Ihan ensimmäisen aallon suomipunk ei useinkaan ollut musiikillisesti kovin koherenttia, mutta ainakin genre pystyttiin alusta asti lokalisoimaan: suomalainen punk ei olisi voinut tulla mistään muualta, vaikka vaikutteet omaksuttiinkin briteistä ajan mittapuulla hyvin nopeastikin. Varmaan tähän omaäänisyyteen on vaikuttanut se, että punk ainakin retoriikan tasolla nimenomaan vastusti sankarinpalvontaa; miksi siis kansainvälisiä oppi-isiäkään olisi pitänyt turhaan kumarrella. Homman pointti oli tehdä itse omaa juttua, geneerisyys ja opitut maneerit tulivat kuvaan vasta myöhemmin.
Pihtiputaalainen Ratsia ei edustanut aivan ensimmäistä suomalaista aaltoa, vaan niitä pikkupaikkakuntien nuoria, jotka perustivat nopeasti bändejä, kunhan olivat ylipäätään päässeet kuulemaan punkkia. Sen verran varhain Ratsia oli kuitenkin liikkeellä, että innoitus kaiketi tuli enemmän briteistä kuin Pelleltä tai Epuilta. Tähän viittaa sekin, että Ratsia oli alusta asti aivan hämmentävän tiukka bändi aikalaisiinsa verrattuna. Sille ei tosiaankaan tarvinnut antaa mitään Suomi-tasoitusta, Pihtipudas-tasoituksesta puhumattakaan. Soitto-otteeltaan ja melodioiltaan se vertautuu parhaisiin englantilaisiin, suomalaisista Eput alkoivat saavuttaa vastaavan itsevarmuuden vasta kakkoslevynsä aikoihin, siis 1979, jolloin Ratsiakin jo debytoi virallisesti.
Jotain varhaisen punkin mielenlaadusta kiteytyy siinä, että Ratsian ensisingle Lontoon skidit on nimenomaan kevyttä vittuilua heidän oletetuille sankareilleen, siis brittipunkkareille. Nuorison tylsistyminen nähtiin punkin keskeisenä käyttövoimana globaalisti, mutta kuinka mahdollista Pihtiputaan näkökulmasta on, että lontoolaisella teinillä voisi olla tylsää? Biisin alussa kuultava sarkastinen I'm so bored -lausahdus alleviivaa pointtia riemukkaasti. "Bored" ja "boredom" olivat brittipunkin keskeistä sanastoa. Ehkä Pihtiputaalla on kuunneltu Buzzcocksia ja Clashia sinänsä fiiliksissä, mutta havahtuen siihen, että meilläkin voisi olla jotain sanottavaa noille, ei vain toisin päin.
Lontoon skidit onkin kuin brittipunkkarille kädestä pitäen annettu oppitunti siitä, missä sitä tylsää itse asiassa on. Kertosäe lienee ytimekkäin 70-luvun suomalaisen kuntakeskusnuoruuden kuvaus kaikki taidemuodot mukaan lukien:
Me mentäis tanssiin - konkareita / tehtäis keikkaa - Humppa-Veikot / Juodaan viinaa - mentiin putkaan / Mitä jäljelle jää? / Mentäis baariin - se on kiinni / Mennään krouviin - "antaa vetää" / Mennään ulos - siel on kylmä / Mitä enää nyt tehdä vois?
Biisin lopussa painokkaasti ja moneen kertaan esitetty vastaus siihen kysymykseen kirjoitetaan ilman muuta kapiteeleilla: EI MITÄÄN!
Paitsi että jotainhan voi tehdä, vaikkei se keneltä tahansa Pihtiputaan teiniltä olisi onnistunut. Voi perustaa punkbändin. Voi tehdä tällaisen biisin, joka on silkkaa turhautunutta intoa tai innokasta turhautuneisuutta. Voi soittaa sen saatanan tiukasti, toteuttaa sen kaikkia taustalauluja ja kertosäkeen dialogimuotoa myöten tavalla, joka tavoittaa pikkukylän omituisimman kaveriporukan jengimentaliteetin täydellisesti. Voi kirjoittaa minimalistisuudessaan häikäisevän ilmaisuvoimaisen ja asiassa pysyvän tekstin, jossa suomen kieli soi niin kauniina kuin se voi intensiivisen nuoren ihmisen suussa soida.
Voi tehdä lisää todella hyviä biisejä, kehittyä salama-aikataululla Suomen ehkä kaikkien aikojen parhaaksi punkbändiksi ja siirtyä sitten aivan muihin maisemiin: jos vuoden 1979 Ratsia on se punk-klassikko, niin vuoden 1980 Elämän syke on jonkinlaista uuden aallon Springsteeniä ja vielä parempi levy, vuoden 1981 Jäljet taas apeahkoa post punkia ja todella tärkeää musiikkia sekin.
Ja sitten tietysti, valitettavasti: jos näin kuumalla liekillä palaa, sammuu yleensä nopeasti. Hajoaminen, henkilökohtaiset tragediat, laulaja-biisintekijä Jyri Honkavaaran liian varhainen kuolema.
Mutta Lontoon skidit soi edelleen kaikkea sitä ensipoltetta, joka toimi tämän epätodennäköisestä paikasta liikkeelle lähteneen tarinan sytykkeenä.
Lontoon skidit Youtubessa
maanantai 29. elokuuta 2016
lauantai 27. elokuuta 2016
#37: Pää kii: Kalifornia dreaming (2012)
Yhden ihmiselämän kokoisen tarinan tiivistäminen kahteen minuuttiin on saavutus sinänsä. Pää kii -yhtyeen ensimmäinen julkaistu biisi Kalifornia dreaming ei ole edes ainoa kappale, jossa Teemu Bergman on tähän pystynyt. Isojen asioiden tiivistäminen lakonisiksi lauseiksi on hänen vahvuutensa. Toinen vahvuus on kliseiden ja tyypillisyyksien käyttäminen niin, että ne tuntuvat vastaansanomattomilta totuuksilta. Kalifornia dreaming on "klassinen tarina", mutta Bergman kertoo sen riittävän intensiivisesti, ettei sanaakaan tee mieli epäillä. Ja kyllähän moni ihminen päätyy toteuttamaan elämässään jotakin klassista narratiivia, ainakin tässä tapauksessa valitettavasti.
Pieni ruskeesilmäinen tyttö, jolle ja josta tässä lauletaan, on nimittäin vienyt vuosia jatkuneen itsetuhon kierteensä onnistuneesti loppuun. Tyttö on ollut kertojalle jo menneisyyttä, jonkinlainen entinen rakastettu kai, mutta tärkeä ihminen edelleen: tieto tämän kuolemasta suistaa kertojan raiteiltaan, pakenemaan pulloon ja katselemaan vanhoja kuvia. Kaiken taustalla häilyy se karu tosiasia, että ruskeasilmäisen tytön kohtalo oli määrätty ennalta. Joissakin ihmisissä on jotakin, mikä vain estää heitä tulemasta toimeen maailman kanssa. Ei tässä mielenterveysongelmista suoraan puhuta, mutta niistähän on tietysti, ainakin osaksi, kyse.
Kertoja hahmottaa tytön kohtalon kuitenkin ennen kaikkea ulkopuolisuuden ajatuksen kautta. Päätit, ettet loppuun jaksa katsoo tätä paskaa näytelmää, hän pohtii. Ruskeasilmäinen tyttö ei siis ole missään vaiheessa ollut omassa mielessään näytelmän päähenkilö. Näytelmä on elämä, jonka kulkuun hän ei ainakaan kertojan näkemyksen mukaan ole voinut vaikuttaa. Hän on istunut katsomossa ja pettynyt kokemaansa. Tähän liittyy yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne, se ettei ole kuin kaikki muut.
Noiden kaikkien muiden joukossa voi tietysti olla vaikka kuinka paljon suunnilleen samoin kokevia ihmisiä, mutta masentuneelle heitä ei ole olemassa, on vain tyyppejä, jotka ovat näytelmässä osallisina jollakin itselle saavuttamattomalla tavalla ja joiden kanssa ei voi kommunikoida.
Tämä kokemus on erityisen peruuttamattomassa ristiriidassa sen kanssa, että ruskeasilmäisellä tytöllä on kuitenkin ollut unelmia, ajatuksia omasta erityislaatuisuudesta. Maailma vain on tuhonnut ne, kun ei ole päästänyt häntä näyttämölle. Ei susta koskaan mitään suurta sitten tullutkaan / pelkkä surullinen, yksinäinen hullu vaan.
Mamas & The Papasin klassikossa Kalifornia on kaunis ja kohtalaisen romantisoitu koti, josta haaveillaan vieraalla, paskemmalta tuntuvalla seudulla. Siinä on kyse ihan maantieteellisestä koti-ikävästä. Kaliforniaan tämä ruskeasilmäinen tyttökin olisi kaivannut, mutta huomattavasti metaforisempaan sellaiseen. Tässä on tietysti enemmän kuin vähän sitä haikailua aavan meren tuolle puolen tai tähtiin, tähtiin. On ihmisiä, joiden koti-ikävää mikään tässä elämässä ei riitä tyydyttämään. Kalifornia on ruskeasilmäiselle tytölle se paikka, jossa hänet ja hänen unelmansa otettaisiin avosylin vastaan, jossa kaikki kerta kaikkiaan olisi toisin ja synapsit paremmassa asennossa. Nyt on vain tämä pakkasen purema paikka, josta on päästävä pois.
Kertoja taas miettii, kuten tällaisissa tarinoissa useimmiten, mitä olisi voinut itse tehdä toisin. Olisipa ruskeasilmäinen tyttö edes soittanut. Mutta turhaahan sellainen spekulointi aina on, eikä se soitto varmaankaan olisi mitään muuttanut.
Suomalaisessa punkissa on käytännössä alusta asti ollut tämä melodinen ja tunteellinen juonne: sydänverellä kirjoitettuja kappaleita ulkopuolisista nuorista, joita kukaan ei lopulta voi auttaa. Pää kiin ansioksi on todettava, että Kalifornia dreamingilla ja eräällä muilla esikoisalbuminsa biiseillä he toteuttavat tätä konseptia paljon rehellisemmin, raastavammin ja intensiivisemmin kuin ylivoimainen valtaosa tällaisia kappaleita tehneistä. Yhtyeellä on toki myös nihilistisiä, mustan humoristisia ja tinkimättömän kantaaottavia kappaleita, ja niissäkin se on lähes poikkeuksetta kyennyt samaan todellisen elämän rappukäytävistä ja asfaltista lähtevään uskottavuuteen. Eivätkä jumalattoman kovat kitaramelodiat ja kertosäkeet ole tietenkään koskaan haitanneet. Yksi suurista suomalaisista rockbändeistä genrerajoista riippumatta.
Kalifornia dreaming Youtubessa . Tämä on biisin alkuperäinen, varsin silottelematon versio.
Kalifornia dreaming Spotifyssa . Hiotumpi albumiversio. Lienee makuasia, kummasta pitää enemmän.
Pieni ruskeesilmäinen tyttö, jolle ja josta tässä lauletaan, on nimittäin vienyt vuosia jatkuneen itsetuhon kierteensä onnistuneesti loppuun. Tyttö on ollut kertojalle jo menneisyyttä, jonkinlainen entinen rakastettu kai, mutta tärkeä ihminen edelleen: tieto tämän kuolemasta suistaa kertojan raiteiltaan, pakenemaan pulloon ja katselemaan vanhoja kuvia. Kaiken taustalla häilyy se karu tosiasia, että ruskeasilmäisen tytön kohtalo oli määrätty ennalta. Joissakin ihmisissä on jotakin, mikä vain estää heitä tulemasta toimeen maailman kanssa. Ei tässä mielenterveysongelmista suoraan puhuta, mutta niistähän on tietysti, ainakin osaksi, kyse.
Kertoja hahmottaa tytön kohtalon kuitenkin ennen kaikkea ulkopuolisuuden ajatuksen kautta. Päätit, ettet loppuun jaksa katsoo tätä paskaa näytelmää, hän pohtii. Ruskeasilmäinen tyttö ei siis ole missään vaiheessa ollut omassa mielessään näytelmän päähenkilö. Näytelmä on elämä, jonka kulkuun hän ei ainakaan kertojan näkemyksen mukaan ole voinut vaikuttaa. Hän on istunut katsomossa ja pettynyt kokemaansa. Tähän liittyy yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne, se ettei ole kuin kaikki muut.
Noiden kaikkien muiden joukossa voi tietysti olla vaikka kuinka paljon suunnilleen samoin kokevia ihmisiä, mutta masentuneelle heitä ei ole olemassa, on vain tyyppejä, jotka ovat näytelmässä osallisina jollakin itselle saavuttamattomalla tavalla ja joiden kanssa ei voi kommunikoida.
Tämä kokemus on erityisen peruuttamattomassa ristiriidassa sen kanssa, että ruskeasilmäisellä tytöllä on kuitenkin ollut unelmia, ajatuksia omasta erityislaatuisuudesta. Maailma vain on tuhonnut ne, kun ei ole päästänyt häntä näyttämölle. Ei susta koskaan mitään suurta sitten tullutkaan / pelkkä surullinen, yksinäinen hullu vaan.
Mamas & The Papasin klassikossa Kalifornia on kaunis ja kohtalaisen romantisoitu koti, josta haaveillaan vieraalla, paskemmalta tuntuvalla seudulla. Siinä on kyse ihan maantieteellisestä koti-ikävästä. Kaliforniaan tämä ruskeasilmäinen tyttökin olisi kaivannut, mutta huomattavasti metaforisempaan sellaiseen. Tässä on tietysti enemmän kuin vähän sitä haikailua aavan meren tuolle puolen tai tähtiin, tähtiin. On ihmisiä, joiden koti-ikävää mikään tässä elämässä ei riitä tyydyttämään. Kalifornia on ruskeasilmäiselle tytölle se paikka, jossa hänet ja hänen unelmansa otettaisiin avosylin vastaan, jossa kaikki kerta kaikkiaan olisi toisin ja synapsit paremmassa asennossa. Nyt on vain tämä pakkasen purema paikka, josta on päästävä pois.
Kertoja taas miettii, kuten tällaisissa tarinoissa useimmiten, mitä olisi voinut itse tehdä toisin. Olisipa ruskeasilmäinen tyttö edes soittanut. Mutta turhaahan sellainen spekulointi aina on, eikä se soitto varmaankaan olisi mitään muuttanut.
Suomalaisessa punkissa on käytännössä alusta asti ollut tämä melodinen ja tunteellinen juonne: sydänverellä kirjoitettuja kappaleita ulkopuolisista nuorista, joita kukaan ei lopulta voi auttaa. Pää kiin ansioksi on todettava, että Kalifornia dreamingilla ja eräällä muilla esikoisalbuminsa biiseillä he toteuttavat tätä konseptia paljon rehellisemmin, raastavammin ja intensiivisemmin kuin ylivoimainen valtaosa tällaisia kappaleita tehneistä. Yhtyeellä on toki myös nihilistisiä, mustan humoristisia ja tinkimättömän kantaaottavia kappaleita, ja niissäkin se on lähes poikkeuksetta kyennyt samaan todellisen elämän rappukäytävistä ja asfaltista lähtevään uskottavuuteen. Eivätkä jumalattoman kovat kitaramelodiat ja kertosäkeet ole tietenkään koskaan haitanneet. Yksi suurista suomalaisista rockbändeistä genrerajoista riippumatta.
Kalifornia dreaming Youtubessa . Tämä on biisin alkuperäinen, varsin silottelematon versio.
Kalifornia dreaming Spotifyssa . Hiotumpi albumiversio. Lienee makuasia, kummasta pitää enemmän.
maanantai 22. elokuuta 2016
#38: Ultramariini: Elohopeaa (2003)
Ultramariini on loistava yhtye, joka on pystynyt yhdistämään Suomessa harvinaisella tavalla isot, mukana laulamiseen houkuttavat melodiat ja viehättävän rosoisuuden, jota tavataan kotikutoisuudeksikin sanoa. Harmi, ettei bändi ole noin kymmeneen vuoteen ollut erityisen aktiivinen. Suppeahko tuotanto sisältää useita todellisia helmiä, mutta niistä parhaaksi on lopulta aika helppo nostaa Elohopeaa, jossa tämä kahtalaisuus oikein kärjistyy, lopputuloksena biisi, joka on suomalaisen "indien" koskettavimpia teoksia koskaan.
Elohopeaahan on nimittäin perusolemukseltaan powerballadi, siis sellainen menneiden vuosikymmenten massiivinen sytkärit ilmaan -biisi, jossa suuret tunteet ovat pinnassa ja kertosäe lähtee niin, että stadionillinen ihmisiä voi laulaa mukana. Tai voisi laulaa, ellei kyseessä olisi pienehkön hämeenlinnalaisbändin esikoislevyn toiseksi viimeinen kappale, jota on esitetty kai lähinnä pienehköillä rock-klubeilla ja jonka on sovituksellisesti ja tuotannollisesti tarkoitus muistuttaa enemmänkin nuhruisista treenikämpistä ja sotkuisista yksiöistä kuin vuorenhuipuista ja dekadenteista yökerhoista.
Juuri tämä sävellyksen ja toteutuksen ristiriita sinetöi Elohopean klassikkostatuksen. Biisi muistuttaa siitä, miten suuri ja pieni eivät ole mitään itsestäänselviä käsitteitä, miten ne voivat olla läsnä toisissaan, jopa vaihtaa paikkaa. Onkin suuruutta pyrkiä kohti pientä, ja suurimmat ja tärkeimmät tunteet tunnetaan usein siellä, minne harva katsoo.
Tästä Elohopeaa-biisin tekstikin kertoo: se on minä-muotoinen rakkaudentunnustus tyypille, joka ei todellakaan ole yhteiskunnan menestyjiä, eikä haluakaan olla. Sama pätee laulun kertojaankin, nämä kaksi elävät yhteistä elämää kodissa, jonka kaikki tavarat mahtuvat sinun taskuihisi, mutta hänen ja hänen rakastettunsa suhteessa yhteiskuntaan on tärkeä ero. Siinä missä kertoja tuntuu passiiviselta, tilanteensa hyväksyneeltä hahmolta, jolle riittää rakkaus ja yhdessäolo, on rakastettu aktiivisesti sotajalalla yhteiskuntaa, oikeastaan kapitalismia ja omistamisen kulttia vastaan. Toisin sanoen hän näyttää harrastavan myymälävarkauksia. Kertoja huolehtii kotona, pelkää vartijoiden mielivaltaa, synkistelee kohtaloilla, joiden pelkää rakastettuaan uhkaavan: Mitä he tulisivatkaan tekemään sinulle / jossain vain käsi katkaistaan. Hän toteaa, ettei pystyisi nukkumaan yksin, jos rakastettu riistettäisiin häneltä.
Kaikessa superdramaattisuudessaan kertoja tuntuu rakkaansa ja systeemin välisen konfliktin sivustakatsojalta, jonka rooliksi jää fantasioida palavasilmäisistä vartijoista ja pelätä kaiken loppua. Mutta jossain tämän häpeämättömän paatoksen alla on arkipäiväinen rakkaustarina, jonka osapuolet ovat kenties ihan vaan nuoria talonvaltaajapunkkareita tai muita vastaavia tarkoituksella kulutusyhteiskunnan ulkopuolelle asemoituneita tyyppejä. Melko varmasti kuitenkin nuoria: Elohopeaa konkretisoi sellaisen myöhäisteini-ikäisen kaikkien tunteiden ehdottomuuden ja vastakkainasettelujen tärkeyden, joka on sille ikäkaudelle aivan olennaista, mutta haalistuu sitten vuosien mittaan.
Niinpä se on iso biisi pienestä maailmasta, tai pieni biisi suuresta maailmasta - kummin päin vaan. Se ei ole laulu, joka väittäisi vain yhden mittakaavan olevan ainoa oikea ihmisen ja hänen tunteidensa oikeutuksen mittaamiseen. Ja se muistuttaa, että tarinan suurimmasta rakkaudesta voi sijoittaa vaikka millaiseen viitekehykseen.
Sitä paitsi se, mikä virtaa suonissasi / ei ole verta / vaan elohopeaa on kauneimmasta päästä asioita, mitä olen kuullut toisesta ihmisestä laulussa sanottavan. Piirtyy välitön mielikuva jostakusta, joka on niin täynnä elämää ja energiaa ja niin arvaamaton liikkeissään, ettei siihen voi olla rakastumatta.
Elohopeaa Youtubessa
Elohopeaahan on nimittäin perusolemukseltaan powerballadi, siis sellainen menneiden vuosikymmenten massiivinen sytkärit ilmaan -biisi, jossa suuret tunteet ovat pinnassa ja kertosäe lähtee niin, että stadionillinen ihmisiä voi laulaa mukana. Tai voisi laulaa, ellei kyseessä olisi pienehkön hämeenlinnalaisbändin esikoislevyn toiseksi viimeinen kappale, jota on esitetty kai lähinnä pienehköillä rock-klubeilla ja jonka on sovituksellisesti ja tuotannollisesti tarkoitus muistuttaa enemmänkin nuhruisista treenikämpistä ja sotkuisista yksiöistä kuin vuorenhuipuista ja dekadenteista yökerhoista.
Juuri tämä sävellyksen ja toteutuksen ristiriita sinetöi Elohopean klassikkostatuksen. Biisi muistuttaa siitä, miten suuri ja pieni eivät ole mitään itsestäänselviä käsitteitä, miten ne voivat olla läsnä toisissaan, jopa vaihtaa paikkaa. Onkin suuruutta pyrkiä kohti pientä, ja suurimmat ja tärkeimmät tunteet tunnetaan usein siellä, minne harva katsoo.
Tästä Elohopeaa-biisin tekstikin kertoo: se on minä-muotoinen rakkaudentunnustus tyypille, joka ei todellakaan ole yhteiskunnan menestyjiä, eikä haluakaan olla. Sama pätee laulun kertojaankin, nämä kaksi elävät yhteistä elämää kodissa, jonka kaikki tavarat mahtuvat sinun taskuihisi, mutta hänen ja hänen rakastettunsa suhteessa yhteiskuntaan on tärkeä ero. Siinä missä kertoja tuntuu passiiviselta, tilanteensa hyväksyneeltä hahmolta, jolle riittää rakkaus ja yhdessäolo, on rakastettu aktiivisesti sotajalalla yhteiskuntaa, oikeastaan kapitalismia ja omistamisen kulttia vastaan. Toisin sanoen hän näyttää harrastavan myymälävarkauksia. Kertoja huolehtii kotona, pelkää vartijoiden mielivaltaa, synkistelee kohtaloilla, joiden pelkää rakastettuaan uhkaavan: Mitä he tulisivatkaan tekemään sinulle / jossain vain käsi katkaistaan. Hän toteaa, ettei pystyisi nukkumaan yksin, jos rakastettu riistettäisiin häneltä.
Kaikessa superdramaattisuudessaan kertoja tuntuu rakkaansa ja systeemin välisen konfliktin sivustakatsojalta, jonka rooliksi jää fantasioida palavasilmäisistä vartijoista ja pelätä kaiken loppua. Mutta jossain tämän häpeämättömän paatoksen alla on arkipäiväinen rakkaustarina, jonka osapuolet ovat kenties ihan vaan nuoria talonvaltaajapunkkareita tai muita vastaavia tarkoituksella kulutusyhteiskunnan ulkopuolelle asemoituneita tyyppejä. Melko varmasti kuitenkin nuoria: Elohopeaa konkretisoi sellaisen myöhäisteini-ikäisen kaikkien tunteiden ehdottomuuden ja vastakkainasettelujen tärkeyden, joka on sille ikäkaudelle aivan olennaista, mutta haalistuu sitten vuosien mittaan.
Niinpä se on iso biisi pienestä maailmasta, tai pieni biisi suuresta maailmasta - kummin päin vaan. Se ei ole laulu, joka väittäisi vain yhden mittakaavan olevan ainoa oikea ihmisen ja hänen tunteidensa oikeutuksen mittaamiseen. Ja se muistuttaa, että tarinan suurimmasta rakkaudesta voi sijoittaa vaikka millaiseen viitekehykseen.
Sitä paitsi se, mikä virtaa suonissasi / ei ole verta / vaan elohopeaa on kauneimmasta päästä asioita, mitä olen kuullut toisesta ihmisestä laulussa sanottavan. Piirtyy välitön mielikuva jostakusta, joka on niin täynnä elämää ja energiaa ja niin arvaamaton liikkeissään, ettei siihen voi olla rakastumatta.
Elohopeaa Youtubessa
lauantai 20. elokuuta 2016
#39: Laila Kinnunen: Muistojen Bulevardi (1966)
Sotienjälkeinen iskelmän kulta-aika on tällä listalla jossain määrin aliedustettuna siitä syystä, että päätin rajata mukaan vain suomalaisia originaalikappaleita, kun taas tuolloin tehtiin paljon käännöskamaa. Laila Kinnunen on kiistatta parhaita iskelmälaulajia koskaan, mutta hänenkin klassisimmista esityksistään monet ovat käännöksiä. Eivät sentään kaikki: löytyy esimerkiksi tämä upea euroviisutarjokas, jonka Kinnunen levytti oikeastaan useita vuosia suosionsa varsinaisen huipun jälkeen. Vaikka hän oli edelleen reilusti alle kolmekymppinen, Börje Sundgrenin ja Saukin kappaleessa on nostalgista ja vähän surumielistä taaksepäin katsomisen tuntua, mikä resonoi sen kanssa, ettei Kinnunen tämän jälkeen enää saanut uraansa eikä kai elämäänsäkään raiteilleen.
Muun ohessa Muistojen Bulevardi on olennainen Helsinki-biisi. Nimi tuntuisi äkkiseltään kovin mannermaiselta, mutta tämä bulevardihan tosiaan kirjoitetaan isolla, ja biisi viittaa tuon nimiseen Helsingin katuun. Se onkin yksi Helsingin eurooppalaisimmista kaduista hienostuneine pikkuliikkeineen ja vanhoine lehmuksineen. On myös symbolisesti tärkeää, että se vie keskustasta meren äärelle ja satama-alueiden tuntumaan, siis kohti Eurooppaa. Se on selkänsä entiselle kääntävän vapaan ihmisen katu, ja siinä on edelleen paljon sellaista 50-60 -lukujen nyt jo vanhahtavalta tuntuvaa eleganttia modernia.
Muistojen Bulevardi pukee tämän tunnelman säveliksi täydellisesti. Se kuulostaa oikeastaan enemmän ranskalaiselta kuin suomalaiselta. Sävellyksenä se ei jumita sijoillaan, vaan kurottaa kattojen ylle raikkaaseen meri-ilmaan. Sovitus on höyhenenkeveä ja viimeisen päälle harkittu. Kinnusen laulu ilmentää patetian sijaan kuulasta melankoliaa. Kokonaisuudessa on alkusyksyn sateista ja puhdistavaa ilmaa, ja tällaisessa syyspäivässä tekstinkin tarkastelupiste on, vaikka siinä kevättä muistellaankin - edellistä kevättä tai vuosien takaista, joka tapauksessa kevättä, jonka kuluessa jokin rakkaustarina muiden rakkaustarinoiden joukossa näyteltiin.
Kertoja kulkee Bulevardilla, samoissa maisemissa, joissa aikanaan odotti rakastettuaan. Toisin on nyt: Pois leijaa lehdet kuihtuvain lehmusten / Syksy saapuu, sua odota en. Hän elää kuitenkin hetket kauniit mielessään uudelleen, katkeruutta tähän rakkaustarinaan ei sisälly. Sadepisaroiden verhon takana kaupunki loistaa heijastellen sitä kauneutta, jota päättyneessäkin rakkaudessa voi olla.
Muistojen Bulevardia voi pitää 50-luvun loppupuolella iskelmämarkkinat vallanneen jazzahtavan tyylin loisteliaana jälkikirjoituksena, tai sitten sen voi nähdä vuoden 1966 ajanhengen kautta: näkeehän esimerkiksi pophistorioitsija Bob Stanley tuon vuoden kaiken uuden, nuorekkaan, modernin ja optimistisen huipentumana. Tätä ajatusta pitää jonkin verran soveltaa puhuttaessa suomalaisesta iskelmästä, jonka kentällä Muistojen Bulevardi oli ilmestyessään kai jossain määrin vastahankainen ja ulkopuolinen teos, kun tangobuumin jälkimainingit yhä löivät. Tämä on edelleen urbaaneinta ja viileintä suomalaista iskelmää, ja on suuri harmi, ettei Kinnunen pystynyt jatkamaan tässä viitoitetulla tiellä.
Muistojen Bulevardi Youtubessa
Muun ohessa Muistojen Bulevardi on olennainen Helsinki-biisi. Nimi tuntuisi äkkiseltään kovin mannermaiselta, mutta tämä bulevardihan tosiaan kirjoitetaan isolla, ja biisi viittaa tuon nimiseen Helsingin katuun. Se onkin yksi Helsingin eurooppalaisimmista kaduista hienostuneine pikkuliikkeineen ja vanhoine lehmuksineen. On myös symbolisesti tärkeää, että se vie keskustasta meren äärelle ja satama-alueiden tuntumaan, siis kohti Eurooppaa. Se on selkänsä entiselle kääntävän vapaan ihmisen katu, ja siinä on edelleen paljon sellaista 50-60 -lukujen nyt jo vanhahtavalta tuntuvaa eleganttia modernia.
Muistojen Bulevardi pukee tämän tunnelman säveliksi täydellisesti. Se kuulostaa oikeastaan enemmän ranskalaiselta kuin suomalaiselta. Sävellyksenä se ei jumita sijoillaan, vaan kurottaa kattojen ylle raikkaaseen meri-ilmaan. Sovitus on höyhenenkeveä ja viimeisen päälle harkittu. Kinnusen laulu ilmentää patetian sijaan kuulasta melankoliaa. Kokonaisuudessa on alkusyksyn sateista ja puhdistavaa ilmaa, ja tällaisessa syyspäivässä tekstinkin tarkastelupiste on, vaikka siinä kevättä muistellaankin - edellistä kevättä tai vuosien takaista, joka tapauksessa kevättä, jonka kuluessa jokin rakkaustarina muiden rakkaustarinoiden joukossa näyteltiin.
Kertoja kulkee Bulevardilla, samoissa maisemissa, joissa aikanaan odotti rakastettuaan. Toisin on nyt: Pois leijaa lehdet kuihtuvain lehmusten / Syksy saapuu, sua odota en. Hän elää kuitenkin hetket kauniit mielessään uudelleen, katkeruutta tähän rakkaustarinaan ei sisälly. Sadepisaroiden verhon takana kaupunki loistaa heijastellen sitä kauneutta, jota päättyneessäkin rakkaudessa voi olla.
Muistojen Bulevardia voi pitää 50-luvun loppupuolella iskelmämarkkinat vallanneen jazzahtavan tyylin loisteliaana jälkikirjoituksena, tai sitten sen voi nähdä vuoden 1966 ajanhengen kautta: näkeehän esimerkiksi pophistorioitsija Bob Stanley tuon vuoden kaiken uuden, nuorekkaan, modernin ja optimistisen huipentumana. Tätä ajatusta pitää jonkin verran soveltaa puhuttaessa suomalaisesta iskelmästä, jonka kentällä Muistojen Bulevardi oli ilmestyessään kai jossain määrin vastahankainen ja ulkopuolinen teos, kun tangobuumin jälkimainingit yhä löivät. Tämä on edelleen urbaaneinta ja viileintä suomalaista iskelmää, ja on suuri harmi, ettei Kinnunen pystynyt jatkamaan tässä viitoitetulla tiellä.
Muistojen Bulevardi Youtubessa
sunnuntai 14. elokuuta 2016
#40: Hortto Kaalo: Vapaa mustalainen (1980)
Suomen romaneilla on mielenkiintoinen rooli iskelmäperinteessämme sekä laulujen aiheena että niiden tekijöinä ja laulajina. Vähemmistö, joka on käytännössä kohdannut kautta aikojen lähinnä syrjintää ja ennakkoluuloja, onkin muuttunut Mustalaisviulun tapaisissa klassikoissa romanttisen kulkurifantasian symboliksi. Toisaalta romanit itse ovat tunnetusti rakastaneet iskelmän teatraalisuutta, ja suosittuja vähemmistöön lukeutuvia iskelmälaulajia on pitkä lista. Harva heistä on pyrkinyt vetoamaan yleisöön nimenomaan romanifantasioita ruokkimalla, ja miksipä olisivatkaan. Suomi-iskelmän historiassa on kuitenkin ilman muuta tilaa yhtyeelle, joka kaappaa vähemmistön omista lähtökohdista tuon romanttisen mustalaiskuvaston omaan käyttöönsä ja tekee siitä jotain vähintäänkin yhtä hehkuvaa ja paatoksellista, mutta väistämättä todellisemman tuntuista. Hortto Kaalo oli ja on sellainen yhtye ja täyttää tärkeän paikan iskelmän palapelissä.
Saman tien täytyy tosin todeta, ettei Hortto Kaalo ole mitenkään omistautunut juuri mustalaisromantiikalle, vaan heidän musiikissaan on vähintään yhtä vahva realistinen puoli. Kantaaottavakin - tekiväthän he läpimurtonsa biisillä Miksi ovet ei aukene meille? Mutta tietysti romanttiset laulut Bessarabiasta tai Maredzenza-nimisestä kaunottaresta ovat monelle niitä rakkaimpia, ja myönnän kyllä kuuluvani tähän joukkoon. Tällainen hehkutus on universaalisti pätevää ja toimii suuria tunteita janoavalle ihmiselle huumeen tavoin.
Paras kaikista on Vapaa mustalainen, joka on eeppinen biisi ja ihan musiikillisestikin Hortto Kaalon komein saavutus. Kaipaus kotiin ja ikuisen kodittomuuden tunne ovat tässä se vastakohtapari, jonka varaan kappaleen tunnetaso virittyy. Mutta siinä missä tyypillisessä suomalaisessa iskelmässä koti ja kodittomuus sulkevat toisensa loogisesti pois - on kotitölli yhtäällä ja sinne paluusta haikaileva kulkija aivan toisaalla - tässä nämä ovat mielenkiintoisella tavalla yhtä. Koti on kodittomuudessa. Koti on paikka, tässä tapauksessa Moldavia. Mutta siellä ei ole harmajaa tölliä rakkaineen, vaan virvatulen lailla lepattavia nuotioita arolla, joka ei tietenkään ole mitään todellista Moldaviaa, vaan öisissä unissa nähtyä haaveiden maata. Siellä on ystäviä nuotioiden äärellä, kodittomia hekin. Ei kattoa pään päällä, mutta vapaus kuitenkin. Se on paikka, johon loputon vaellus loppuu, kun loppuu tämänpuoleinen todellisuuskin: Tänne päättyy taivaan tähtien vyö.
Tämä ei ole kulkurifantasia, vaan fantasia pysähtymisestä, levosta ja kuulumisesta jonnekin. Se ei lopulta ole kovin kaukana jostain Satumaasta. Ja toisaalta kuitenkin on: sen nopea-hidas-nopeampi-nopeampi -rakenteessa soi maanteiden dynamiikka aivan toisella tapaa kuin staattisessa kansallistangossa, eivätkä trion yhdessä laulamat kertosäkeet sopisi koskaan itseensä käpertyneen yksilön ahdistusta heijastavaan sydänsuruiskelmään.
Siinä on jotain tuttua ja jotain erilaista ja se kipinöi tavalla, johon rutinoitunut liukuhihnaiskelmä on pystynyt vain kaikkein suurimpien mestareidensa kaikkein parhaissa töissä.
Vapaa mustalainen Youtubessa
Saman tien täytyy tosin todeta, ettei Hortto Kaalo ole mitenkään omistautunut juuri mustalaisromantiikalle, vaan heidän musiikissaan on vähintään yhtä vahva realistinen puoli. Kantaaottavakin - tekiväthän he läpimurtonsa biisillä Miksi ovet ei aukene meille? Mutta tietysti romanttiset laulut Bessarabiasta tai Maredzenza-nimisestä kaunottaresta ovat monelle niitä rakkaimpia, ja myönnän kyllä kuuluvani tähän joukkoon. Tällainen hehkutus on universaalisti pätevää ja toimii suuria tunteita janoavalle ihmiselle huumeen tavoin.
Paras kaikista on Vapaa mustalainen, joka on eeppinen biisi ja ihan musiikillisestikin Hortto Kaalon komein saavutus. Kaipaus kotiin ja ikuisen kodittomuuden tunne ovat tässä se vastakohtapari, jonka varaan kappaleen tunnetaso virittyy. Mutta siinä missä tyypillisessä suomalaisessa iskelmässä koti ja kodittomuus sulkevat toisensa loogisesti pois - on kotitölli yhtäällä ja sinne paluusta haikaileva kulkija aivan toisaalla - tässä nämä ovat mielenkiintoisella tavalla yhtä. Koti on kodittomuudessa. Koti on paikka, tässä tapauksessa Moldavia. Mutta siellä ei ole harmajaa tölliä rakkaineen, vaan virvatulen lailla lepattavia nuotioita arolla, joka ei tietenkään ole mitään todellista Moldaviaa, vaan öisissä unissa nähtyä haaveiden maata. Siellä on ystäviä nuotioiden äärellä, kodittomia hekin. Ei kattoa pään päällä, mutta vapaus kuitenkin. Se on paikka, johon loputon vaellus loppuu, kun loppuu tämänpuoleinen todellisuuskin: Tänne päättyy taivaan tähtien vyö.
Tämä ei ole kulkurifantasia, vaan fantasia pysähtymisestä, levosta ja kuulumisesta jonnekin. Se ei lopulta ole kovin kaukana jostain Satumaasta. Ja toisaalta kuitenkin on: sen nopea-hidas-nopeampi-nopeampi -rakenteessa soi maanteiden dynamiikka aivan toisella tapaa kuin staattisessa kansallistangossa, eivätkä trion yhdessä laulamat kertosäkeet sopisi koskaan itseensä käpertyneen yksilön ahdistusta heijastavaan sydänsuruiskelmään.
Siinä on jotain tuttua ja jotain erilaista ja se kipinöi tavalla, johon rutinoitunut liukuhihnaiskelmä on pystynyt vain kaikkein suurimpien mestareidensa kaikkein parhaissa töissä.
Vapaa mustalainen Youtubessa
lauantai 13. elokuuta 2016
#41: Karkkiautomaatti: Minne vaan (1998)
Karkkiautomaattiin ja vuoteen 1998 liittyy paljon muistoja. Oikeastaan ne kaikki liittyvät ihan muutamaan kesäkuukauteen, alkaen siitä kesäkuisesta perjantaista, kun kävin elämäni ensimmäisen kerran Tavastialla bändin keikalla, loppuen Rovaniemen Down By The Kemijoki -festareihin elokuussa, jolloin näin sen toisen ja viimeisen kerran ja sain lopulta ostetuksi keväällä ilmestyneen Suudelmilla-albumin basisti Sami Häikiöltä. Ovelana indie-bisnesmiehenä hän oli ensin kaupitellut minulle Seikkailuun-singlen, kun täyspitkä oli kuulemma siltä erää loppu. Hieman myöhemmin hän etsi minut käsiinsä ja kertoi löytäneensä sittenkin vielä yhden kappaleen.
Asuin tuolloin Rovaniemellä, ja Tavastian-keikalle olin päätynyt viikonloppuvapailla Lapinjärven sivarikoulutuksesta. Olin siellä yhden teksti-tv:n kirjeenvaihtopalstalta löytämäni tytön kanssa, joka oli luvannut minun voivan olla yötä soluhuoneessaan. Turha kai sanoakin, että minulla oli suurehkoja toiveita, mutta tyttö hävisi näköpiiristäni kesken illan. En löytänyt häntä mistään, ja kun minulla ei vielä ollut kännykkää, vaikka hänellä olikin, jouduin soittelemaan pitkin yötä hänelle yleisöpuhelimista, vastausta saamatta. Kamani olivat hänen luonaan. Vaeltelin viileän kesäyön Helsingin kaduilla, kunnes löysin 24h-burgeripaikan, jossa roikuin niin pitkään kuin kehtasin. Aamuyöllä, kun junat alkoivat taas kulkea, lähdin kummivanhempieni luo Keravalle. Tytön tavoitin lopulta sunnuntai-iltana. Hän kertoi lähteneensä hetken mielijohteesta kaverin kyydillä Provinssirockiin. Ehdin juuri ja juuri hakea maanantai-aamuna kamani hänen luotaan ennen kuin oli kiirehdittävä Lapinjärvelle. Montaa sanaa ei siinä yhteydessä vaihdettu.
Tämän muisteluosuuden ainoa tarkoitus oli valottaa sitä, millaisessa mielenmaisemassa Suudelmilla-levyä tuli tuolloin kuunneltua ja miksi nimenomaan Minne vaan oli hienon ja tärkeän levyn kaikkein hienoin ja tärkein biisi - ja on edelleen. Tuo kuusiminuuttinen altavastaajien nostatuslaulu kertoo pikkukaupungeista, halusta päästä niistä pois, epätoivosta joka kumpuaa siitä ajatuksesta, että ehkä koskaan ei pääsekään. Tai jos hetkeksi pääsee, saa tuntea itsensä kömpelöksi idiootiksi urbaania maailmaa paremmin ymmärtävien rinnalla. Sellaiseksi, joka ei ymmärrä nopeita signaaleja tai hienovaraisia vihjeitä, ja jolla ei ole edes kännykkää, vaikka "kaikilla muilla" jo on.
Täytin tuon kesän päätteeksi vasta 20, joten todellisuudessa en ollut vielä mitenkään jumissa Rovaniemellä, ja heti sivarin jälkeen pääsinkin muuttamaan Helsinkiin. Minne vaan -biisin kuvaamat fiilikset eivät kuitenkaan ole mitenkään sidoksissa postiosoitteisiin. Tällaiset pikkukaupunkikokemukset elävät kokijan mukana pitkälle tulevaisuuteen, sijoittui se sitten, no, minne vaan. Biisin kokijahenkilö nyt vaan kokee olevansa kundi jonon viimeinen, yksin kaupungissa kaikkien terävämmin asennoituneiden hävittyä yhtäkkiä johonkin. Se voi tapahtua keskiasteen koulutuksen jälkeen yllättävän nopeasti.
Mitä tuohon kokijahenkilöön tulee, kappaleessa käytetään kiinnostavasti sekä minä- että sinä-muotoa tavalla, jonka tulkitsen viittaavaan päänsisäiseen dialogiin. Kyse on tyypistä, joka tsemppaa itseään lähtemään, pärjäämään, uskomaan tulevaisuuteen. Tekstin yksityiskohdat on mahdollista tulkita niin, että siinä viitataan itse asiassa jo oikeasti aika kauan pikkukaupungissa jumittaneeseen henkilöön - puihutaan kultaisista bileilloista ja diskoista, jotka tuntuvat jo ihan tosi kyllästyttäviltä - mutta toisaalta 20-vuotiaskin ihminen voi hyvin muistella jotain 16- tai 18-vuotiaana tapahtunutta tähän sävyyn.
En tiedä, pääseekö Minne vaan -biisin tyyppi sieltä kaupungistaan koskaan pois. Rivien välissä on paljon sellaista tunnelmaa, että sama hahmo on nelikymppisenä saman kaupungin samoissa kapakoissa selittämässä, että hänestä olisi joskus voinut tulla jotain. Mutta tämä on silti voimalaulu. Se on sitä kaikukitaroillaan ja melodisella nostattavuudellaan pilvet hajottavan kertosäkeen, hellittämättömän urkuriffin ja väliosan hellyttävän Pois alta! -huudahduksen takia. Muodoltaan suhteellisen yksinkertainen kappale kestää täydet kuusi minuuttia, mutta löytää koko ajan uusia kierroksia ja oikeuttaa jokaisen sekuntinsa. Jansku ei laulajana ole ennen eikä jälkeen ollut koskaan näin raivokkaan intohimoinen. Yleensä hän on enemmänkin hauras tai jopa unelias, näin tietysti varsinkin myöhemmin Liekissä, mutta myös monilla Suudelmilla-levyn biiseillä.
Yhtyeenähän tämän vaiheen Karkkiautomaatti sekoitteli tyylejä hämmentävästi, mutta tarkalla pelisilmällä. Minne vaan -biisissä esimerkiksi on paljon rockabillyä, mutta yhtä lailla Aavikkoa ja U2:ta. Lahden Kasisalilta liikenteeseen lähteneet jätkät onnistuivat tekemään yhden kevään ja kesän ajan jotain, mistä tuli ensin sen hetken trendikkäintä suomimusaa ja sittemmin elämään jäänyt klassikko. Sitten bändi hajosi. Sekin oli oikeastaan täydellistä.
Minne vaan Youtubessa
Asuin tuolloin Rovaniemellä, ja Tavastian-keikalle olin päätynyt viikonloppuvapailla Lapinjärven sivarikoulutuksesta. Olin siellä yhden teksti-tv:n kirjeenvaihtopalstalta löytämäni tytön kanssa, joka oli luvannut minun voivan olla yötä soluhuoneessaan. Turha kai sanoakin, että minulla oli suurehkoja toiveita, mutta tyttö hävisi näköpiiristäni kesken illan. En löytänyt häntä mistään, ja kun minulla ei vielä ollut kännykkää, vaikka hänellä olikin, jouduin soittelemaan pitkin yötä hänelle yleisöpuhelimista, vastausta saamatta. Kamani olivat hänen luonaan. Vaeltelin viileän kesäyön Helsingin kaduilla, kunnes löysin 24h-burgeripaikan, jossa roikuin niin pitkään kuin kehtasin. Aamuyöllä, kun junat alkoivat taas kulkea, lähdin kummivanhempieni luo Keravalle. Tytön tavoitin lopulta sunnuntai-iltana. Hän kertoi lähteneensä hetken mielijohteesta kaverin kyydillä Provinssirockiin. Ehdin juuri ja juuri hakea maanantai-aamuna kamani hänen luotaan ennen kuin oli kiirehdittävä Lapinjärvelle. Montaa sanaa ei siinä yhteydessä vaihdettu.
Tämän muisteluosuuden ainoa tarkoitus oli valottaa sitä, millaisessa mielenmaisemassa Suudelmilla-levyä tuli tuolloin kuunneltua ja miksi nimenomaan Minne vaan oli hienon ja tärkeän levyn kaikkein hienoin ja tärkein biisi - ja on edelleen. Tuo kuusiminuuttinen altavastaajien nostatuslaulu kertoo pikkukaupungeista, halusta päästä niistä pois, epätoivosta joka kumpuaa siitä ajatuksesta, että ehkä koskaan ei pääsekään. Tai jos hetkeksi pääsee, saa tuntea itsensä kömpelöksi idiootiksi urbaania maailmaa paremmin ymmärtävien rinnalla. Sellaiseksi, joka ei ymmärrä nopeita signaaleja tai hienovaraisia vihjeitä, ja jolla ei ole edes kännykkää, vaikka "kaikilla muilla" jo on.
Täytin tuon kesän päätteeksi vasta 20, joten todellisuudessa en ollut vielä mitenkään jumissa Rovaniemellä, ja heti sivarin jälkeen pääsinkin muuttamaan Helsinkiin. Minne vaan -biisin kuvaamat fiilikset eivät kuitenkaan ole mitenkään sidoksissa postiosoitteisiin. Tällaiset pikkukaupunkikokemukset elävät kokijan mukana pitkälle tulevaisuuteen, sijoittui se sitten, no, minne vaan. Biisin kokijahenkilö nyt vaan kokee olevansa kundi jonon viimeinen, yksin kaupungissa kaikkien terävämmin asennoituneiden hävittyä yhtäkkiä johonkin. Se voi tapahtua keskiasteen koulutuksen jälkeen yllättävän nopeasti.
Mitä tuohon kokijahenkilöön tulee, kappaleessa käytetään kiinnostavasti sekä minä- että sinä-muotoa tavalla, jonka tulkitsen viittaavaan päänsisäiseen dialogiin. Kyse on tyypistä, joka tsemppaa itseään lähtemään, pärjäämään, uskomaan tulevaisuuteen. Tekstin yksityiskohdat on mahdollista tulkita niin, että siinä viitataan itse asiassa jo oikeasti aika kauan pikkukaupungissa jumittaneeseen henkilöön - puihutaan kultaisista bileilloista ja diskoista, jotka tuntuvat jo ihan tosi kyllästyttäviltä - mutta toisaalta 20-vuotiaskin ihminen voi hyvin muistella jotain 16- tai 18-vuotiaana tapahtunutta tähän sävyyn.
En tiedä, pääseekö Minne vaan -biisin tyyppi sieltä kaupungistaan koskaan pois. Rivien välissä on paljon sellaista tunnelmaa, että sama hahmo on nelikymppisenä saman kaupungin samoissa kapakoissa selittämässä, että hänestä olisi joskus voinut tulla jotain. Mutta tämä on silti voimalaulu. Se on sitä kaikukitaroillaan ja melodisella nostattavuudellaan pilvet hajottavan kertosäkeen, hellittämättömän urkuriffin ja väliosan hellyttävän Pois alta! -huudahduksen takia. Muodoltaan suhteellisen yksinkertainen kappale kestää täydet kuusi minuuttia, mutta löytää koko ajan uusia kierroksia ja oikeuttaa jokaisen sekuntinsa. Jansku ei laulajana ole ennen eikä jälkeen ollut koskaan näin raivokkaan intohimoinen. Yleensä hän on enemmänkin hauras tai jopa unelias, näin tietysti varsinkin myöhemmin Liekissä, mutta myös monilla Suudelmilla-levyn biiseillä.
Yhtyeenähän tämän vaiheen Karkkiautomaatti sekoitteli tyylejä hämmentävästi, mutta tarkalla pelisilmällä. Minne vaan -biisissä esimerkiksi on paljon rockabillyä, mutta yhtä lailla Aavikkoa ja U2:ta. Lahden Kasisalilta liikenteeseen lähteneet jätkät onnistuivat tekemään yhden kevään ja kesän ajan jotain, mistä tuli ensin sen hetken trendikkäintä suomimusaa ja sittemmin elämään jäänyt klassikko. Sitten bändi hajosi. Sekin oli oikeastaan täydellistä.
Minne vaan Youtubessa
sunnuntai 7. elokuuta 2016
#42: Terveet Kädet: Tornion kevät (1982)
Tornion kevät kestää 42 sekuntia, ja sen teksti koostuu yhdestä säeparista: Torniolaisten paska haisee / kevät on tullut Tornioon. Tätä ehditään tosin noinkin lyhyessä ajassa toistaa melko monta kertaa. Biisiin mahtuu jopa eräänlainen säkeistö-kertosäe -rakenne: Läjä Äijälä vuoroin rääkyy koko mainitun säkeen, vuoroin "laulaa" eräänlaisella nuhataudista kärsivän kännipunkkarin soundilla pelkästään lauseen Kevät on tullut Tornioon.
En väitä olevani mikään suomalaisen (tai muunkaan) hc-punkin tuntija, mutta kuulemistani alan teoksista Tornion kevät tuntuu minusta olennaisimmalta. Tässä genressä pyritään aina tiivistämiseen, mutta harva on onnistunut näin kompromissittomassa tiivistämisessä niin, että jäljelle jää silti jotain pureksittavaa. Kaikissa urheilulajeissahan voi pyrkiä äärimmäisyyksiin, mutta siinä missä joku Napalm Deathin You Suffer tuntuu minusta sittenkin lähinnä vitsiltä tai meemiltä, on Tornion kevät ratkaisevasti enemmän biisi, jossa sanotaan jotain kiinnostavaa.
Suomi-hardcoren klassikoista löytyy kyllä paljon toimivia sloganeita, sellaisiinhan lajityyppi yleensä pyrkiikin. Kytät on natsisikoja tai Ei raha oo mun valuuttaa ovat erinomaisia sellaisia, vain pari mainitakseni. Läjä Äijälä taas ei sloganeeraa, vaikka pelkistää Kaaosta ja Appendixiäkin enemmän. Hän esittää mielipiteen tai identiteetinmäärittelyn sijaan havainnon, joka on tietysti voimakkaan subjektiivinen ja luonteeltaan nihilistinen ja/tai groteskia hamuava, mutta kuitenkin banaali, vastaansanomaton havainto.
Tässä kirjoitussarjassa on puhuttu paljon vuodenajoista, tietysti siksi, että niistä on tehty Suomessa niin paljon lauluja. Kevät on äkkiseltään arvioiden toiseksi tärkein laulujen vuodenaika, ihan sen nimisiäkin klassikkokappaleita löytyy vähintään neljä. Niiden moodi vaihtelee Sielun Veljien väkivaltaisia sävyjä saavasta ahdistuksesta Kasevan unenomaiseen autereisuuteen. Sitten on tietysti Radiopuhelimien Kevättä ilmassa, joka taas hyödyntää elämän ja kuoleman dikotomiaa, visvaisesti ja eritteenkatkuisesti maailmaa tulkitsevan ulkopuolisen kuvaamana.
Uskoisin, että tuon klassikon viiteteksti on nimenomaan Tornion kevät, joka pelkistää kevään paskanhajuun - eikä suinkaan esimerkiksi koiranpaskan hajuun, sillä kaiketi biisin torniolaisilla viitataan lähinnä kaupungin ihmisasukkaisiin. Mutta kevääseen kuuluva konkreettinen paskanhaju on kaikille tuttu ilmiö, ja tässä se rinnastuu siihen metaforiseen paskaan, joka ympäristöön leviää, kun talvitakit ja estot heitetään nurkkaan. Tässä on kuva ihmisestä, joka juhlii ensimmäistä lämmintä kevätpäivää oksentamalla ja ulostamalla vääriin paikkoihin, tuhoamalla ihmissuhteensa, vetämällä naapuria turpaan, joutumalla putkaan. Tai paljastamalla todellisen itsensä vähemmän konkreettisesti, vaan ei yhtään vähemmän merkityksellisesti paskaa ympärilleen levittämällä.
Tornio voisi tietysti olla mikä tahansa vastaava paikkakunta, mutta on ilman muuta täydellistä, että se on nimenomaan Tornio.
Tornion kevät Youtubessa
En väitä olevani mikään suomalaisen (tai muunkaan) hc-punkin tuntija, mutta kuulemistani alan teoksista Tornion kevät tuntuu minusta olennaisimmalta. Tässä genressä pyritään aina tiivistämiseen, mutta harva on onnistunut näin kompromissittomassa tiivistämisessä niin, että jäljelle jää silti jotain pureksittavaa. Kaikissa urheilulajeissahan voi pyrkiä äärimmäisyyksiin, mutta siinä missä joku Napalm Deathin You Suffer tuntuu minusta sittenkin lähinnä vitsiltä tai meemiltä, on Tornion kevät ratkaisevasti enemmän biisi, jossa sanotaan jotain kiinnostavaa.
Suomi-hardcoren klassikoista löytyy kyllä paljon toimivia sloganeita, sellaisiinhan lajityyppi yleensä pyrkiikin. Kytät on natsisikoja tai Ei raha oo mun valuuttaa ovat erinomaisia sellaisia, vain pari mainitakseni. Läjä Äijälä taas ei sloganeeraa, vaikka pelkistää Kaaosta ja Appendixiäkin enemmän. Hän esittää mielipiteen tai identiteetinmäärittelyn sijaan havainnon, joka on tietysti voimakkaan subjektiivinen ja luonteeltaan nihilistinen ja/tai groteskia hamuava, mutta kuitenkin banaali, vastaansanomaton havainto.
Tässä kirjoitussarjassa on puhuttu paljon vuodenajoista, tietysti siksi, että niistä on tehty Suomessa niin paljon lauluja. Kevät on äkkiseltään arvioiden toiseksi tärkein laulujen vuodenaika, ihan sen nimisiäkin klassikkokappaleita löytyy vähintään neljä. Niiden moodi vaihtelee Sielun Veljien väkivaltaisia sävyjä saavasta ahdistuksesta Kasevan unenomaiseen autereisuuteen. Sitten on tietysti Radiopuhelimien Kevättä ilmassa, joka taas hyödyntää elämän ja kuoleman dikotomiaa, visvaisesti ja eritteenkatkuisesti maailmaa tulkitsevan ulkopuolisen kuvaamana.
Uskoisin, että tuon klassikon viiteteksti on nimenomaan Tornion kevät, joka pelkistää kevään paskanhajuun - eikä suinkaan esimerkiksi koiranpaskan hajuun, sillä kaiketi biisin torniolaisilla viitataan lähinnä kaupungin ihmisasukkaisiin. Mutta kevääseen kuuluva konkreettinen paskanhaju on kaikille tuttu ilmiö, ja tässä se rinnastuu siihen metaforiseen paskaan, joka ympäristöön leviää, kun talvitakit ja estot heitetään nurkkaan. Tässä on kuva ihmisestä, joka juhlii ensimmäistä lämmintä kevätpäivää oksentamalla ja ulostamalla vääriin paikkoihin, tuhoamalla ihmissuhteensa, vetämällä naapuria turpaan, joutumalla putkaan. Tai paljastamalla todellisen itsensä vähemmän konkreettisesti, vaan ei yhtään vähemmän merkityksellisesti paskaa ympärilleen levittämällä.
Tornio voisi tietysti olla mikä tahansa vastaava paikkakunta, mutta on ilman muuta täydellistä, että se on nimenomaan Tornio.
Tornion kevät Youtubessa
torstai 4. elokuuta 2016
#43: Hiski Salomaa: Lännen lokari (1930)
Noin niin kuin biisinä Lännen lokari on oikein hyvä jenkka, muttei varsinaisesti sen enempää. Kappaleen kulttuuriset merkitykset ovatkin sitten niin painavia, että harva suomen kielellä kirjoitettu kappale yltää samaan. Niistä merkityksistä riittäisi sanottavaa, mutta lähdetään nyt siitä, että kun on Suurta Kansallista Historiankirjoitusta ja sitten sellaista pienempää ja vastahankaisempaa historiankirjoitusta, niin monessa mielessä Lännen lokari on tuon jälkimmäisen historiankirjoituksen ikonisin perusteos - provokatiivinen vastalause sille runebergiläiselle kuvalle suomalaisuudesta, jota biisin kirjoitusaikana monissa piireissä eläteltiin ja joka toimi tärkeänä innoittajana juurikin sen levytysvuonna 1930 eskaloituneelle nationalistiselle radikalismille.
Savosta Ameriikkaan emigroitunut tarinaniskijä Salomaa tuskin itse ajatteli kirjoittavansa kannanottoa vanhan kotimaan tunnelmiin. Lännen lokari on suunnattu suomalaissiirtolaisille, jotka ovat uudella mantereella olleet marginaalin marginaalia, valtavien maahanmuuttajajoukkojen pieni murto-osa. Kyse on itsetunnon kohotuksesta ja puhtaasta viihteestä, rankkaa työtä jaksottavien rankkojen huvien taustamusiikista. Amerikkaan muuttaneet suomalaiset eivät tietenkään ole olleet nuoren kansakunnan menestyvintä kärkeä. Heille laulettaessa ei ole tarvinnut huomioida Saarijärven Paavoa muistelevien moraalipoliisien näkemyksiä. Lännen lokarin rosoinen pillunmetsästysuho onkin jotain, mitä koti-Suomessa ei todellakaan olisi ollut mahdollista levyttää vuonna 1930.
Suomalaisen Amerikan-siirtolaisuuden ylivoimainen ykkösalue oli Pohjanmaa, josta reissuun lähti sekä talollisten nuorempia poikia että köyhempää väkeä. Liekö sitten niin, että taustasta riippumatta jonkinlainen jäyhä työnteon mentaliteetti yhdisti pohjalaisia, maakunnallista stereotypiaa noudatellen. Lännen lokarissa sellaisesta ei ole tietoakaan. Vaikka biisin kertoja ilmoittautuukin tukkijätkäksi, on hän ilman muuta itäsuomalainen pelimies, jota raataminen ei tosiasiassa kiinnosta paskaakaan, kun on hameitakin jahdattavana ja kokkapuheita kerrottavana. Salomaa, joka myöhemmällä iällä palasikin Suomeen ajotaidottomana, mutta hienon auton kanssa, on true original härski ameriikanserkku. Juttuihin ei voi luottaa nimeksikään, mutta ainahan hyvä tarina huonon totuuden voittaa. Harva suomalaissiirtolainen lienee kiertänyt mannerta Alaskasta Meksikoon, mutta kotona on tietysti ollut mukavampi laulaa sellaisesta kuin yksitoikkoisesta metsä- tai kaivostyöstä.
Tämän ambivalentin leuhkimisen takia Salomaa ei aikanaan Suomessa saavuttanut sen enempää vasemmistolaisen kuin oikeistolaisenkaan eliitin suosiota - sotien jälkeen Lännen lokarista tuli viimeinen hitti tekijänsä kotimaassakin, mutta kuuluisan tarinan mukaan Yleisradion vasemmistolainen pääjohtaja Hella Wuolijoki paheksui renkutusta siinä määrin, että rikkoi suurieleisesti levyn, joita tietysti löytyi levystöstä lisää. Hiski Salomaasta ei ollut minkään värisen establishmentin laulajaksi, siitäkään huolimatta, että hänen toiseksi tunnetuin kappaleensa Vapauden kaiho on punaisen poliittisen laululiikkeemme perusteoksia.
Mutta ns. kansa on rakastanut näitä lauluja vuosikymmenestä toiseen, ja lukuisat coverversiotkin kertovat niiden elinvoimaisuudesta.
Lännen lokari Youtubessa
Savosta Ameriikkaan emigroitunut tarinaniskijä Salomaa tuskin itse ajatteli kirjoittavansa kannanottoa vanhan kotimaan tunnelmiin. Lännen lokari on suunnattu suomalaissiirtolaisille, jotka ovat uudella mantereella olleet marginaalin marginaalia, valtavien maahanmuuttajajoukkojen pieni murto-osa. Kyse on itsetunnon kohotuksesta ja puhtaasta viihteestä, rankkaa työtä jaksottavien rankkojen huvien taustamusiikista. Amerikkaan muuttaneet suomalaiset eivät tietenkään ole olleet nuoren kansakunnan menestyvintä kärkeä. Heille laulettaessa ei ole tarvinnut huomioida Saarijärven Paavoa muistelevien moraalipoliisien näkemyksiä. Lännen lokarin rosoinen pillunmetsästysuho onkin jotain, mitä koti-Suomessa ei todellakaan olisi ollut mahdollista levyttää vuonna 1930.
Suomalaisen Amerikan-siirtolaisuuden ylivoimainen ykkösalue oli Pohjanmaa, josta reissuun lähti sekä talollisten nuorempia poikia että köyhempää väkeä. Liekö sitten niin, että taustasta riippumatta jonkinlainen jäyhä työnteon mentaliteetti yhdisti pohjalaisia, maakunnallista stereotypiaa noudatellen. Lännen lokarissa sellaisesta ei ole tietoakaan. Vaikka biisin kertoja ilmoittautuukin tukkijätkäksi, on hän ilman muuta itäsuomalainen pelimies, jota raataminen ei tosiasiassa kiinnosta paskaakaan, kun on hameitakin jahdattavana ja kokkapuheita kerrottavana. Salomaa, joka myöhemmällä iällä palasikin Suomeen ajotaidottomana, mutta hienon auton kanssa, on true original härski ameriikanserkku. Juttuihin ei voi luottaa nimeksikään, mutta ainahan hyvä tarina huonon totuuden voittaa. Harva suomalaissiirtolainen lienee kiertänyt mannerta Alaskasta Meksikoon, mutta kotona on tietysti ollut mukavampi laulaa sellaisesta kuin yksitoikkoisesta metsä- tai kaivostyöstä.
Tämän ambivalentin leuhkimisen takia Salomaa ei aikanaan Suomessa saavuttanut sen enempää vasemmistolaisen kuin oikeistolaisenkaan eliitin suosiota - sotien jälkeen Lännen lokarista tuli viimeinen hitti tekijänsä kotimaassakin, mutta kuuluisan tarinan mukaan Yleisradion vasemmistolainen pääjohtaja Hella Wuolijoki paheksui renkutusta siinä määrin, että rikkoi suurieleisesti levyn, joita tietysti löytyi levystöstä lisää. Hiski Salomaasta ei ollut minkään värisen establishmentin laulajaksi, siitäkään huolimatta, että hänen toiseksi tunnetuin kappaleensa Vapauden kaiho on punaisen poliittisen laululiikkeemme perusteoksia.
Mutta ns. kansa on rakastanut näitä lauluja vuosikymmenestä toiseen, ja lukuisat coverversiotkin kertovat niiden elinvoimaisuudesta.
Lännen lokari Youtubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)