Ihan ensimmäisen aallon suomipunk ei useinkaan ollut musiikillisesti kovin koherenttia, mutta ainakin genre pystyttiin alusta asti lokalisoimaan: suomalainen punk ei olisi voinut tulla mistään muualta, vaikka vaikutteet omaksuttiinkin briteistä ajan mittapuulla hyvin nopeastikin. Varmaan tähän omaäänisyyteen on vaikuttanut se, että punk ainakin retoriikan tasolla nimenomaan vastusti sankarinpalvontaa; miksi siis kansainvälisiä oppi-isiäkään olisi pitänyt turhaan kumarrella. Homman pointti oli tehdä itse omaa juttua, geneerisyys ja opitut maneerit tulivat kuvaan vasta myöhemmin.
Pihtiputaalainen Ratsia ei edustanut aivan ensimmäistä suomalaista aaltoa, vaan niitä pikkupaikkakuntien nuoria, jotka perustivat nopeasti bändejä, kunhan olivat ylipäätään päässeet kuulemaan punkkia. Sen verran varhain Ratsia oli kuitenkin liikkeellä, että innoitus kaiketi tuli enemmän briteistä kuin Pelleltä tai Epuilta. Tähän viittaa sekin, että Ratsia oli alusta asti aivan hämmentävän tiukka bändi aikalaisiinsa verrattuna. Sille ei tosiaankaan tarvinnut antaa mitään Suomi-tasoitusta, Pihtipudas-tasoituksesta puhumattakaan. Soitto-otteeltaan ja melodioiltaan se vertautuu parhaisiin englantilaisiin, suomalaisista Eput alkoivat saavuttaa vastaavan itsevarmuuden vasta kakkoslevynsä aikoihin, siis 1979, jolloin Ratsiakin jo debytoi virallisesti.
Jotain varhaisen punkin mielenlaadusta kiteytyy siinä, että Ratsian ensisingle Lontoon skidit on nimenomaan kevyttä vittuilua heidän oletetuille sankareilleen, siis brittipunkkareille. Nuorison tylsistyminen nähtiin punkin keskeisenä käyttövoimana globaalisti, mutta kuinka mahdollista Pihtiputaan näkökulmasta on, että lontoolaisella teinillä voisi olla tylsää? Biisin alussa kuultava sarkastinen I'm so bored -lausahdus alleviivaa pointtia riemukkaasti. "Bored" ja "boredom" olivat brittipunkin keskeistä sanastoa. Ehkä Pihtiputaalla on kuunneltu Buzzcocksia ja Clashia sinänsä fiiliksissä, mutta havahtuen siihen, että meilläkin voisi olla jotain sanottavaa noille, ei vain toisin päin.
Lontoon skidit onkin kuin brittipunkkarille kädestä pitäen annettu oppitunti siitä, missä sitä tylsää itse asiassa on. Kertosäe lienee ytimekkäin 70-luvun suomalaisen kuntakeskusnuoruuden kuvaus kaikki taidemuodot mukaan lukien:
Me mentäis tanssiin - konkareita / tehtäis keikkaa - Humppa-Veikot / Juodaan viinaa - mentiin putkaan / Mitä jäljelle jää? / Mentäis baariin - se on kiinni / Mennään krouviin - "antaa vetää" / Mennään ulos - siel on kylmä / Mitä enää nyt tehdä vois?
Biisin lopussa painokkaasti ja moneen kertaan esitetty vastaus siihen kysymykseen kirjoitetaan ilman muuta kapiteeleilla: EI MITÄÄN!
Paitsi että jotainhan voi tehdä, vaikkei se keneltä tahansa Pihtiputaan teiniltä olisi onnistunut. Voi perustaa punkbändin. Voi tehdä tällaisen biisin, joka on silkkaa turhautunutta intoa tai innokasta turhautuneisuutta. Voi soittaa sen saatanan tiukasti, toteuttaa sen kaikkia taustalauluja ja kertosäkeen dialogimuotoa myöten tavalla, joka tavoittaa pikkukylän omituisimman kaveriporukan jengimentaliteetin täydellisesti. Voi kirjoittaa minimalistisuudessaan häikäisevän ilmaisuvoimaisen ja asiassa pysyvän tekstin, jossa suomen kieli soi niin kauniina kuin se voi intensiivisen nuoren ihmisen suussa soida.
Voi tehdä lisää todella hyviä biisejä, kehittyä salama-aikataululla Suomen ehkä kaikkien aikojen parhaaksi punkbändiksi ja siirtyä sitten aivan muihin maisemiin: jos vuoden 1979 Ratsia on se punk-klassikko, niin vuoden 1980 Elämän syke on jonkinlaista uuden aallon Springsteeniä ja vielä parempi levy, vuoden 1981 Jäljet taas apeahkoa post punkia ja todella tärkeää musiikkia sekin.
Ja sitten tietysti, valitettavasti: jos näin kuumalla liekillä palaa, sammuu yleensä nopeasti. Hajoaminen, henkilökohtaiset tragediat, laulaja-biisintekijä Jyri Honkavaaran liian varhainen kuolema.
Mutta Lontoon skidit soi edelleen kaikkea sitä ensipoltetta, joka toimi tämän epätodennäköisestä paikasta liikkeelle lähteneen tarinan sytykkeenä.
Lontoon skidit Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti