Ultramariini on loistava yhtye, joka on pystynyt yhdistämään Suomessa harvinaisella tavalla isot, mukana laulamiseen houkuttavat melodiat ja viehättävän rosoisuuden, jota tavataan kotikutoisuudeksikin sanoa. Harmi, ettei bändi ole noin kymmeneen vuoteen ollut erityisen aktiivinen. Suppeahko tuotanto sisältää useita todellisia helmiä, mutta niistä parhaaksi on lopulta aika helppo nostaa Elohopeaa, jossa tämä kahtalaisuus oikein kärjistyy, lopputuloksena biisi, joka on suomalaisen "indien" koskettavimpia teoksia koskaan.
Elohopeaahan on nimittäin perusolemukseltaan powerballadi, siis sellainen menneiden vuosikymmenten massiivinen sytkärit ilmaan -biisi, jossa suuret tunteet ovat pinnassa ja kertosäe lähtee niin, että stadionillinen ihmisiä voi laulaa mukana. Tai voisi laulaa, ellei kyseessä olisi pienehkön hämeenlinnalaisbändin esikoislevyn toiseksi viimeinen kappale, jota on esitetty kai lähinnä pienehköillä rock-klubeilla ja jonka on sovituksellisesti ja tuotannollisesti tarkoitus muistuttaa enemmänkin nuhruisista treenikämpistä ja sotkuisista yksiöistä kuin vuorenhuipuista ja dekadenteista yökerhoista.
Juuri tämä sävellyksen ja toteutuksen ristiriita sinetöi Elohopean klassikkostatuksen. Biisi muistuttaa siitä, miten suuri ja pieni eivät ole mitään itsestäänselviä käsitteitä, miten ne voivat olla läsnä toisissaan, jopa vaihtaa paikkaa. Onkin suuruutta pyrkiä kohti pientä, ja suurimmat ja tärkeimmät tunteet tunnetaan usein siellä, minne harva katsoo.
Tästä Elohopeaa-biisin tekstikin kertoo: se on minä-muotoinen rakkaudentunnustus tyypille, joka ei todellakaan ole yhteiskunnan menestyjiä, eikä haluakaan olla. Sama pätee laulun kertojaankin, nämä kaksi elävät yhteistä elämää kodissa, jonka kaikki tavarat mahtuvat sinun taskuihisi, mutta hänen ja hänen rakastettunsa suhteessa yhteiskuntaan on tärkeä ero. Siinä missä kertoja tuntuu passiiviselta, tilanteensa hyväksyneeltä hahmolta, jolle riittää rakkaus ja yhdessäolo, on rakastettu aktiivisesti sotajalalla yhteiskuntaa, oikeastaan kapitalismia ja omistamisen kulttia vastaan. Toisin sanoen hän näyttää harrastavan myymälävarkauksia. Kertoja huolehtii kotona, pelkää vartijoiden mielivaltaa, synkistelee kohtaloilla, joiden pelkää rakastettuaan uhkaavan: Mitä he tulisivatkaan tekemään sinulle / jossain vain käsi katkaistaan. Hän toteaa, ettei pystyisi nukkumaan yksin, jos rakastettu riistettäisiin häneltä.
Kaikessa superdramaattisuudessaan kertoja tuntuu rakkaansa ja systeemin välisen konfliktin sivustakatsojalta, jonka rooliksi jää fantasioida palavasilmäisistä vartijoista ja pelätä kaiken loppua. Mutta jossain tämän häpeämättömän paatoksen alla on arkipäiväinen rakkaustarina, jonka osapuolet ovat kenties ihan vaan nuoria talonvaltaajapunkkareita tai muita vastaavia tarkoituksella kulutusyhteiskunnan ulkopuolelle asemoituneita tyyppejä. Melko varmasti kuitenkin nuoria: Elohopeaa konkretisoi sellaisen myöhäisteini-ikäisen kaikkien tunteiden ehdottomuuden ja vastakkainasettelujen tärkeyden, joka on sille ikäkaudelle aivan olennaista, mutta haalistuu sitten vuosien mittaan.
Niinpä se on iso biisi pienestä maailmasta, tai pieni biisi suuresta maailmasta - kummin päin vaan. Se ei ole laulu, joka väittäisi vain yhden mittakaavan olevan ainoa oikea ihmisen ja hänen tunteidensa oikeutuksen mittaamiseen. Ja se muistuttaa, että tarinan suurimmasta rakkaudesta voi sijoittaa vaikka millaiseen viitekehykseen.
Sitä paitsi se, mikä virtaa suonissasi / ei ole verta / vaan elohopeaa on kauneimmasta päästä asioita, mitä olen kuullut toisesta ihmisestä laulussa sanottavan. Piirtyy välitön mielikuva jostakusta, joka on niin täynnä elämää ja energiaa ja niin arvaamaton liikkeissään, ettei siihen voi olla rakastumatta.
Elohopeaa Youtubessa
Itse olen ajatellut, että mm. tuo kertojan passiivisuus kielii siitä ettei tarinan pariskunnalla oikeasti ole mitään tällaista ulkopuolisuuden tai köyhyyden lähtökohtaa ja ettei rakastetun varastelulle ole muuta syytä kuin sairaus, kleptomania, jolle tuo "elohopea" on tässä peitenimi.
VastaaPoista