Karkkiautomaattiin ja vuoteen 1998 liittyy paljon muistoja. Oikeastaan ne kaikki liittyvät ihan muutamaan kesäkuukauteen, alkaen siitä kesäkuisesta perjantaista, kun kävin elämäni ensimmäisen kerran Tavastialla bändin keikalla, loppuen Rovaniemen Down By The Kemijoki -festareihin elokuussa, jolloin näin sen toisen ja viimeisen kerran ja sain lopulta ostetuksi keväällä ilmestyneen Suudelmilla-albumin basisti Sami Häikiöltä. Ovelana indie-bisnesmiehenä hän oli ensin kaupitellut minulle Seikkailuun-singlen, kun täyspitkä oli kuulemma siltä erää loppu. Hieman myöhemmin hän etsi minut käsiinsä ja kertoi löytäneensä sittenkin vielä yhden kappaleen.
Asuin tuolloin Rovaniemellä, ja Tavastian-keikalle olin päätynyt viikonloppuvapailla Lapinjärven sivarikoulutuksesta. Olin siellä yhden teksti-tv:n kirjeenvaihtopalstalta löytämäni tytön kanssa, joka oli luvannut minun voivan olla yötä soluhuoneessaan. Turha kai sanoakin, että minulla oli suurehkoja toiveita, mutta tyttö hävisi näköpiiristäni kesken illan. En löytänyt häntä mistään, ja kun minulla ei vielä ollut kännykkää, vaikka hänellä olikin, jouduin soittelemaan pitkin yötä hänelle yleisöpuhelimista, vastausta saamatta. Kamani olivat hänen luonaan. Vaeltelin viileän kesäyön Helsingin kaduilla, kunnes löysin 24h-burgeripaikan, jossa roikuin niin pitkään kuin kehtasin. Aamuyöllä, kun junat alkoivat taas kulkea, lähdin kummivanhempieni luo Keravalle. Tytön tavoitin lopulta sunnuntai-iltana. Hän kertoi lähteneensä hetken mielijohteesta kaverin kyydillä Provinssirockiin. Ehdin juuri ja juuri hakea maanantai-aamuna kamani hänen luotaan ennen kuin oli kiirehdittävä Lapinjärvelle. Montaa sanaa ei siinä yhteydessä vaihdettu.
Tämän muisteluosuuden ainoa tarkoitus oli valottaa sitä, millaisessa mielenmaisemassa Suudelmilla-levyä tuli tuolloin kuunneltua ja miksi nimenomaan Minne vaan oli hienon ja tärkeän levyn kaikkein hienoin ja tärkein biisi - ja on edelleen. Tuo kuusiminuuttinen altavastaajien nostatuslaulu kertoo pikkukaupungeista, halusta päästä niistä pois, epätoivosta joka kumpuaa siitä ajatuksesta, että ehkä koskaan ei pääsekään. Tai jos hetkeksi pääsee, saa tuntea itsensä kömpelöksi idiootiksi urbaania maailmaa paremmin ymmärtävien rinnalla. Sellaiseksi, joka ei ymmärrä nopeita signaaleja tai hienovaraisia vihjeitä, ja jolla ei ole edes kännykkää, vaikka "kaikilla muilla" jo on.
Täytin tuon kesän päätteeksi vasta 20, joten todellisuudessa en ollut vielä mitenkään jumissa Rovaniemellä, ja heti sivarin jälkeen pääsinkin muuttamaan Helsinkiin. Minne vaan -biisin kuvaamat fiilikset eivät kuitenkaan ole mitenkään sidoksissa postiosoitteisiin. Tällaiset pikkukaupunkikokemukset elävät kokijan mukana pitkälle tulevaisuuteen, sijoittui se sitten, no, minne vaan. Biisin kokijahenkilö nyt vaan kokee olevansa kundi jonon viimeinen, yksin kaupungissa kaikkien terävämmin asennoituneiden hävittyä yhtäkkiä johonkin. Se voi tapahtua keskiasteen koulutuksen jälkeen yllättävän nopeasti.
Mitä tuohon kokijahenkilöön tulee, kappaleessa käytetään kiinnostavasti sekä minä- että sinä-muotoa tavalla, jonka tulkitsen viittaavaan päänsisäiseen dialogiin. Kyse on tyypistä, joka tsemppaa itseään lähtemään, pärjäämään, uskomaan tulevaisuuteen. Tekstin yksityiskohdat on mahdollista tulkita niin, että siinä viitataan itse asiassa jo oikeasti aika kauan pikkukaupungissa jumittaneeseen henkilöön - puihutaan kultaisista bileilloista ja diskoista, jotka tuntuvat jo ihan tosi kyllästyttäviltä - mutta toisaalta 20-vuotiaskin ihminen voi hyvin muistella jotain 16- tai 18-vuotiaana tapahtunutta tähän sävyyn.
En tiedä, pääseekö Minne vaan -biisin tyyppi sieltä kaupungistaan koskaan pois. Rivien välissä on paljon sellaista tunnelmaa, että sama hahmo on nelikymppisenä saman kaupungin samoissa kapakoissa selittämässä, että hänestä olisi joskus voinut tulla jotain. Mutta tämä on silti voimalaulu. Se on sitä kaikukitaroillaan ja melodisella nostattavuudellaan pilvet hajottavan kertosäkeen, hellittämättömän urkuriffin ja väliosan hellyttävän Pois alta! -huudahduksen takia. Muodoltaan suhteellisen yksinkertainen kappale kestää täydet kuusi minuuttia, mutta löytää koko ajan uusia kierroksia ja oikeuttaa jokaisen sekuntinsa. Jansku ei laulajana ole ennen eikä jälkeen ollut koskaan näin raivokkaan intohimoinen. Yleensä hän on enemmänkin hauras tai jopa unelias, näin tietysti varsinkin myöhemmin Liekissä, mutta myös monilla Suudelmilla-levyn biiseillä.
Yhtyeenähän tämän vaiheen Karkkiautomaatti sekoitteli tyylejä hämmentävästi, mutta tarkalla pelisilmällä. Minne vaan -biisissä esimerkiksi on paljon rockabillyä, mutta yhtä lailla Aavikkoa ja U2:ta. Lahden Kasisalilta liikenteeseen lähteneet jätkät onnistuivat tekemään yhden kevään ja kesän ajan jotain, mistä tuli ensin sen hetken trendikkäintä suomimusaa ja sittemmin elämään jäänyt klassikko. Sitten bändi hajosi. Sekin oli oikeastaan täydellistä.
Minne vaan Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti