulautuvat toisiinsa tavalla, joka ensinnäkin mahdollistaa kuulijalle voimakkaan tunnetason kokemuksen, mutta myös sallii hänen suhteuttaa sen omiin ajatuksiinsa, tunne-elämyksiinsä ja ihmissuhteisiinsa. Tunnustuksellinen lauluntekijä ei vyörytä omaa kokemusmaailmaansa kuulijan päälle, vaan jättää tilaa vastaanotolle, aivan kuten biisin minimalistisuudessaan suuri sovituskin.
Pieni ja hento ote Youtubessa
maanantai 30. toukokuuta 2016
perjantai 27. toukokuuta 2016
#60: Jarkko Martikainen: Rakkaus (2006)
Rakkauden käsite populaarikulttuurissa ja ehkä keskeisimmin populaarimusiikissa tapaa olla niin kapea, että tämä on varmasti kaventanut yleistäkin ymmärrystä siitä, mitä kaikkea rakkaus oikeastaan on. Siksi Jarkko Martikaisen aihetta käsittelevä teemalevy onkin paitsi hienoa, myös tärkeää musiikkia. Romanttinen rakkauskin saa levyllä osansa, mutta niin saavat myös esimerkiksi rakkaus kissaan, ystäviin, sukuun ja perheeseen. Nimikappale pureutuu isän ja pojan väliseen rakkauteen hieman keskimääräistä vähemmän sentimentaalisista lähtöasetelmista käsin.
Isänmurhan yleensä vertauskuvallinen käsite nimittäin konkretisoituu laulun maailmassa,jossa vanhimman pojan velvollisuus on kuristaa isänsä tämän väsyttyä elämään ja armotyötä pyytäessä. Laulun minäkertojalle se ei ole aivan helppoa, ja hän pakeneekin viime hetkellä vastuutaan isoon kaupunkiin, josta koettaa värvätä palkkamurhaajan tekemään pakollisen puolestaan. Tappaminen ei vaan luonnistu alan ammattilaiseltakaan, kun tämä on saanut nähdäkseen kohdehenkilön kirkassilmäisen rippikuvan. Poika joutuu palaamaan kotiin häntä koipien välissä, mutta saa isältään anteeksiannon.
Tästä voi ehkä jo päätellä, että Martikainen palauttaa Rakkaus-biisissä konkreettisen taas metaforiseksi itselleen ominaisella tavalla. Selkeän ja lineaarisen tarinan alle piiloutuu se syvätaso, jolla kappaleen varsinainen merkityssisältö on.
Skenaariossa on raamatullista painokkuutta, minkä tiedostaen Martikainen rakentaakin laulunsa Vanhan testamentin vakaalle perustalle. Kertosäe Muista neljäs käsky / viides käsky / ja itsekunnioitus ja rakkaus / Mitä se on / se rakkaus? on niin hyvä tiivistys, että sen ansiosta lähes seitsenminuuttinen, dylanmainen moraliteetti jää mieleen kuin pophitti.
Neljäs käsky kehottaa kunnioittamaan vanhempiaan, viides kieltää tappamasta. Biisin maailmassa nämä kumoavat toisensa. Raamatullinen referenssi on tässä tosin vain valottamassa kertojan - ja kenen tahansa meistä - kamppailua erään ihmiselämän perustavanlaatuisen ristiriidan kanssa: me kaikki joudumme ainakin joitakin kertoja tilanteeseen, jossa jostain asiasta on kovin vaikeaa päästää irti, vaikka se samalla tuntuisikin välttämättömältä elämän jatkumista ajatellen.
Kertojan isä on lopullisen tällaisen tilanteen äärellä: elämällä ei ole hänelle enää mitään tarjottavaa, joten hän haluaa kuolla, mutta omin voimin hän ei tätä halua pysty toteuttamaan, vaan tarvitsee poikansa apua. Mutta yhtä lailla pojan on mahdotonta päästää irti isästään. Taustalla vaikuttaa kulttuuri, jossa on isänmurha on juhlan aihe ilmapalloineen ja serpentiineineen; toverit tarjoavat kertojalle rohkaisuryyppyä uskoen sen ratkaisevan tilanteen.
Martikaisen skenaarion kompleksisuus ilmenee siinä, että tämä voisi tästä lähtökohdasta aivan hyvin olla hirtehinen laulu siitä, miten välttämätön surmatyö lopulta onnistuu, ja yksilön ja yhteisön elämä voi jatkaa kulkuaan uusiutuneena, puhtaalta pöydältä. Mutta kun se surmatyö ei onnistu,eikä tätä esitetä laulussa negatiivisena lopputulemana.
Niinpä avainsäkeet ovat ne viimeiset, joissa isä antaa synninpäästön pojalle: Sinä tahdoit vain tavoittaa täydellisyyttä / mutta sinäkään et sitä voi tavoittaa.
Neljännen ja viidennen käskyn sovittamattomalta vaikuttanut ristiriita ratkeaa siten, että isä peruu vaatimuksensa tulla pojan tappamaksi. Rakkaus voittaa itsekunnioituksen. Ja miten sitten itsekunnioitus suhteutuu tässä vanhempien kunnioittamisen velvoitteeseen? Tässä on kyse moraalista painetta langettavan yhteisön, isän ja pojan välisestä monimutkaisesta kolmiodraamasta. Isänmurha on yhteisöllinen velvoite, jonka allekirjoittamalla poika etsii yhteisön hyväksynnän suomaa itsekunnioitusta, mutta ei sitä kykene rakkaudeltaan saamaan. Vapauttava lopputulema kumpuaa siitä, että isä itsekin asettaa viime kädessä henkilökohtaisen rakkauden yhteisön vaatimusten edelle.
Tämä tarjoaa tietysti mahdollisuuden sellaiseenkin osatulkintaan, että laulussa on kyse myös kritiikistä juuretonta ja historiatonta kulttuurikäsitystä vastaan. Historiallisesti katsottuna isänmurha niin konkreettisesti kuin metaforisesti yhdistyy moniin murroskohtiin, joissa tyhjästä on koetettu rakentaa parempi maailma tuhoisin seurauksin.
Neljäs ja viides käsky eivät voi, tai niiden ei pitäisi, olla ristiriidassa. Jonkun kunnioittaminen ja tämän tappaminen eivät voi olla sama asia.
Nämä ovat hataria spekulaatioita ja vapaata assosiaatiota. Martikaisen Rakkaus on niin monikerroksinen teos, että sen kunnollinen analyysi vaatisi kirjallisuudentutkimuksen kaikkia aseita, jotka ovat itseltäni tainneet unohtua jonnekin ojanpohjalle ruostumaan.
Mutta ei tämä niin vaikeaa kuunneltavaa ole kuin ylläolevasta ehkä voisi päätellä. Melodisen vaivattomuuden lisäksi Martikaisen hersyvä kielenkäyttö laskee nauttimiskynnystä hyvinkin alhaalle. Esimerkiksi tästä käyköön vaikka säe Ohikulkija kertoi / Pub Verinen tsaari / on paikka missä hulluus heilimöi.
Hulluus heilimöi, miten upea obskuuri alkusointu. Ja mikä ihmeen Verinen tsaari, mistä se tähän tuli? Maailman täydellisin arveluttavan kapakan nimi yhtä kaikki. Toki jos Romanovien dynastian historiaa alkaa lueskella, sieltä löytyy myös kaikenlaisia yhtymäkohtia tämän laulun teemoihin.
Mutta ehkä en mene nyt siihen.
Rakkaus Spotifyssa
Isänmurhan yleensä vertauskuvallinen käsite nimittäin konkretisoituu laulun maailmassa,jossa vanhimman pojan velvollisuus on kuristaa isänsä tämän väsyttyä elämään ja armotyötä pyytäessä. Laulun minäkertojalle se ei ole aivan helppoa, ja hän pakeneekin viime hetkellä vastuutaan isoon kaupunkiin, josta koettaa värvätä palkkamurhaajan tekemään pakollisen puolestaan. Tappaminen ei vaan luonnistu alan ammattilaiseltakaan, kun tämä on saanut nähdäkseen kohdehenkilön kirkassilmäisen rippikuvan. Poika joutuu palaamaan kotiin häntä koipien välissä, mutta saa isältään anteeksiannon.
Tästä voi ehkä jo päätellä, että Martikainen palauttaa Rakkaus-biisissä konkreettisen taas metaforiseksi itselleen ominaisella tavalla. Selkeän ja lineaarisen tarinan alle piiloutuu se syvätaso, jolla kappaleen varsinainen merkityssisältö on.
Skenaariossa on raamatullista painokkuutta, minkä tiedostaen Martikainen rakentaakin laulunsa Vanhan testamentin vakaalle perustalle. Kertosäe Muista neljäs käsky / viides käsky / ja itsekunnioitus ja rakkaus / Mitä se on / se rakkaus? on niin hyvä tiivistys, että sen ansiosta lähes seitsenminuuttinen, dylanmainen moraliteetti jää mieleen kuin pophitti.
Neljäs käsky kehottaa kunnioittamaan vanhempiaan, viides kieltää tappamasta. Biisin maailmassa nämä kumoavat toisensa. Raamatullinen referenssi on tässä tosin vain valottamassa kertojan - ja kenen tahansa meistä - kamppailua erään ihmiselämän perustavanlaatuisen ristiriidan kanssa: me kaikki joudumme ainakin joitakin kertoja tilanteeseen, jossa jostain asiasta on kovin vaikeaa päästää irti, vaikka se samalla tuntuisikin välttämättömältä elämän jatkumista ajatellen.
Kertojan isä on lopullisen tällaisen tilanteen äärellä: elämällä ei ole hänelle enää mitään tarjottavaa, joten hän haluaa kuolla, mutta omin voimin hän ei tätä halua pysty toteuttamaan, vaan tarvitsee poikansa apua. Mutta yhtä lailla pojan on mahdotonta päästää irti isästään. Taustalla vaikuttaa kulttuuri, jossa on isänmurha on juhlan aihe ilmapalloineen ja serpentiineineen; toverit tarjoavat kertojalle rohkaisuryyppyä uskoen sen ratkaisevan tilanteen.
Martikaisen skenaarion kompleksisuus ilmenee siinä, että tämä voisi tästä lähtökohdasta aivan hyvin olla hirtehinen laulu siitä, miten välttämätön surmatyö lopulta onnistuu, ja yksilön ja yhteisön elämä voi jatkaa kulkuaan uusiutuneena, puhtaalta pöydältä. Mutta kun se surmatyö ei onnistu,eikä tätä esitetä laulussa negatiivisena lopputulemana.
Niinpä avainsäkeet ovat ne viimeiset, joissa isä antaa synninpäästön pojalle: Sinä tahdoit vain tavoittaa täydellisyyttä / mutta sinäkään et sitä voi tavoittaa.
Neljännen ja viidennen käskyn sovittamattomalta vaikuttanut ristiriita ratkeaa siten, että isä peruu vaatimuksensa tulla pojan tappamaksi. Rakkaus voittaa itsekunnioituksen. Ja miten sitten itsekunnioitus suhteutuu tässä vanhempien kunnioittamisen velvoitteeseen? Tässä on kyse moraalista painetta langettavan yhteisön, isän ja pojan välisestä monimutkaisesta kolmiodraamasta. Isänmurha on yhteisöllinen velvoite, jonka allekirjoittamalla poika etsii yhteisön hyväksynnän suomaa itsekunnioitusta, mutta ei sitä kykene rakkaudeltaan saamaan. Vapauttava lopputulema kumpuaa siitä, että isä itsekin asettaa viime kädessä henkilökohtaisen rakkauden yhteisön vaatimusten edelle.
Tämä tarjoaa tietysti mahdollisuuden sellaiseenkin osatulkintaan, että laulussa on kyse myös kritiikistä juuretonta ja historiatonta kulttuurikäsitystä vastaan. Historiallisesti katsottuna isänmurha niin konkreettisesti kuin metaforisesti yhdistyy moniin murroskohtiin, joissa tyhjästä on koetettu rakentaa parempi maailma tuhoisin seurauksin.
Neljäs ja viides käsky eivät voi, tai niiden ei pitäisi, olla ristiriidassa. Jonkun kunnioittaminen ja tämän tappaminen eivät voi olla sama asia.
Nämä ovat hataria spekulaatioita ja vapaata assosiaatiota. Martikaisen Rakkaus on niin monikerroksinen teos, että sen kunnollinen analyysi vaatisi kirjallisuudentutkimuksen kaikkia aseita, jotka ovat itseltäni tainneet unohtua jonnekin ojanpohjalle ruostumaan.
Mutta ei tämä niin vaikeaa kuunneltavaa ole kuin ylläolevasta ehkä voisi päätellä. Melodisen vaivattomuuden lisäksi Martikaisen hersyvä kielenkäyttö laskee nauttimiskynnystä hyvinkin alhaalle. Esimerkiksi tästä käyköön vaikka säe Ohikulkija kertoi / Pub Verinen tsaari / on paikka missä hulluus heilimöi.
Hulluus heilimöi, miten upea obskuuri alkusointu. Ja mikä ihmeen Verinen tsaari, mistä se tähän tuli? Maailman täydellisin arveluttavan kapakan nimi yhtä kaikki. Toki jos Romanovien dynastian historiaa alkaa lueskella, sieltä löytyy myös kaikenlaisia yhtymäkohtia tämän laulun teemoihin.
Mutta ehkä en mene nyt siihen.
Rakkaus Spotifyssa
maanantai 23. toukokuuta 2016
#61: Jukka Nousiainen: Kohti kaukaista tähteä (2016)
Alun perin minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa tässä blogissa aivan tuoreista kappaleista, koska niiden paikka omassa päänsisäisessä kaanonissa on tietysti vielä hahmottumatta. Vuoden tai pari vanhan biisin kanssa tämä on jo paljon helpompaa, parhaatkaan sellaiset eivät yleensä ole päivittäisessä tai edes viikoittaisessa aktiivikuuntelussa, joten niihin on jo saanut etäisyyttä. Niinpä olin ajatellut sisällyttää Jukka Nousiaiselta mukaan mahtavan Viis vuotta sitten tänään -biisin ihan yhtä mahtavalta Huonoa seuraa -levyltä (2014).
Kevään 2016 mittaan olen kuitenkin nähnyt Nousiaisen uusine bändeineen erinäisiä kertoja livenä ja kuunnellut hänen tuoreita biisejään Youtubesta sikäli kuin niitä sieltä löytyy. Nousiaisen uutta, nimetöntä kasettia en ole voinut kuunnella, koska en omista kasettisoitinta. Tässä olisi kyllä jo melkeinpä riittävä syy yrittää löytää sellainen jostain.
Joka tapauksessa noissa uusissa lauluissa on useampikin sellainen, jotka nousevat jopa Huonoa seuraa -levyn parhaiden yläpuolelle, varsinkin nykyisen bändin livetulkintoina. Näkemäni keikat ovat olleet maagisia. Niillä on kuultu musiikkia, joka on aivan poikkeuksellisella tavalla kiinni jossain syvästi inhimillisessä ja todella olennaisessa. Nousiainen pystyy biisintekijänä ja esiintyjänä välittämään täysin vilpittömän tuntuisesti sellaisia hyvin vaikeasti muotoiltavia tuntemuksia, jotka resonoivat itsessäni, varsinkin tässä maailmanajassa, äärimmäisen vahvasti. Hän tarkastelee yhteiskuntaa altavastaajan näkökulmasta, mutta ihmisyyttä, sen perimmäisiä merkityksiä, ne ihailtavan tarkkanäköisesti ymmärtävän henkilön varmuudella.
Tulee tunne, että tämä on musiikkia, jossa kaikki vain on oikein.
Nousiaisen uusista biiseistä suosikkini on Kohti kaukaista tähteä, luultavasti yksi pakahduttavimmista tässä maassa koskaan tehdyistä lauluista vielä vuoden tai viidenkymmenen päästäkin. Youtubesta löytyvä, kasetille tehty sooloversio, on todella onnistunut, vaikka tämäkin laulu elää minulle ehkä ennen kaikkea muistikuvina bändin livenä soittamista versioista. Olisi tuntunut puhtaasti typerältä jättää se pois listalta vain sen tuoreuden takia.
Kohti kaukaista tähteä on laulu sinänsä klassisesta aiheesta: ollaan jossain, mistä pitää päästä pois, toisaalle, jonnekin missä asiat ovat paremmin. Sinne olisi vieläpä päästävä rakastetun kanssa. Tältä pohjalta on kirjoitettu muutamakin romanssi.
Lähtöpistettä leimaavat sellaiset ilmiöt kuin kylmyys, välittämisen puute, eksyksissä olon ja hämmennyksen tunteet. "Kylmä kaupunki" mainitaan, tulee selväksi, että ollaan pyrkimässä pois jostain persoonattomasta ja tunteettomasta, paikasta jossa ei ole mahdollista olla kosketuksissa itseensä ja maailmaan. Tässä kaikessa ei sinänsä olisi vielä mitään mullistavaa, elleivät sydäntäsärkevän haikea sävellys ja (äänitetyn version) särkymispisteen tuntumassa tasapainoileva ja siksi mahdollisimman herkkävireinen soitanto tekisi niin helpoksi uskoa kaikkeen Nousiaisen sanomaan, vaikkei edes ottaisi huomioon hänen tässäkin täysin läsnäolevaa laulusuoritustaan. Hän haastaa kuulijan olemaan liikuttumatta. Minusta se ei tunnu mahdolliselta.
Noin puolivälin tienoilla Kohti kaukaista tähteä kuitenkin nousee puolihuomaamattomasti vielä uudelle tasolle. Hetken se uhkaa kadota lopullisesti kylmään syysyöhön, kunnes palasista kokoutuu suunnattoman kaunista kristallipölyä fokuksen siirtyessä sinne, minne kylmästä kaupungista ollaan menossa: vapauteen, suurten tuulien armoille, sinne missä elämä tuntuu todelliselta. Jos myrskyn keskellä voi yhdessä palella / ei myrskyn keskellä vois kai paremmin olla.
Tämä metafyysinen paikka ei siis ole mikään rantalomaparatiisi, vaan karu ja tuulinen paikka, jossa voi kuitenkin kohdata itsensä, tunteensa ja maailman paljaana. Siellä ei piilouduta naamioiden taakse, siellä katsotaan itseä ja muita silmiin, mutta siellä ei myöskään liioitella omaa suuruutta kaikkeudessa - kaikki nämä ovat tietysti taakse jäävälle "kylmälle kaupungille" ominaisia ilmiöitä.
Lopulta, aivan perimmäisellä tasolla, kyse on siitä, millainen elämä pitää elää, jotta voi kuolla omanarvontuntonsa säilyttäneenä.
Mä tahdon sinne, missä aalto lyö vapaana / Ihminen pieni on kuin tähti pilvien takana / Sen sydän lujaa lyö kovan kuoren alla / Sen elämän tarkoitus on jatkaa elämää ja olla / niin, että jotain jää, kun on aika lähteä / kohti sitä kaukaista tähteä.
Tämä on alleviivamattomalla tavalla myös yksi kauneimmista koskaan kuulemistani rakkauslauluista. Sen taustalla häilyy koko ajan toinen henkilö - "beibi"-nimitykselläkin häntä kutsutaan, mutta häntä puhutellaan suoraan vain pari kertaa. Kertoja ei kuitenkaan halua ainoastaan toteuttaa pakomatkaansa tämän toisen ihmisen kanssa, vaan itse asiassa pyytää tätä viemään hänet sille matkalle, katsomaan totuutta ja elämää silmiin.
Se on melkoinen luottamuksenosoitus, jos kohta melkoinen vaatimuskin - joka tapauksessa suurinta rakkautta.
Kohti kaukaista tähteä Youtubessa
Kevään 2016 mittaan olen kuitenkin nähnyt Nousiaisen uusine bändeineen erinäisiä kertoja livenä ja kuunnellut hänen tuoreita biisejään Youtubesta sikäli kuin niitä sieltä löytyy. Nousiaisen uutta, nimetöntä kasettia en ole voinut kuunnella, koska en omista kasettisoitinta. Tässä olisi kyllä jo melkeinpä riittävä syy yrittää löytää sellainen jostain.
Joka tapauksessa noissa uusissa lauluissa on useampikin sellainen, jotka nousevat jopa Huonoa seuraa -levyn parhaiden yläpuolelle, varsinkin nykyisen bändin livetulkintoina. Näkemäni keikat ovat olleet maagisia. Niillä on kuultu musiikkia, joka on aivan poikkeuksellisella tavalla kiinni jossain syvästi inhimillisessä ja todella olennaisessa. Nousiainen pystyy biisintekijänä ja esiintyjänä välittämään täysin vilpittömän tuntuisesti sellaisia hyvin vaikeasti muotoiltavia tuntemuksia, jotka resonoivat itsessäni, varsinkin tässä maailmanajassa, äärimmäisen vahvasti. Hän tarkastelee yhteiskuntaa altavastaajan näkökulmasta, mutta ihmisyyttä, sen perimmäisiä merkityksiä, ne ihailtavan tarkkanäköisesti ymmärtävän henkilön varmuudella.
Tulee tunne, että tämä on musiikkia, jossa kaikki vain on oikein.
Nousiaisen uusista biiseistä suosikkini on Kohti kaukaista tähteä, luultavasti yksi pakahduttavimmista tässä maassa koskaan tehdyistä lauluista vielä vuoden tai viidenkymmenen päästäkin. Youtubesta löytyvä, kasetille tehty sooloversio, on todella onnistunut, vaikka tämäkin laulu elää minulle ehkä ennen kaikkea muistikuvina bändin livenä soittamista versioista. Olisi tuntunut puhtaasti typerältä jättää se pois listalta vain sen tuoreuden takia.
Kohti kaukaista tähteä on laulu sinänsä klassisesta aiheesta: ollaan jossain, mistä pitää päästä pois, toisaalle, jonnekin missä asiat ovat paremmin. Sinne olisi vieläpä päästävä rakastetun kanssa. Tältä pohjalta on kirjoitettu muutamakin romanssi.
Lähtöpistettä leimaavat sellaiset ilmiöt kuin kylmyys, välittämisen puute, eksyksissä olon ja hämmennyksen tunteet. "Kylmä kaupunki" mainitaan, tulee selväksi, että ollaan pyrkimässä pois jostain persoonattomasta ja tunteettomasta, paikasta jossa ei ole mahdollista olla kosketuksissa itseensä ja maailmaan. Tässä kaikessa ei sinänsä olisi vielä mitään mullistavaa, elleivät sydäntäsärkevän haikea sävellys ja (äänitetyn version) särkymispisteen tuntumassa tasapainoileva ja siksi mahdollisimman herkkävireinen soitanto tekisi niin helpoksi uskoa kaikkeen Nousiaisen sanomaan, vaikkei edes ottaisi huomioon hänen tässäkin täysin läsnäolevaa laulusuoritustaan. Hän haastaa kuulijan olemaan liikuttumatta. Minusta se ei tunnu mahdolliselta.
Noin puolivälin tienoilla Kohti kaukaista tähteä kuitenkin nousee puolihuomaamattomasti vielä uudelle tasolle. Hetken se uhkaa kadota lopullisesti kylmään syysyöhön, kunnes palasista kokoutuu suunnattoman kaunista kristallipölyä fokuksen siirtyessä sinne, minne kylmästä kaupungista ollaan menossa: vapauteen, suurten tuulien armoille, sinne missä elämä tuntuu todelliselta. Jos myrskyn keskellä voi yhdessä palella / ei myrskyn keskellä vois kai paremmin olla.
Tämä metafyysinen paikka ei siis ole mikään rantalomaparatiisi, vaan karu ja tuulinen paikka, jossa voi kuitenkin kohdata itsensä, tunteensa ja maailman paljaana. Siellä ei piilouduta naamioiden taakse, siellä katsotaan itseä ja muita silmiin, mutta siellä ei myöskään liioitella omaa suuruutta kaikkeudessa - kaikki nämä ovat tietysti taakse jäävälle "kylmälle kaupungille" ominaisia ilmiöitä.
Lopulta, aivan perimmäisellä tasolla, kyse on siitä, millainen elämä pitää elää, jotta voi kuolla omanarvontuntonsa säilyttäneenä.
Mä tahdon sinne, missä aalto lyö vapaana / Ihminen pieni on kuin tähti pilvien takana / Sen sydän lujaa lyö kovan kuoren alla / Sen elämän tarkoitus on jatkaa elämää ja olla / niin, että jotain jää, kun on aika lähteä / kohti sitä kaukaista tähteä.
Tämä on alleviivamattomalla tavalla myös yksi kauneimmista koskaan kuulemistani rakkauslauluista. Sen taustalla häilyy koko ajan toinen henkilö - "beibi"-nimitykselläkin häntä kutsutaan, mutta häntä puhutellaan suoraan vain pari kertaa. Kertoja ei kuitenkaan halua ainoastaan toteuttaa pakomatkaansa tämän toisen ihmisen kanssa, vaan itse asiassa pyytää tätä viemään hänet sille matkalle, katsomaan totuutta ja elämää silmiin.
Se on melkoinen luottamuksenosoitus, jos kohta melkoinen vaatimuskin - joka tapauksessa suurinta rakkautta.
Kohti kaukaista tähteä Youtubessa
torstai 19. toukokuuta 2016
#62: Jarno Sarjanen: Pienen pojan haaveet (1971)
Löin tämän listan lukkoon ennen vuodenvaihdetta, joten on mielenkiintoinen sattuma, että Jarno Sarjasen Pienen pojan haaveet -klassikkoon päästessäni olen juuri lukemassa Tommi Uschanovin erinomaiselta vaikuttavaa teosta Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015. Uschanov kirjoittaa siitä, miten eräänlainen modernin länsimaisen kulttuurin optimistinen huippu saavutettiin 60-luvun puolivälissä, jolloin edistysusko oli korkeimmillaan, eivätkä ekologiset, ekonomiset tai sosiologiset uhkakuvat vielä hallinneet yleistä keskustelua. Tuo suunnilleen vuoteen 1965 paikantuva kultainen hetki ei ollut viimeinen ajanhetki, jolloin optimistiset tulevaisuudenkuvat ovat saaneet jalansijaa, mutta sodanjälkeinen, aikanaan ikuiselta vaikuttanut muutos parempaan taittui siihen. Jo 1970-luku on kollektiivisessa muistissa harmauden, pettymysten, talouskriisien ja kaoottiseksi asti yltäneen poliittisen epävakauden vuosikymmen.
Tuo on yleislänsimaisen tarinan karkea tiivistelmä. Itse kukin yhteiskunta on tietysti ollut oma erityistapauksensa. Suomen sodanjälkeinen tarina ankkuroituu nähdäkseni niin poliittisesti, sosiologisesti kuin psykohistoriallisestikin eräänlaiseen väliinputoajan asemaan. Poliittisesti tasapainoiltiin idän ja lännen välissä, ja lisäksi oli tähän liittyvää sisäpoliittista draamaa, vaikkei se meillä saanutkaan vastaavia mittasuhteita kuin vaikkapa Saksassa tai Italiassa. Psykohistoriallisesti kiinnostavaa on sotien jälkeinen vaatimus asemoida koko kansakunta uudelleen Neuvostoliiton vihollisesta sen kauppakumppaniksi ja vaihtelevassa määrin halukkaaksi ystäväksi.
Jos nyt kuitenkin puhutaan Jarno Sarjasen suomikantri-klassikosta Pienen pojan haaveet, niin se liittyy sodanjälkeisen Suomen arkielämän tasolla ehkä suurimpaan mullistukseen: kaupungistumiseen eli ns. rakennemuutokseen, elinkeinomahdollisuuksien siirtymiseen haja-asutusalueilta kasvukeskuksiin. Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosinahan Suomea yritettiin edelleen kehittää maatalousvetoisena yhteiskuntana, mikä oli tuhoon tuomittu projekti, varsinkin kun suurelle määrälle rintamamiehiä ja siirtoväkeä piti keksiä jotain järkevää tekemistä. Ajatus jokaisen sotaveteraanin omasta pienestä torppaidyllistä ei oikein toiminut. Niitä asutustiloja kaavoitettiin kaiken maailman rämeille, joilla ei ollut minkäänlaisia elämisen edellytyksiä. Samaan aikaan kävi ymmärrettävästi niin, että sodan jälkeen tehtiin aika paljon lapsia. Kun nämä sitten alkoivat tulla täysi-ikään, alkoivat he viimeistään haluta asutustiloilta jonnekin, missä voisi elää ja tavata muita ikätovereita. Siis kaupunkiin.
Optimistinen 60-luku suhtautui tähän tilanteeseen no problem -asenteella. Moderni tekniikka mahdollisti lähiöiden rakentamisen kaupunkien laitamille sarjatyönä. Talouden kasvaessa, käytännössä täystyöllisyyden oloissa, tulijoille piti riittää leipäpuutakin. Niin kohosivat elementtitalot, ja niiden väliin jätettiin metsäkaistaleet kotikorpien kuiskinasta muistuttamaan. Ostoskeskuksesta löytyivät valintamyymälä, pankki ja posti, ja bussi vei aamulla töihin ja toi iltapäivällä kotiin.
Se unelma ei oikeastaan romahtanut: paljastui vain, ettei se ollut unelma alun alkaenkaan. Maaseudun ihminen ei sopeutunut elämään elementtitalossa kymmenien tai satojen tuntemattomien naapurina. Sukuyhteisöt hajosivat ydinperheiksi, joissa alkoholi ja sotatraumat tekivät työtään. Rikkinäisten perheiden lapset kasvoivat hiekkalaatikkotappelijoista kaupunginosajengeiksi. Kahden oravan metsikkö kerrostalojen välissä ei riittänyt luontokokemukseksi.
Vuoden 1973 öljykriisi merkitsee historiankirjoituksessa usein värikkään ja elämänuskoisen 60-luvun lopullista kuolemaa. Ainutlaatuinen talouskasvun aikakausi päättyi siihen. 70-luvun puolivälistä muistetaan eri maissa sellaisia asioita kuin "three day week", Watergate tai Martti Miettusen hätätilahallitus. Kriisitietoisuus oli Suomessakin niin korkealla, että se välittyi suunnilleen vuodesta 1976 alkaen jopa kaikkein populaareimpaan iskelmään. Kaupunkilaisuus oli meillä niin nuorta, että tuo kriisitietoisuus sai eskapistisen maalle haikailemisen ilmiasun. Sellaiset jättihitit kuin Tapani Kansan R.A.K.A.S. tai Dannyn Kuusamo kanavoivat totaalista ahdistumista kaupunkiin vain kymmenisen vuotta sen jälkeen, kun näissä tarkoitettuihin kaupunkeihin oltiin isommissa mitoissa edes muutettu.
Mutta jo vuonna 1971 oli Jarno Sarjanen -niminen kantrilaulaja levyttänyt Kari Kuuvan kappaleen Pienen pojan haaveet, joka on kirkkaasti yllämainittuja karaokestandardeja parempi ja tärkeämpi laulu, silkkojen musiikillis-lyyristen ansioidensa ohella myös siksi, että lähiössä ahdistuvan maaltamuuttajan todelliset mahdollisuudet hahmotellaan siinä viiltävän tarkkaan. Myös Sarjasen kertoja palaa isosta kotikaupungista vanhoille hoodeille, mutta hän tekee sen häntä koipien välissä ja kaikki unelmansa kadottaneena. Häntä ei odota mikään topeliaaninen kotitölli ihanan ruusuposkisen tytön kanssa; korkeintaan vanha työ lautaa kantamassa ja naulaa lyömässä. Eikä laulussa mainita mitään tuhlaajapojan kyynelsilmin vastaan ottavista äidistä ja isästä, sen sijaan viitataan kyllä tuttaviin ja kyläluutiin, joiden vittuilu siitä, että joku uskalsi unelmoida ja lähteä unelmaansa toteuttamaan, tuntuu väistämättömyydeltä.
Silti siellä kaiken taustalla on myös syvä väsymys ja halu käpertyä maisemaan, joka ei rakasta, mutta ei aseta suorituspaineitakaan - miten niitä voisikaan asettaa maisemassa, jossa jokainen on tuomittu epäonnistumaan.
Täydellinen suomalainen kantribiisi, ei enempää eikä vähempää.
Pienen pojan haaveet Syksyn sävelessä 1971
Tuo on yleislänsimaisen tarinan karkea tiivistelmä. Itse kukin yhteiskunta on tietysti ollut oma erityistapauksensa. Suomen sodanjälkeinen tarina ankkuroituu nähdäkseni niin poliittisesti, sosiologisesti kuin psykohistoriallisestikin eräänlaiseen väliinputoajan asemaan. Poliittisesti tasapainoiltiin idän ja lännen välissä, ja lisäksi oli tähän liittyvää sisäpoliittista draamaa, vaikkei se meillä saanutkaan vastaavia mittasuhteita kuin vaikkapa Saksassa tai Italiassa. Psykohistoriallisesti kiinnostavaa on sotien jälkeinen vaatimus asemoida koko kansakunta uudelleen Neuvostoliiton vihollisesta sen kauppakumppaniksi ja vaihtelevassa määrin halukkaaksi ystäväksi.
Jos nyt kuitenkin puhutaan Jarno Sarjasen suomikantri-klassikosta Pienen pojan haaveet, niin se liittyy sodanjälkeisen Suomen arkielämän tasolla ehkä suurimpaan mullistukseen: kaupungistumiseen eli ns. rakennemuutokseen, elinkeinomahdollisuuksien siirtymiseen haja-asutusalueilta kasvukeskuksiin. Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosinahan Suomea yritettiin edelleen kehittää maatalousvetoisena yhteiskuntana, mikä oli tuhoon tuomittu projekti, varsinkin kun suurelle määrälle rintamamiehiä ja siirtoväkeä piti keksiä jotain järkevää tekemistä. Ajatus jokaisen sotaveteraanin omasta pienestä torppaidyllistä ei oikein toiminut. Niitä asutustiloja kaavoitettiin kaiken maailman rämeille, joilla ei ollut minkäänlaisia elämisen edellytyksiä. Samaan aikaan kävi ymmärrettävästi niin, että sodan jälkeen tehtiin aika paljon lapsia. Kun nämä sitten alkoivat tulla täysi-ikään, alkoivat he viimeistään haluta asutustiloilta jonnekin, missä voisi elää ja tavata muita ikätovereita. Siis kaupunkiin.
Optimistinen 60-luku suhtautui tähän tilanteeseen no problem -asenteella. Moderni tekniikka mahdollisti lähiöiden rakentamisen kaupunkien laitamille sarjatyönä. Talouden kasvaessa, käytännössä täystyöllisyyden oloissa, tulijoille piti riittää leipäpuutakin. Niin kohosivat elementtitalot, ja niiden väliin jätettiin metsäkaistaleet kotikorpien kuiskinasta muistuttamaan. Ostoskeskuksesta löytyivät valintamyymälä, pankki ja posti, ja bussi vei aamulla töihin ja toi iltapäivällä kotiin.
Se unelma ei oikeastaan romahtanut: paljastui vain, ettei se ollut unelma alun alkaenkaan. Maaseudun ihminen ei sopeutunut elämään elementtitalossa kymmenien tai satojen tuntemattomien naapurina. Sukuyhteisöt hajosivat ydinperheiksi, joissa alkoholi ja sotatraumat tekivät työtään. Rikkinäisten perheiden lapset kasvoivat hiekkalaatikkotappelijoista kaupunginosajengeiksi. Kahden oravan metsikkö kerrostalojen välissä ei riittänyt luontokokemukseksi.
Vuoden 1973 öljykriisi merkitsee historiankirjoituksessa usein värikkään ja elämänuskoisen 60-luvun lopullista kuolemaa. Ainutlaatuinen talouskasvun aikakausi päättyi siihen. 70-luvun puolivälistä muistetaan eri maissa sellaisia asioita kuin "three day week", Watergate tai Martti Miettusen hätätilahallitus. Kriisitietoisuus oli Suomessakin niin korkealla, että se välittyi suunnilleen vuodesta 1976 alkaen jopa kaikkein populaareimpaan iskelmään. Kaupunkilaisuus oli meillä niin nuorta, että tuo kriisitietoisuus sai eskapistisen maalle haikailemisen ilmiasun. Sellaiset jättihitit kuin Tapani Kansan R.A.K.A.S. tai Dannyn Kuusamo kanavoivat totaalista ahdistumista kaupunkiin vain kymmenisen vuotta sen jälkeen, kun näissä tarkoitettuihin kaupunkeihin oltiin isommissa mitoissa edes muutettu.
Mutta jo vuonna 1971 oli Jarno Sarjanen -niminen kantrilaulaja levyttänyt Kari Kuuvan kappaleen Pienen pojan haaveet, joka on kirkkaasti yllämainittuja karaokestandardeja parempi ja tärkeämpi laulu, silkkojen musiikillis-lyyristen ansioidensa ohella myös siksi, että lähiössä ahdistuvan maaltamuuttajan todelliset mahdollisuudet hahmotellaan siinä viiltävän tarkkaan. Myös Sarjasen kertoja palaa isosta kotikaupungista vanhoille hoodeille, mutta hän tekee sen häntä koipien välissä ja kaikki unelmansa kadottaneena. Häntä ei odota mikään topeliaaninen kotitölli ihanan ruusuposkisen tytön kanssa; korkeintaan vanha työ lautaa kantamassa ja naulaa lyömässä. Eikä laulussa mainita mitään tuhlaajapojan kyynelsilmin vastaan ottavista äidistä ja isästä, sen sijaan viitataan kyllä tuttaviin ja kyläluutiin, joiden vittuilu siitä, että joku uskalsi unelmoida ja lähteä unelmaansa toteuttamaan, tuntuu väistämättömyydeltä.
Silti siellä kaiken taustalla on myös syvä väsymys ja halu käpertyä maisemaan, joka ei rakasta, mutta ei aseta suorituspaineitakaan - miten niitä voisikaan asettaa maisemassa, jossa jokainen on tuomittu epäonnistumaan.
Täydellinen suomalainen kantribiisi, ei enempää eikä vähempää.
Pienen pojan haaveet Syksyn sävelessä 1971
sunnuntai 15. toukokuuta 2016
#63: Jaakko Laitinen & Väärä raha: Tanssi tanssi (2012)
Oikeastaan Jaakko Laitinen & Väärä raha olisi voinut olla paljon korkeammalla tällä listalla, jos olisin antanut subjektiivisuudelle täyden vallan. Moni musiikintekijä ei ainakaan tällä vuosikymmenellä ole vaikuttanut elämääni Laitista ja yhtyettään enempää, enkä varmasti ole nähnyt mitään muuta kokoonpanoa läheskään yhtä monta kertaa livenä koko elämäni aikana. Nimenomaan elävän musiikin esittäjänä Väärä raha on ainutlaatuisen hyvä: sen keikoilta palaa aina kotiin hieman enemmän ihmiskuntaa rakastaen. Se onnistuu jotenkin olemaan tasalaatuinen vaikuttamatta koskaan rutinoituneelta, ja se saa ihmiset tanssimaan melkein missä tahansa.
Tanssi on avainsana. Tässä blogissa kirjoitetaan levytetystä musiikista, ja vaikka Väärän rahan kolme tähänastista albumia ovat loistavia nekin, tuntuvat ne lähinnä heijastuksilta yhtyeen tosiolemuksesta, joka paljastuu keikoilla. Joka ilta ei kuitenkaan voi olla Väärän rahan keikkaa, vaikka ahkerista kiertolaisista puhutaankin. Levyjä kuuntelemalla voi tavoittaa muunnelman samasta tunnetilasta. Kyse ei oikeastaan ole laimeammasta tai vähäarvoisemmasta muunnelmasta. Väärän rahan kuunteleminen levyltä on vain yksityisempi ja reflektiivisempi kokemus verrattuna keikkojen hurmioituneeseen yhteisöllisyyteen. Keikoilla tätä musiikkia tai sen merkityssisältöjä ei tule varsinaisesti ajatelleeksi, mutta kotioloissa sekin on mahdollista. Silloin voi tanssimisen sijaan miettiä tanssimisen merkitystä.
Ja siksi Tanssi tanssi on monesta varsin tasavahvasta ehdokkaasta valintani Jaakko Laitisen & Väärän rahan parhaaksi biisiksi. Se on keikoillakin yksi odotetuimmista, mutta nimenomaan kotikuuntelussa se nousee koko arvoonsa. Se tuntuu kiteyttävän merkittäviä osia Laitisen (ja uskallan sanoa koko yhtyeen) elämänfilosofiasta, jossa hetkeen tarttuminen, puhdas vilpitön tunne ja vapauden pakeneva ideaali ovat keskeisiä, mutta ankkuroituvat tiukan maanläheiseen ymmärrykseen aikamme rajallisuudesta, yhteiskunnan asettamista kahleista ja inhimillisen tunne-elämän oikullisuudesta. Nuo ovat ne raja-aidat, joiden sisällä tanssitaan, mutta Väärän rahan musiikissa on sisäänrakennettuna ajatus, että vaikkei noita aitoja voi lopullisesti kaataa, hetkellisesti ne voi.
Ne kaatuvat jokaisella Väärän rahan keikalla ja kaikissa yhtyeen parhaissa lauluissa. Niissä ei haihatella tai kiistetä banaalin maailman olemassaoloa, vaan näytetään keskisormea sille, uskotaan mahdollisuuteen tanssia hetkeksi sen ulottuvilta pois.
Laitinen on todella hyvin suomenkielensä hallitseva lyyrikko, joka muokkaa vanhan iskelmän ja mitallisen runouden kieli- ja kuvamaailmaa vapaasti omiin tarkoituksiinsa ja naamioi usein tähän romantilliseen ajattomuuteen jotain, mikä koskee yllättävässäkin määrin omaa aikaamme. Tavanomaiset iskelmät eivät ala siten kuin Tanssi tanssi:
Tahdon viedä tanssiin sinut kanssani maailman ääriin / Raha meidät on kahlehtinut muovijumaliin vääriin / Kuka löysi kultaa tieltään, alas joutui kumartumaan / Ahnahasti lipoi kieltään ja tottui pahaan ja rumaan.
Siinä on parissa säkeessä se vapauden toive ja aitouden vaatimus, joista Väärän rahan musiikin kahtalainen onnentähti hahmottuu. Tanssiminen on vapautta, vapaus on tanssimista. Banaaliin, häviävään ja keinotekoiseen kiinnittyminen on vastakohta tälle. Banaalia ja häviävää ovat raha, materia ja näille rakentuva kulutusyhteiskunta, mutta myös ihmisten toisilleen asettamat tunteiden kahleet:
En tahdo orjas olla, en orjakseni sua / Tahdon tanssia kuutamolla ja onneen antautua.
Tanssi tanssi on täydellisen vapauden ekstaattinen manifesti, eikä se olisi niin voimakas teos, ellei se tiedostaisi tämän vapauden pakenevaa luonnetta. Väärä raha tuntuu yhtyeenä kuitenkin olevan olemassa voidakseen tarjota ihmisille (varmaan kuulijoiden lisäksi muusikoillekin) tällaisen vapauden ohikiitäviä hetkiä. Niitä on seitsemän vuoden aikana koettu lukemattomia.
Alle linkitetty video kuvittaakin biisin upeasti ja tarjoaa väläyksiä tällaisista hetkistä, Kumpulan kyläjuhlilta Turkin vähän isommalle lavalle.
Tanssi tanssi -video Youtubessa
Tanssi on avainsana. Tässä blogissa kirjoitetaan levytetystä musiikista, ja vaikka Väärän rahan kolme tähänastista albumia ovat loistavia nekin, tuntuvat ne lähinnä heijastuksilta yhtyeen tosiolemuksesta, joka paljastuu keikoilla. Joka ilta ei kuitenkaan voi olla Väärän rahan keikkaa, vaikka ahkerista kiertolaisista puhutaankin. Levyjä kuuntelemalla voi tavoittaa muunnelman samasta tunnetilasta. Kyse ei oikeastaan ole laimeammasta tai vähäarvoisemmasta muunnelmasta. Väärän rahan kuunteleminen levyltä on vain yksityisempi ja reflektiivisempi kokemus verrattuna keikkojen hurmioituneeseen yhteisöllisyyteen. Keikoilla tätä musiikkia tai sen merkityssisältöjä ei tule varsinaisesti ajatelleeksi, mutta kotioloissa sekin on mahdollista. Silloin voi tanssimisen sijaan miettiä tanssimisen merkitystä.
Ja siksi Tanssi tanssi on monesta varsin tasavahvasta ehdokkaasta valintani Jaakko Laitisen & Väärän rahan parhaaksi biisiksi. Se on keikoillakin yksi odotetuimmista, mutta nimenomaan kotikuuntelussa se nousee koko arvoonsa. Se tuntuu kiteyttävän merkittäviä osia Laitisen (ja uskallan sanoa koko yhtyeen) elämänfilosofiasta, jossa hetkeen tarttuminen, puhdas vilpitön tunne ja vapauden pakeneva ideaali ovat keskeisiä, mutta ankkuroituvat tiukan maanläheiseen ymmärrykseen aikamme rajallisuudesta, yhteiskunnan asettamista kahleista ja inhimillisen tunne-elämän oikullisuudesta. Nuo ovat ne raja-aidat, joiden sisällä tanssitaan, mutta Väärän rahan musiikissa on sisäänrakennettuna ajatus, että vaikkei noita aitoja voi lopullisesti kaataa, hetkellisesti ne voi.
Ne kaatuvat jokaisella Väärän rahan keikalla ja kaikissa yhtyeen parhaissa lauluissa. Niissä ei haihatella tai kiistetä banaalin maailman olemassaoloa, vaan näytetään keskisormea sille, uskotaan mahdollisuuteen tanssia hetkeksi sen ulottuvilta pois.
Laitinen on todella hyvin suomenkielensä hallitseva lyyrikko, joka muokkaa vanhan iskelmän ja mitallisen runouden kieli- ja kuvamaailmaa vapaasti omiin tarkoituksiinsa ja naamioi usein tähän romantilliseen ajattomuuteen jotain, mikä koskee yllättävässäkin määrin omaa aikaamme. Tavanomaiset iskelmät eivät ala siten kuin Tanssi tanssi:
Tahdon viedä tanssiin sinut kanssani maailman ääriin / Raha meidät on kahlehtinut muovijumaliin vääriin / Kuka löysi kultaa tieltään, alas joutui kumartumaan / Ahnahasti lipoi kieltään ja tottui pahaan ja rumaan.
Siinä on parissa säkeessä se vapauden toive ja aitouden vaatimus, joista Väärän rahan musiikin kahtalainen onnentähti hahmottuu. Tanssiminen on vapautta, vapaus on tanssimista. Banaaliin, häviävään ja keinotekoiseen kiinnittyminen on vastakohta tälle. Banaalia ja häviävää ovat raha, materia ja näille rakentuva kulutusyhteiskunta, mutta myös ihmisten toisilleen asettamat tunteiden kahleet:
En tahdo orjas olla, en orjakseni sua / Tahdon tanssia kuutamolla ja onneen antautua.
Tanssi tanssi on täydellisen vapauden ekstaattinen manifesti, eikä se olisi niin voimakas teos, ellei se tiedostaisi tämän vapauden pakenevaa luonnetta. Väärä raha tuntuu yhtyeenä kuitenkin olevan olemassa voidakseen tarjota ihmisille (varmaan kuulijoiden lisäksi muusikoillekin) tällaisen vapauden ohikiitäviä hetkiä. Niitä on seitsemän vuoden aikana koettu lukemattomia.
Alle linkitetty video kuvittaakin biisin upeasti ja tarjoaa väläyksiä tällaisista hetkistä, Kumpulan kyläjuhlilta Turkin vähän isommalle lavalle.
Tanssi tanssi -video Youtubessa
keskiviikko 11. toukokuuta 2016
#64: Popeda: Kuuma kesä (1985)
Suomen kesän kaksoisrooli paniikin ja ekstaasin lietsojana tiedetään. Se on niin lyhyt ja muodostaa niin vahvan kontrastiin muihin vuodenaikoihin, että sitä odotetaan kivun ja nautinnon hämärillä rajamailla ja sen päättymistä aletaan pelätä heti ensimmäisen oikeasti lämpimän päivän aamunkoitteessa. Jotkut tuijottelevat neuroottisesti sääennusteita, toiset istuvat uhmapäissään terassilla, vaikka sataa rakeita. Koululaiset, toimettomat ja kesälomaruletissa heinäkuuhun osuneet lataavat lyhyelle ajanjaksolle kohtuuttomia odotuksia, jotka kasaantuvat viimeistään helmikuusta alkaen. Reissut ja romanssit tuntuvat kaikki tapahtuvan muutaman hullun viikon aikana.
Popedan Kuuma kesä on varmaan monen mielestä loppuunkulunut karaokeinstituutio, mutta jos sen ihan oikeasti kuuntelee avoimin korvin ja sopivaan aikaan vuodesta, on se edelleen definitiivinen kuvaus tästä maantieteen ja kulttuuripsykologian sanelemasta hulluudesta. Yksikään eturivin suomirock-klassikko ei ole aidosti elämäniloinen, mutta Kuuma kesä on hyvin lähellä sitä. Ainoastaan yllämainittu paniikin sivumaku leikkaa biisin uhittelevaa hedonismia. Taiteemme historiassa se muistuttaa eniten Katri Valan kaltaisten tulenkantajien yrityksistä kasvattaa tänne romanttinen puutarha vaikka hampaat irvessä.
Pate Mustajärvi hahmona ja laulajana on luotu tätä biisiä varten. Kenenkään muun on ihan turha yrittää vetää Kuumaa kesää. Mustajärven suorituksessa on kaikki se sama rehvakkuus ja epätoivo kuin Suomen kesässäkin. Ei tämä kerro kesästä, joka olisi jo todettu kuumaksi. Tämä on toive tai vaade kuumasta kesästä. Rivien välissä on se mahdollisuus, että kesä on sateinen ja kolea eikä kiinnostavia vastakkaisen sukupuolen edustajia tule vastaan.
Itse riveillä niitä toki tulee, heti ensi säkeistä alkaen:
Hän oli tosi upee näky / lyhyessä kesämekossaan / Mä hänet rantatiellä näin / ajoin satamaan päin / hän nousi satulaan.
50-luvun kovimpien rokkenrollien veroista panosymboliikkaa, tarkkaa asiassa pysymistä. Upeaa lyriikkaa, toisin sanoen. Samoin kertosäkeen kuolematon iskulause On pitkä kuuma kesä / ja mä aion elää sen kuuluisi V.A. Koskenniemen kokoamiin aforismiteoksiin. Siinä toive, aie ja pelko lyövät väkivaltaisesti kättä.
Mutta olennaisin tästä klassikosta tiivistyy silti herkistelevään c-osaan:
Aamuyön raikas tuuli / Meren rantaan käveltiin / Purista mua lujaa, beibi / pistä silmäs kii / Huuda, tyttö: "Tää maa sun on!" / Se päästä päähän ajetaan / Mä tahdon nähdä kaiken / ja jokaista rakastaa!
Tuon väliosan lopussa on upea hetki, kun Mustajärvi kyllästyy muutaman sekunnin herkistelyynsä ja puristaa tuossa ja jokaista rakastaa! -kohdassa Suomen kesän kaiken vaikeasti määriteltävän tunteen sanoiksi ja säveliksi.
Kuuma kesä Youtubessa
Popedan Kuuma kesä on varmaan monen mielestä loppuunkulunut karaokeinstituutio, mutta jos sen ihan oikeasti kuuntelee avoimin korvin ja sopivaan aikaan vuodesta, on se edelleen definitiivinen kuvaus tästä maantieteen ja kulttuuripsykologian sanelemasta hulluudesta. Yksikään eturivin suomirock-klassikko ei ole aidosti elämäniloinen, mutta Kuuma kesä on hyvin lähellä sitä. Ainoastaan yllämainittu paniikin sivumaku leikkaa biisin uhittelevaa hedonismia. Taiteemme historiassa se muistuttaa eniten Katri Valan kaltaisten tulenkantajien yrityksistä kasvattaa tänne romanttinen puutarha vaikka hampaat irvessä.
Pate Mustajärvi hahmona ja laulajana on luotu tätä biisiä varten. Kenenkään muun on ihan turha yrittää vetää Kuumaa kesää. Mustajärven suorituksessa on kaikki se sama rehvakkuus ja epätoivo kuin Suomen kesässäkin. Ei tämä kerro kesästä, joka olisi jo todettu kuumaksi. Tämä on toive tai vaade kuumasta kesästä. Rivien välissä on se mahdollisuus, että kesä on sateinen ja kolea eikä kiinnostavia vastakkaisen sukupuolen edustajia tule vastaan.
Itse riveillä niitä toki tulee, heti ensi säkeistä alkaen:
Hän oli tosi upee näky / lyhyessä kesämekossaan / Mä hänet rantatiellä näin / ajoin satamaan päin / hän nousi satulaan.
50-luvun kovimpien rokkenrollien veroista panosymboliikkaa, tarkkaa asiassa pysymistä. Upeaa lyriikkaa, toisin sanoen. Samoin kertosäkeen kuolematon iskulause On pitkä kuuma kesä / ja mä aion elää sen kuuluisi V.A. Koskenniemen kokoamiin aforismiteoksiin. Siinä toive, aie ja pelko lyövät väkivaltaisesti kättä.
Mutta olennaisin tästä klassikosta tiivistyy silti herkistelevään c-osaan:
Aamuyön raikas tuuli / Meren rantaan käveltiin / Purista mua lujaa, beibi / pistä silmäs kii / Huuda, tyttö: "Tää maa sun on!" / Se päästä päähän ajetaan / Mä tahdon nähdä kaiken / ja jokaista rakastaa!
Tuon väliosan lopussa on upea hetki, kun Mustajärvi kyllästyy muutaman sekunnin herkistelyynsä ja puristaa tuossa ja jokaista rakastaa! -kohdassa Suomen kesän kaiken vaikeasti määriteltävän tunteen sanoiksi ja säveliksi.
Kuuma kesä Youtubessa
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
#65: A.P. Sarjanto: Luuserin laulu (1998)
A.P. Sarjanto on ilman muuta yksi aliarvostetuimmista suomalaisista lauluntekijöistä. Lieköhän kukaan tässä maassa tehnyt tällaista Springsteenin ja perinnelaulelman välimaastossa liikkuvaa juttua yhtä hyvin. Sarjanto osaa laulusta riippuen olla romanttinen, sentimentaalinen tai tarkkanäköinen tai kaikkia näitä. Kova maa -esikoisalbumilta löytyvässä Luuserin laulussa tyylilaji on periaatteessa realismi, eräänlainen musiikillinen duunariproosa, mutta biisi lavenee kokonaiseksi elämännäkemykseksi voittajista ja häviäjistä, omakohtaisesti koettuna.
Sarjannon tuotannosta tämä on ehkä eniten sitä Springsteeniä, The River tulee mieleen jonkinlaisena verrokkina. Molemmissa lauluissa on kyse tyypistä, joka tajuaa sen kylmäävän totuuden, etteivät nuoruudenunelmat tule koskaan toteutumaan. On vain alati vähenevä arki. Mutta siinä missä Springsteen on The Riverissä suunnilleen romanttisimmillaan, Sarjanto ei anna tässä sellaista armoa sen enempää kertojalleen kuin kuulijallekaan. (Toisaalla hän on kyllä todistanut olevansa myös herkkien rakkauslaulujen mestari, kuunnelkaa vaikka Luokses jään tai Maailma nukkuu).
Tämä ei olekaan millään muotoa mikään Springsteen-pastissi, vaan täysin omalla äänellä kerrottu ja eteläsuomalaiseen 90-luvun työläistodellisuuteen vankasti ankkuroituva mestariteos. Näkökulma on tietysti varsin pienen ihmisen, ja sympatiat lähtökohtaisesti hänen puolellaan. Mutta biisi ei suinkaan kerro yksiselitteistä tarinaa esimerkiksi siitä, miten yhteiskunta nujertaa tämän pienen ihmisen. Sarjannon näkemyksessä on jotain fatalistisempaa.
Tiedämme yhteiskunnan jakautuvan "voittajiin" ja "luusereihin" - ja kehittyneen sieltä 90-luvulta alkaen voimakkaasti sellaiseen suuntaan, että voittajia palkitaan lisää ja luusereilta viedään loputkin. Tähän yhdistyy sitten sellainen retoriikka, että voittaminen on omaa ansiota, omasta työstä kiinni, mistä taas seuraa, että luuserius on oma vika, väärien valintojen tai riittämättömän yrityksen seurausta. Muistinvaraisesti väittäisin, että nimenomaan ysärilaman aikana ja jälkeen tällaisia asenteita alkoi laajemmin esiintyä.
Sarjanto taas tuntuu sanovan, että luuserius on jotain syntymässä saatua, johon ei oikein voi vaikuttaa. Luuserin laulussa on hirveästi siteeraamisen arvoisia säkeitä, ja yksi niistä on tämä: Mutta voitto on sen, joka voiton ottaa / Laki on semmoinen / Hän, joka häviönsä ymmärtää / on häviäjä ikuinen.
Kyse ei kuitenkaan taida olla varsinaisesta predestinaatio-opista. Jossain siellä rivien välissä muistuttelee olemassaolostaan se tosiseikka, että yhteiskunnallinen asema tuppaa periytymään ja tietyt elämänvalinnat sen mukana. Unelmiahan on kaikilla, mutta toisille ne ovat hankalammin saavutettavissa kuin toisille. Tämä luokka-aspekti huomioidenkin jotkut ihmiset vain tuntuvat olevan röyhkeämpiä kuin toiset, ja heitä täällä sitten palkitaan.
Luuserin laulu kertoo romaanin arvoisen tarinan tehdaspaikkakunnan jätkästä, joka kavereineen haaveilee Helsingistä, mutta päätyy koulun jälkeen tehtaalle töihin - muka vain yhdeksi kesäksi tienaamaan, mutta sinnehän sitä sitten jäädään. Kalja maistuu, ja duunarilla on siihen rahaakin. Lama vie kortistoon, mutta sittenhän on enemmän aikaa juoda. Tulee uusi nousukausi ja epämääräisiä rahasäätöjä, jotka synnynnäisellä luuserilla menevät tietysti pieleen. Ei muuta kuin takaisin tehtaaseen velkoja makselemaan. Takkinsa tyhjentänyt mies pohdiskelee kamarissaan karuja kysymyksiä: Minä olen mies, mutta millainen / ja mihin minun unelmani jäi?
Mutta viimeiset säkeet tuntuisivat vihjaavan lähes raamatullisen oikeuden mahdollisuudesta tämän maailman ruhtinaille ja heidän jalkoihinsa tallautuneille: Elämä on unta ja veljeskunta / lopussa palkittiin / Sillä menestyksen tie kultainen / oli kivetty helvettiin.
Voihan se olla vain fantasia, jolla rauhoittaa leimuavaa sieluaan. Täytyyhän maailmassa olla jotain oikeudenmukaisuutta. Enpä tiedä, uskooko Sarjanto lauluntekijänä sellaiseen, mutta tässä kertoja ainakin haaveilee sellaisesta mahdollisuudesta.
Luuserin laulun kertosäe sitä paitsi on eräänlainen uhmakas kontrasti säkeistöjen lievälle toivottomuudelle. Kaidalla tiellä me kuljeskellaan / herroja naureskellaan / Tää luuserin laulu on hiljainen / mutta silti mä laulan sen. Jos rahahommat menivätkin pieleen, eikä elämästä tullut mitään sen suurempaa, niin ylpeyttä ja omanarvontuntoa ei ihmiseltä voi kukaan ulkopuolinen viedä, sikäli kuin häntä on näillä hyödyllisillä ominaisuuksilla siunattu. Ja laulaa saa sentään luuserikin.
Jotenkin ilahduttavaa on, että Sarjannon seuraavan albumin nimikappale En enää palvele huonoa isäntää kirjoittaa eräänlaisen onnellisen lopun Luuserin laulun tarinalle. Siinä kertoja lyö tehtaan oven lopullisesti kiinni ja ryhtyy nauttimaan taloudellisesti epävarmasta vapaan miehen elämästä.
Luuserin laulu Youtubessa
Sarjannon tuotannosta tämä on ehkä eniten sitä Springsteeniä, The River tulee mieleen jonkinlaisena verrokkina. Molemmissa lauluissa on kyse tyypistä, joka tajuaa sen kylmäävän totuuden, etteivät nuoruudenunelmat tule koskaan toteutumaan. On vain alati vähenevä arki. Mutta siinä missä Springsteen on The Riverissä suunnilleen romanttisimmillaan, Sarjanto ei anna tässä sellaista armoa sen enempää kertojalleen kuin kuulijallekaan. (Toisaalla hän on kyllä todistanut olevansa myös herkkien rakkauslaulujen mestari, kuunnelkaa vaikka Luokses jään tai Maailma nukkuu).
Tämä ei olekaan millään muotoa mikään Springsteen-pastissi, vaan täysin omalla äänellä kerrottu ja eteläsuomalaiseen 90-luvun työläistodellisuuteen vankasti ankkuroituva mestariteos. Näkökulma on tietysti varsin pienen ihmisen, ja sympatiat lähtökohtaisesti hänen puolellaan. Mutta biisi ei suinkaan kerro yksiselitteistä tarinaa esimerkiksi siitä, miten yhteiskunta nujertaa tämän pienen ihmisen. Sarjannon näkemyksessä on jotain fatalistisempaa.
Tiedämme yhteiskunnan jakautuvan "voittajiin" ja "luusereihin" - ja kehittyneen sieltä 90-luvulta alkaen voimakkaasti sellaiseen suuntaan, että voittajia palkitaan lisää ja luusereilta viedään loputkin. Tähän yhdistyy sitten sellainen retoriikka, että voittaminen on omaa ansiota, omasta työstä kiinni, mistä taas seuraa, että luuserius on oma vika, väärien valintojen tai riittämättömän yrityksen seurausta. Muistinvaraisesti väittäisin, että nimenomaan ysärilaman aikana ja jälkeen tällaisia asenteita alkoi laajemmin esiintyä.
Sarjanto taas tuntuu sanovan, että luuserius on jotain syntymässä saatua, johon ei oikein voi vaikuttaa. Luuserin laulussa on hirveästi siteeraamisen arvoisia säkeitä, ja yksi niistä on tämä: Mutta voitto on sen, joka voiton ottaa / Laki on semmoinen / Hän, joka häviönsä ymmärtää / on häviäjä ikuinen.
Kyse ei kuitenkaan taida olla varsinaisesta predestinaatio-opista. Jossain siellä rivien välissä muistuttelee olemassaolostaan se tosiseikka, että yhteiskunnallinen asema tuppaa periytymään ja tietyt elämänvalinnat sen mukana. Unelmiahan on kaikilla, mutta toisille ne ovat hankalammin saavutettavissa kuin toisille. Tämä luokka-aspekti huomioidenkin jotkut ihmiset vain tuntuvat olevan röyhkeämpiä kuin toiset, ja heitä täällä sitten palkitaan.
Luuserin laulu kertoo romaanin arvoisen tarinan tehdaspaikkakunnan jätkästä, joka kavereineen haaveilee Helsingistä, mutta päätyy koulun jälkeen tehtaalle töihin - muka vain yhdeksi kesäksi tienaamaan, mutta sinnehän sitä sitten jäädään. Kalja maistuu, ja duunarilla on siihen rahaakin. Lama vie kortistoon, mutta sittenhän on enemmän aikaa juoda. Tulee uusi nousukausi ja epämääräisiä rahasäätöjä, jotka synnynnäisellä luuserilla menevät tietysti pieleen. Ei muuta kuin takaisin tehtaaseen velkoja makselemaan. Takkinsa tyhjentänyt mies pohdiskelee kamarissaan karuja kysymyksiä: Minä olen mies, mutta millainen / ja mihin minun unelmani jäi?
Mutta viimeiset säkeet tuntuisivat vihjaavan lähes raamatullisen oikeuden mahdollisuudesta tämän maailman ruhtinaille ja heidän jalkoihinsa tallautuneille: Elämä on unta ja veljeskunta / lopussa palkittiin / Sillä menestyksen tie kultainen / oli kivetty helvettiin.
Voihan se olla vain fantasia, jolla rauhoittaa leimuavaa sieluaan. Täytyyhän maailmassa olla jotain oikeudenmukaisuutta. Enpä tiedä, uskooko Sarjanto lauluntekijänä sellaiseen, mutta tässä kertoja ainakin haaveilee sellaisesta mahdollisuudesta.
Luuserin laulun kertosäe sitä paitsi on eräänlainen uhmakas kontrasti säkeistöjen lievälle toivottomuudelle. Kaidalla tiellä me kuljeskellaan / herroja naureskellaan / Tää luuserin laulu on hiljainen / mutta silti mä laulan sen. Jos rahahommat menivätkin pieleen, eikä elämästä tullut mitään sen suurempaa, niin ylpeyttä ja omanarvontuntoa ei ihmiseltä voi kukaan ulkopuolinen viedä, sikäli kuin häntä on näillä hyödyllisillä ominaisuuksilla siunattu. Ja laulaa saa sentään luuserikin.
Jotenkin ilahduttavaa on, että Sarjannon seuraavan albumin nimikappale En enää palvele huonoa isäntää kirjoittaa eräänlaisen onnellisen lopun Luuserin laulun tarinalle. Siinä kertoja lyö tehtaan oven lopullisesti kiinni ja ryhtyy nauttimaan taloudellisesti epävarmasta vapaan miehen elämästä.
Luuserin laulu Youtubessa
torstai 5. toukokuuta 2016
#66: Gasellit: Jäniksen vuosi (2013)
Nykyisen suomiräpin suuruuksista puhuttaessa Gasellit mainitaan turhan harvoin. Myönnettäköön, etteivät yhtyeen albumikokonaisuudet ole kovin tasalaatuisia. Se on kuitenkin onnistunut tekemään muutamia yksittäisiä biisejä, jotka ansaitsevat kirkkaasti klassikkostatuksen. Ne ovat oikeastaan ikonisia teoksia, sillä huolimatta genrestä, jossa kliseiseen aiheenkäsittelyyn lankeaminen on turhan helppoa, niissä on onnistuttu sanomaan tutuista teemoista jotain definitiivistä.
Näitä klassikoita ovat ainakin helvetin kuuman kaljanjuontikesän tiivistävä Hiki, suoritusyhteiskunnan rattailta putoamista tarkkanäköisesti kuvaava Mahtuuko kyytiin ja riemastuttavalla pieteetillä lähiöelämää metaforisoiva Betoni-intiaani. Ja ennen kaikkea upea Jäniksen vuosi, joka kertoo oikeastaan kaiken olennaisen hyvinvoinnin ja luottotietojen menettämisen rajoilla tasapainoilevan nuoren kaupunkilaisen tuskasta ja fantasioista. Siitä, miksi downshiftaamiseksi ylimalkaisesti kutsuttu elämänasenne tuntuu niin houkuttelevalta.
Biisin nimeäminen Jäniksen vuodeksi kertoo tietysti historiatietoisuudesta. Arto Paasilinnan klassikkoromaani ja Risto Jarvan siitä ohjaama elokuva ovat 70-luvulta. Matkaan metsään, pois hälinöist on ikiaikainen suomalainen haave. Tai ainakin se on ollut olemassa niin kauan kuin järjestäytynyt yhteiskunta on asettanut yksilölle vaatimuksia tehdä näin tai noin, olla tiettyyn aikaan tuolla tai täällä.
Kellokorttielämästä (kuinka 70-lukulaiselta tuokin ilmaus kuulostaa) on tietysti haluttu pois kaikkialla, missä sellaista on jouduttu elämään. Ehkä on silti ihan demografisista syistä suomalaiselle tyypillistä, että nämä haaveet sisältävät ajatuksen erakoitumisesta, sen sijaan että uneksittaisiin vaikkapa ihanteita toteuttavasta autonomisesta yhteisöstä. Jäniksen vuodessakin mainitaan ohimennen Pentti Linkola, joka on eräänlainen suomalaisen vastakulttuurin omalaatuinen ikoni. Linkolalainen tyyli sanoutua irti yhteiskunnasta ei sisällä vaihtoehtoisen yhteiskunnan hahmottelemista muuten kuin ehkä kirjallisen työn kautta. Linkola haluaa vain olla rauhassa.
Gasellien Jäniksen vuosi olisi vuosi maailmassa, jossa älypuhelimet, pikalainat ja loputtomat sosiaaliset velvoitteet tekevät vuodesta yksin ihan helvetisti pidemmän ajanjakson kuin koskaan ennen. Miten tuollaista erakoitumista voi edes kuvitella, kun vuokratyöläisen jokainen aamu voi alkaa valinnalla: mennäkö töihin laskuja maksamaan vai maksaako omasta vapaa-ajastaan? Eikä oravanpyörästä voi kadota. Ennen asiansa sotkeneet tai niihin kyllästyneet ihmiset muuttivat vaikkapa Amerikkaan tai Petsamoon, mutta nykyään GPS löytää ruodusta livenneen mistä tahansa.
Gasellien Jäniksen vuosi tuntuukin haikean ironiselta kommentilta Paasilinnan alkuperäisaiheeseen. Fantasia kaiken jättämisestä - siitä, että saisi vain olla itsensä kanssa rauhassa - on olennaisempi kuin koskaan. Se on myös mahdottomampi kuin koskaan. On mahtavaa, että nämä monimutkaiset ja helppoa aiheenkäsittelyä pakenevat kysymykset on voitu pukea näin hyvin sanoiksi tällaisessa teeskentelemättömässä ruohonjuuritason räppibiisissä.
Toki kyse on myös musiikillisesta voimannäytteestä. Nämä Gasellien kultaiset singlebiisit tapaavat olla vahvojen melodisten kertosäkeiden ja taitavasti kulloistakin teemaa mallintavien taustojen juhlaa.Jäniksen vuodessa Reginan Päivät valuvat -biisin sämplääminen toimii todella hyvin, vaikka noin muuten eräiden suomiräppärien viimeaikainen Regina-pakkomielle ei tunnu itsestäni kovin hyvältä asialta. Biisin taustassa on samaa voimatonta ja kouraisevaa melankoliaa kuin tekstissäkin.
Jäniksen vuosi -video Youtubessa
Näitä klassikoita ovat ainakin helvetin kuuman kaljanjuontikesän tiivistävä Hiki, suoritusyhteiskunnan rattailta putoamista tarkkanäköisesti kuvaava Mahtuuko kyytiin ja riemastuttavalla pieteetillä lähiöelämää metaforisoiva Betoni-intiaani. Ja ennen kaikkea upea Jäniksen vuosi, joka kertoo oikeastaan kaiken olennaisen hyvinvoinnin ja luottotietojen menettämisen rajoilla tasapainoilevan nuoren kaupunkilaisen tuskasta ja fantasioista. Siitä, miksi downshiftaamiseksi ylimalkaisesti kutsuttu elämänasenne tuntuu niin houkuttelevalta.
Biisin nimeäminen Jäniksen vuodeksi kertoo tietysti historiatietoisuudesta. Arto Paasilinnan klassikkoromaani ja Risto Jarvan siitä ohjaama elokuva ovat 70-luvulta. Matkaan metsään, pois hälinöist on ikiaikainen suomalainen haave. Tai ainakin se on ollut olemassa niin kauan kuin järjestäytynyt yhteiskunta on asettanut yksilölle vaatimuksia tehdä näin tai noin, olla tiettyyn aikaan tuolla tai täällä.
Kellokorttielämästä (kuinka 70-lukulaiselta tuokin ilmaus kuulostaa) on tietysti haluttu pois kaikkialla, missä sellaista on jouduttu elämään. Ehkä on silti ihan demografisista syistä suomalaiselle tyypillistä, että nämä haaveet sisältävät ajatuksen erakoitumisesta, sen sijaan että uneksittaisiin vaikkapa ihanteita toteuttavasta autonomisesta yhteisöstä. Jäniksen vuodessakin mainitaan ohimennen Pentti Linkola, joka on eräänlainen suomalaisen vastakulttuurin omalaatuinen ikoni. Linkolalainen tyyli sanoutua irti yhteiskunnasta ei sisällä vaihtoehtoisen yhteiskunnan hahmottelemista muuten kuin ehkä kirjallisen työn kautta. Linkola haluaa vain olla rauhassa.
Gasellien Jäniksen vuosi olisi vuosi maailmassa, jossa älypuhelimet, pikalainat ja loputtomat sosiaaliset velvoitteet tekevät vuodesta yksin ihan helvetisti pidemmän ajanjakson kuin koskaan ennen. Miten tuollaista erakoitumista voi edes kuvitella, kun vuokratyöläisen jokainen aamu voi alkaa valinnalla: mennäkö töihin laskuja maksamaan vai maksaako omasta vapaa-ajastaan? Eikä oravanpyörästä voi kadota. Ennen asiansa sotkeneet tai niihin kyllästyneet ihmiset muuttivat vaikkapa Amerikkaan tai Petsamoon, mutta nykyään GPS löytää ruodusta livenneen mistä tahansa.
Gasellien Jäniksen vuosi tuntuukin haikean ironiselta kommentilta Paasilinnan alkuperäisaiheeseen. Fantasia kaiken jättämisestä - siitä, että saisi vain olla itsensä kanssa rauhassa - on olennaisempi kuin koskaan. Se on myös mahdottomampi kuin koskaan. On mahtavaa, että nämä monimutkaiset ja helppoa aiheenkäsittelyä pakenevat kysymykset on voitu pukea näin hyvin sanoiksi tällaisessa teeskentelemättömässä ruohonjuuritason räppibiisissä.
Toki kyse on myös musiikillisesta voimannäytteestä. Nämä Gasellien kultaiset singlebiisit tapaavat olla vahvojen melodisten kertosäkeiden ja taitavasti kulloistakin teemaa mallintavien taustojen juhlaa.Jäniksen vuodessa Reginan Päivät valuvat -biisin sämplääminen toimii todella hyvin, vaikka noin muuten eräiden suomiräppärien viimeaikainen Regina-pakkomielle ei tunnu itsestäni kovin hyvältä asialta. Biisin taustassa on samaa voimatonta ja kouraisevaa melankoliaa kuin tekstissäkin.
Jäniksen vuosi -video Youtubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)