Minusta Ville Leinosen Suudelmitar on rakkauslaulu suomalaiselle kesälle - ja selviytymislaulu vuodenkierrostamme kärsiville. Biisin havumetsälatino-tyyppinen sovitus tukee analyysia. Leinonen tietysti naisellistaa maiseman tai oikeammin kuvittelee eräänlaisen feminiinin haltijahahmon, joka muotoaan muuttaen häilyy eri vuodenaikojen konkretisoitumana ja perustelee rakkauslaulun muodon ja kielen.
Suomen kaltaisessa melko jyrkästi vaihtelevien ilmasto-olosuhteiden maissa vuodenkierto tuntuu vuoristoradalta siinä kuin epävakain rakkaussuhdekin. Teoriassa se tietysti toistuu ennalta-arvattavana syklinä, mutta vuosi on liian pitkä aika ihmisen todella mieltää tämä rutiiniksi. Jokainen kesä tuntuu viimeiseltä, jokainen syksy lopun alulta. Näin ainakin dramaattisen ihmisen mielessä, jollaiseksi olen Ville Leinosen aina tulkinnut ja jollaiseksi joudun itsenikin luokittelemaan.
Leinonen näyttelee draamansa toki aivan oman käsikirjoituksensa mukaan. Kukaan muu ei ensinnäkään voisi antaa kappaleelle (ja samalla koko albumille) sellaista nimeä kuin Suudelmitar. Leinonen kuitenkin voi, koska hän tekee sen täysin pokerinaamalla. Jos satunnaista henkilöä nyt sitten kiinnostaa vastaus kysymykseen "mikä vitun Suudelmitar", voi hän aina kuunnella kappaleen (tai koko albumin) ja saada vastauksen. Suudelmitar on kaikki se kauneus, joka on kirjoitettu sisään luonnon ja ihmiselämän kiertokulkuun, mutta joka herää henkiin juuri kesällä. Suudelmitar on eräänlainen vaihtoehtoinen jumalhahmo, jota ei tarvitse luokitella ihmissuhteiden, teologian tai taiteentutkimuksen asiasanojen mukaan. Hän on kesäinen johtotähti, jota seuraamalla on mahdollista selvitä hengissä kuulaasta syksystä talvisen kuoleman jäävaltakunnan läpi kosteanukkaiseen kevääseen - ja lopulta suven usvaisiin aamuihin, jolloin koivujen kehdossa yön yli maannut / neidoista kaunein, Suudelmitar / käy tanssimaan.
Tämä olisi luultavasti ollut usvaista romantiikkaa nuorten tulenkantajienkin mielestä. Leinosen suuri vahvuus lauluntekijänä ja esiintyjänä on alusta asti ollut hänen vaikuttava kykynsä olla nolostumatta. Vaikea laji, koska jos tekijä räpäyttää silmäänsäkään, muuttuu patetia tahattomaksi komediaksi. Leinonen ei laskujeni mukaan ole sortunut tähän kertaakaan. Se voi johtua vain siitä, ettei tämä ole hänelle mikään laji, vaan luonteva itseilmaisun tapa.
Tyyppi on tehnyt hienoa musiikkia ihan sieltä Raastinlauluista tämänvuotiseen Mopo-yhtyeen kanssa tehtyyn levyyn asti. (Harkitsin vakavissani tuon levyn käsittämättömän upeaa Kuka tätä laivaa ohjaa -biisiä tälle listalle.) Leinosen tapauksessa biisivalinta olikin poikkeuksellisen vaikea. Mutta Suudelmittaren flamenco-epiikka tuoksuu niin vahvasti alkukesän kukinnoilta ja kuulostaa niin ilmiselvästi kiimaisten toukolintujen laululta, että väistämättömälle oli annettava periksi.
Suudelmitar Spotifyssa
lauantai 30. heinäkuuta 2016
perjantai 29. heinäkuuta 2016
#45: Kristiina Halkola: Jos rakastat (1971)
On muodostunut kliseeksi sanoa, että "taistolaislauluista" parhaiten aikaa ovat kestäneet rakkauslaulut. Silloin kai ajatellaan usein sellaisia mestariteoksia kuin Sinua, sinua rakastan tai tässä blogissa jo käsitelty Laulu kuolleesta rakastetusta. Itse en oikeastaan miellä niitä taistolaislauluiksi: ne tehtiin ennen kuin tämä erikoislaatuinen genre hahmottui, ja tärkein yhtymäkohta ovat nimet tekijätiedoissa.
Kristiina Halkolan vuonna 1971 levyttämä, Kaj Chydeniuksen Matti Rossin runoon säveltämä Jos rakastat sen sijaan on ilman muuta "taistolaislaulu". Se on myös rakkauslaulu, mutta taistolaislaulut olivat siinä määrin tarkoitushakuista käyttömusiikkia, että tässäkin on luokkataistelun pohjavire. Sävellyksen ja esityksen yleinen upeus kuitenkin voittaa, eikä biisiin ole läheskään niin vaikea suhtautua kuin useimpiin lajitovereihinsa. Ne tuntuvat kahleisiin vangitulta musiikilta siinä missä Jos rakastat kurkottaa huikeaan lentoon kohti vapautta.
Ehdoton tämänkin tekstin kertoja toki on. Hän sanelee pitkän listan asioita, joita hänen sydäntään tavoitteleva ihminen ei saa rakastaa. Ne ovat pintakoreuteen, varallisuuteen ja porvarilliseen elämäntyyliin liittyviä asioita: hanhenrintaa, purjehtimista, seteleitä. Tosin kertojan asenne tällaista rakastavaan ihmiseen ei ole niinkään jyrkän vallankumouksellinen kuin ilkikurisen vähättelevä. Jää vaikutelma, että hän saattaisi kyllä mennä huvikseen sänkyyn rahojaan levittelevän pikkuporvarin kanssa: Jos rakastat seteleitä / autan sinua luopumaan niistä / ja annan sinulle kaiken, minkä tahdot / Mutta sydäntäni en anna. Hän unohtaisi sellaisen kohtaamisen pikaisesti tai muistelisi sitä yliolkaisesti hymähtäen, siinä missä porvari toivon mukaan nukkuisi huonosti menettämäänsä rakkautta kaivaten.
Tämä on kai sitten taistolaista flirttailua, sinänsä kyllä ihan yhtä ajatonta kuin flirttailu noin yleensäkin. Sanasto vain on omanlaisensa.
Biisin käännekohtaa edeltävä säkeistö, jossa kirjojenkin liiallinen rakastaminen tuomitaan, tuppaa vähän hiertämään itseäni. Ihan painettuja runokirjojakin kasapäin kirjoittaneen Matti Rossin kynästä se on vähän paksua. Argumentti on, että kirjoihin liikaa syventyvä ihminen haluaa "oppia kaiken" ja siten sulkea mysteerin ja seikkailun pois elämästään, myös rakkaussuhteestaan. Tuo ei päde ainakaan kaltaiseeni lukijaan ja lukemiini kirjoihin, mutta olisi hauska ajatella, että tässä tarkoitettaisiin vaikkapa liiallista Marxin tankkaamista opintopiireissä. Rossin maineen tuntien kyse tuskin kuitenkaan on hienovaraisesta piikistä omien suuntaan.
Tämä nyt on yhdentekevää. Jos rakastat on draamankaareltaan täydellinen kappale. Se alkaa hieman jazzahtavana, kuulaana iskelmänä, kasvattaa hienovaraisesti jännitettään ja suoristuu popimmaksi, taittuu sitten kirjoja koskevan säkeistön ja lyhyen välipaisutuksen jälkeen lempeäksi hissutteluksi Halkolan luetellessa asioita, joita on suotavaa rakastaa: pieniä tyttöjä, pieniä poikia, koiria, mummoja, vanhojapiikoja, salaattia ja sellerinjuurta, lampaanpaistia, kevätaamuja, kylmien asemien yksinäisiä miehiä.
Sille, joka näitä pääosin ehdottoman hyviä asioita rakastaa, Halkola antaa kaikkein suurimman lupauksen, sen jonka on aiemmin tekstissä muilta evännyt: Minä tulen kanssasi merenrantaan / ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan.
Ja kun Chydenius kasvattaa taustalle valtavan euforisen pauhun ja Halkola laulaa kuin hänen hiuksensa hulmuaisivat valtamerten yllä, kuulija joutuu toteamaan: mitään muuta ei elämältä kannattaisi halutakaan.
Jotain kiehtovan ristiriitaista on siinä, että tekstissä vaaditaan kääntymään hienosta ja koreasta kohti pientä ja yksinkertaista, ja palkintona on sitten rakkaus, joka ehkä sanojen tasolla edustaa edelleen sitä pientä ja yksinkertaista - hetki merenrannassa, sormi piirtämässä hiekkaan - mutta jonka Chydeniuksen sovitus paisuttaa kaiken voittavaksi täydelliseksi omistautumiseksi ja ekstaasiksi. Ehkä kappaleen teho perustuukin siihen, että se on aivan yhtä ristiriitainen kuin rakkauskin on.
Jos rakastat Youtubessa
Kristiina Halkolan vuonna 1971 levyttämä, Kaj Chydeniuksen Matti Rossin runoon säveltämä Jos rakastat sen sijaan on ilman muuta "taistolaislaulu". Se on myös rakkauslaulu, mutta taistolaislaulut olivat siinä määrin tarkoitushakuista käyttömusiikkia, että tässäkin on luokkataistelun pohjavire. Sävellyksen ja esityksen yleinen upeus kuitenkin voittaa, eikä biisiin ole läheskään niin vaikea suhtautua kuin useimpiin lajitovereihinsa. Ne tuntuvat kahleisiin vangitulta musiikilta siinä missä Jos rakastat kurkottaa huikeaan lentoon kohti vapautta.
Ehdoton tämänkin tekstin kertoja toki on. Hän sanelee pitkän listan asioita, joita hänen sydäntään tavoitteleva ihminen ei saa rakastaa. Ne ovat pintakoreuteen, varallisuuteen ja porvarilliseen elämäntyyliin liittyviä asioita: hanhenrintaa, purjehtimista, seteleitä. Tosin kertojan asenne tällaista rakastavaan ihmiseen ei ole niinkään jyrkän vallankumouksellinen kuin ilkikurisen vähättelevä. Jää vaikutelma, että hän saattaisi kyllä mennä huvikseen sänkyyn rahojaan levittelevän pikkuporvarin kanssa: Jos rakastat seteleitä / autan sinua luopumaan niistä / ja annan sinulle kaiken, minkä tahdot / Mutta sydäntäni en anna. Hän unohtaisi sellaisen kohtaamisen pikaisesti tai muistelisi sitä yliolkaisesti hymähtäen, siinä missä porvari toivon mukaan nukkuisi huonosti menettämäänsä rakkautta kaivaten.
Tämä on kai sitten taistolaista flirttailua, sinänsä kyllä ihan yhtä ajatonta kuin flirttailu noin yleensäkin. Sanasto vain on omanlaisensa.
Biisin käännekohtaa edeltävä säkeistö, jossa kirjojenkin liiallinen rakastaminen tuomitaan, tuppaa vähän hiertämään itseäni. Ihan painettuja runokirjojakin kasapäin kirjoittaneen Matti Rossin kynästä se on vähän paksua. Argumentti on, että kirjoihin liikaa syventyvä ihminen haluaa "oppia kaiken" ja siten sulkea mysteerin ja seikkailun pois elämästään, myös rakkaussuhteestaan. Tuo ei päde ainakaan kaltaiseeni lukijaan ja lukemiini kirjoihin, mutta olisi hauska ajatella, että tässä tarkoitettaisiin vaikkapa liiallista Marxin tankkaamista opintopiireissä. Rossin maineen tuntien kyse tuskin kuitenkaan on hienovaraisesta piikistä omien suuntaan.
Tämä nyt on yhdentekevää. Jos rakastat on draamankaareltaan täydellinen kappale. Se alkaa hieman jazzahtavana, kuulaana iskelmänä, kasvattaa hienovaraisesti jännitettään ja suoristuu popimmaksi, taittuu sitten kirjoja koskevan säkeistön ja lyhyen välipaisutuksen jälkeen lempeäksi hissutteluksi Halkolan luetellessa asioita, joita on suotavaa rakastaa: pieniä tyttöjä, pieniä poikia, koiria, mummoja, vanhojapiikoja, salaattia ja sellerinjuurta, lampaanpaistia, kevätaamuja, kylmien asemien yksinäisiä miehiä.
Sille, joka näitä pääosin ehdottoman hyviä asioita rakastaa, Halkola antaa kaikkein suurimman lupauksen, sen jonka on aiemmin tekstissä muilta evännyt: Minä tulen kanssasi merenrantaan / ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan.
Ja kun Chydenius kasvattaa taustalle valtavan euforisen pauhun ja Halkola laulaa kuin hänen hiuksensa hulmuaisivat valtamerten yllä, kuulija joutuu toteamaan: mitään muuta ei elämältä kannattaisi halutakaan.
Jotain kiehtovan ristiriitaista on siinä, että tekstissä vaaditaan kääntymään hienosta ja koreasta kohti pientä ja yksinkertaista, ja palkintona on sitten rakkaus, joka ehkä sanojen tasolla edustaa edelleen sitä pientä ja yksinkertaista - hetki merenrannassa, sormi piirtämässä hiekkaan - mutta jonka Chydeniuksen sovitus paisuttaa kaiken voittavaksi täydelliseksi omistautumiseksi ja ekstaasiksi. Ehkä kappaleen teho perustuukin siihen, että se on aivan yhtä ristiriitainen kuin rakkauskin on.
Jos rakastat Youtubessa
keskiviikko 27. heinäkuuta 2016
#46: Tulenkantajat: Rollofunk (2001)
[Tämä on editoitu versio kirjoituksestani, joka ilmestyi Nuorgam-verkkomedian 2000-luvun kotimaiset pophelmet -sarjassa 11.8.2012. Sittemmin kävi ilmi, että tuon tekstin alussa mainittu, muistaakseni Discogsista haettu säveltäjäkrediitti on puutteellinen; säveltämässä oli muitakin bändin jäseniä. Ilmiantakoot itsensä vaikka tässä.]
Kevättalvella 2001 oli vasta puolitoista vuotta siitä, kun olin muuttanut Rovaniemeltä Helsinkiin opiskelemaan. Ihminen tarvitsee kotipaikkaidentiteetin, mutta minä harhailin vanhan ja uuden sellaisen välimaastossa. Helsinki tuntui siistiltä paikalta, mutta helsinkiläiset usein ärsyttäviltä, ihan vain siksi, että olivat joissakin asioissa erilaisia kuin rovaniemeläiset. Heillä oli erilainen tapakulttuuri ja erilainen retoriikka ja kaikenlaisia itsestäni vieraalta tuntuneita skenejä ja juttuja.
Peitin hämmennystäni huvittavalla uholla ja lappilaisen suoraselkäisyyden larppaamisella. Join tiukkoja viinoja sellaisenaan ja harrastin jämäkkyyttä puolustavaa retoriikkaa (vaikka Lapissa on itse asiassa hyvinkin voimakas selän takana kieroilun ja suhmuroinnin perinne). Rovaniemellä olin ollut joku kirjoja lukeva nörtti, etelässä mielsinkin yhtäkkiä itseni konstailemattomaksi syrjäseutujen mieheksi (vaikka olinkin kotoisin säntilliseltä omakotialueelta, jollaisia on kaikkialla).
Keskelle tätä lievästi tragikoomista identiteettikriisiä iski sitten perihelsinkiläisen MoonTV-kanavan näyttämä musiikkivideo Tulenkantajat-yhtyeen kolmannesta singlestä. Olin toki tietoinen bändistä, tai jollain tasolla myös sen aiemmasta Nuoret Herrat -inkarnaatiosta. En kuitenkaan vielä tuossa vaiheessa ollut kovin kiinnostunut uudesta suomiräpistä.
En kuitenkaan ollut kuullut Tulenkantajien kahta ensimmäistä singleä, vaikka ne olikin julkaistu genren tuolloisen hypetyksen siivittämänä - ja outoa kyllä - Poko Rekordsin kautta. En tiennyt, että Nuoret Herrat olivat itse asiassa äänittäneet Rollofunkin varhaisen version jo vuonna 1999.
Kappale iski tajuntaani aivan puun takaa, ja suhtauduin siihen saman tien hurmioituneella innolla. Jumalauta, tässähän on historian ensimmäinen Rovaniemi-anthem! Biisi, jossa kerrotaan etelän vetelille suorat sanat ja muistutetaan siitä, missä on oikeasti kova meno! Kaikki tämä mainion rempseällä asenteella. Räppäreiden Hannibalin ja Sopan retoriikassa uho ja huumori sekoittuvat rovaniemeläiseksi gangstaräpiksi, joka on juuri sellaista kuin rovaniemeläisen gangstaräpin pitää mielestäni yhä edelleen olla. Aina on vähän enemmän sanottavaa kuin katetta sille, ja tämä myös tiedetään - samoin kuin se, että Rovaniemestä voi väittää eteläsuomalaisille monia asioita ilman, että nämä pystyisivät niitä kyseenalaistamaan.
Vielä enemmän Rollofunk varmasti vaikutti nuoremman polven rovaniemeläisten kuvaan kotikaupungistaan. Ensinnäkin ”Rollo” kotikaupunkini lempinimenä oli ainakin minulle ihan uusi. Käsittääkseni sitä oli käytetty lähinnä bändiläisten omassa kaveriporukassa. Rovaniemen nuoriso omaksui sen kuitenkin saman tien. Se vakiintui ”Stadin” tai ”Mansen” kaltaiseksi yleiskäsitteeksi muutamassa kuukaudessa ja on pitänyt pintansa nämä kuluneet vuodet - leviten sitten vielä eteläänkin. Aika harva kokoonpano voi leuhkia pystyneensä muuttamaan ihmisten arkista kielenkäyttöä pysyvästi.
Rollofunkin vaikutusvaltaisuutta ei sovi ihmetellä. Pikkukaupungeista kirjoitetaan yleensä lauluja, joissa seisoskellaan rautatien varressa ja haikaillaan pois. Niitä tarvitaan, mutta useimmat ihmiset eivät voi tai jaksa elää elämäänsä haluten koko ajan pois jostain tai omat juurensa kiistäen. Pikkukaupungista pitää voida tuntea ylpeyttäkin. Pitää voida ajatella, että siellä on jotain, mitä muualla ei ole; oma meininkinsä, omat bileet.
Tällainen positiivinen asenne voisi olla aluepoliittisestikin viisasta ainaisen marisemisen sijaan.
Vuonna 2016 minulla ei ole enää kriisejä kotipaikkaidentiteetin suhteen. On ehkä tullut ymmärrettyä, että niitä voi olla monia, sopuisassa rinnakkaiselossa. En tunne tarvetta alleviivata menneisyyttäni napapiirin tuntumassa, mutta puhun siitä mielelläni ja toivoakseni realistis-positiiviseen sävyyn. Rollofunk kuulostaa edelleen loistavalta ja saa hyvälle tuulelle. Biisi on nimensä mukaisesti funkia, letkeää mutta tiukkaa poljentoa, jonka päälle sanataiteilijat Hannibal ja Soppa heittävät pilke silmäkulmassa kotipaikkauhoa, muissa paikoissa asuvien kevyttä dissausta, sisäpiiriläppää ja muka-väkivaltaisia uhkauksia.
Vuoden 2001 suomiräp-tulvasta käytännössä mikään ei ole kestänyt aikaa näin hyvin, puhuttiin sitten läpistä tai musiikillisesta ilmaisusta. Ja tämä pätee koko nimettömään esikoisalbumiin. Tulenkantajat toi ensimmäisenä ryhmänä tällaisen livepoljentoisen ja luontevasti svengaavan meiningin vuosituhannen vaihteen hiphopiin, ja luulisin, että vuoden 2003 Hyvää syntymäpäivää, rouva presidentti -albumiin mennessä bändi teki sen paremmin kuin kukaan sittemmin.
Sitten se hajosi. Ehkä osittain siksikin, että oli aikaansa edellä Ezkimon ja Skandaalin ollessa kovia juttuja. Mutta Hannibal ja Soppa tekivät kaksi oikein hyvää duolevyä, ja Hannibal on sittemmin tehnyt Joku Roti Mafia -kollektiivin kanssa vielä näitäkin paremman, Tulenkantajienkin tuotokset albumikokonaisuutena ehkä voittavan Viimiseen hengenvetoon -klassikon (2011). Tulenkantajien muusikoita taas on päätynyt mm. tekemään klassikkotasoista kamaa Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeen riveissä.
Rollofunk-video Youtubessa . Suositeltavaa nauttia tämä biisi videon kanssa! Sen uutislähetysparodia kuvittaa Rovaniemi-uhon tavalla, joka viimeistään saa kuulijan Etelä-Suomestakin pääsemaan kontekstiin käsiksi.
Kevättalvella 2001 oli vasta puolitoista vuotta siitä, kun olin muuttanut Rovaniemeltä Helsinkiin opiskelemaan. Ihminen tarvitsee kotipaikkaidentiteetin, mutta minä harhailin vanhan ja uuden sellaisen välimaastossa. Helsinki tuntui siistiltä paikalta, mutta helsinkiläiset usein ärsyttäviltä, ihan vain siksi, että olivat joissakin asioissa erilaisia kuin rovaniemeläiset. Heillä oli erilainen tapakulttuuri ja erilainen retoriikka ja kaikenlaisia itsestäni vieraalta tuntuneita skenejä ja juttuja.
Peitin hämmennystäni huvittavalla uholla ja lappilaisen suoraselkäisyyden larppaamisella. Join tiukkoja viinoja sellaisenaan ja harrastin jämäkkyyttä puolustavaa retoriikkaa (vaikka Lapissa on itse asiassa hyvinkin voimakas selän takana kieroilun ja suhmuroinnin perinne). Rovaniemellä olin ollut joku kirjoja lukeva nörtti, etelässä mielsinkin yhtäkkiä itseni konstailemattomaksi syrjäseutujen mieheksi (vaikka olinkin kotoisin säntilliseltä omakotialueelta, jollaisia on kaikkialla).
Keskelle tätä lievästi tragikoomista identiteettikriisiä iski sitten perihelsinkiläisen MoonTV-kanavan näyttämä musiikkivideo Tulenkantajat-yhtyeen kolmannesta singlestä. Olin toki tietoinen bändistä, tai jollain tasolla myös sen aiemmasta Nuoret Herrat -inkarnaatiosta. En kuitenkaan vielä tuossa vaiheessa ollut kovin kiinnostunut uudesta suomiräpistä.
En kuitenkaan ollut kuullut Tulenkantajien kahta ensimmäistä singleä, vaikka ne olikin julkaistu genren tuolloisen hypetyksen siivittämänä - ja outoa kyllä - Poko Rekordsin kautta. En tiennyt, että Nuoret Herrat olivat itse asiassa äänittäneet Rollofunkin varhaisen version jo vuonna 1999.
Kappale iski tajuntaani aivan puun takaa, ja suhtauduin siihen saman tien hurmioituneella innolla. Jumalauta, tässähän on historian ensimmäinen Rovaniemi-anthem! Biisi, jossa kerrotaan etelän vetelille suorat sanat ja muistutetaan siitä, missä on oikeasti kova meno! Kaikki tämä mainion rempseällä asenteella. Räppäreiden Hannibalin ja Sopan retoriikassa uho ja huumori sekoittuvat rovaniemeläiseksi gangstaräpiksi, joka on juuri sellaista kuin rovaniemeläisen gangstaräpin pitää mielestäni yhä edelleen olla. Aina on vähän enemmän sanottavaa kuin katetta sille, ja tämä myös tiedetään - samoin kuin se, että Rovaniemestä voi väittää eteläsuomalaisille monia asioita ilman, että nämä pystyisivät niitä kyseenalaistamaan.
Vielä enemmän Rollofunk varmasti vaikutti nuoremman polven rovaniemeläisten kuvaan kotikaupungistaan. Ensinnäkin ”Rollo” kotikaupunkini lempinimenä oli ainakin minulle ihan uusi. Käsittääkseni sitä oli käytetty lähinnä bändiläisten omassa kaveriporukassa. Rovaniemen nuoriso omaksui sen kuitenkin saman tien. Se vakiintui ”Stadin” tai ”Mansen” kaltaiseksi yleiskäsitteeksi muutamassa kuukaudessa ja on pitänyt pintansa nämä kuluneet vuodet - leviten sitten vielä eteläänkin. Aika harva kokoonpano voi leuhkia pystyneensä muuttamaan ihmisten arkista kielenkäyttöä pysyvästi.
Rollofunkin vaikutusvaltaisuutta ei sovi ihmetellä. Pikkukaupungeista kirjoitetaan yleensä lauluja, joissa seisoskellaan rautatien varressa ja haikaillaan pois. Niitä tarvitaan, mutta useimmat ihmiset eivät voi tai jaksa elää elämäänsä haluten koko ajan pois jostain tai omat juurensa kiistäen. Pikkukaupungista pitää voida tuntea ylpeyttäkin. Pitää voida ajatella, että siellä on jotain, mitä muualla ei ole; oma meininkinsä, omat bileet.
Tällainen positiivinen asenne voisi olla aluepoliittisestikin viisasta ainaisen marisemisen sijaan.
Vuonna 2016 minulla ei ole enää kriisejä kotipaikkaidentiteetin suhteen. On ehkä tullut ymmärrettyä, että niitä voi olla monia, sopuisassa rinnakkaiselossa. En tunne tarvetta alleviivata menneisyyttäni napapiirin tuntumassa, mutta puhun siitä mielelläni ja toivoakseni realistis-positiiviseen sävyyn. Rollofunk kuulostaa edelleen loistavalta ja saa hyvälle tuulelle. Biisi on nimensä mukaisesti funkia, letkeää mutta tiukkaa poljentoa, jonka päälle sanataiteilijat Hannibal ja Soppa heittävät pilke silmäkulmassa kotipaikkauhoa, muissa paikoissa asuvien kevyttä dissausta, sisäpiiriläppää ja muka-väkivaltaisia uhkauksia.
Vuoden 2001 suomiräp-tulvasta käytännössä mikään ei ole kestänyt aikaa näin hyvin, puhuttiin sitten läpistä tai musiikillisesta ilmaisusta. Ja tämä pätee koko nimettömään esikoisalbumiin. Tulenkantajat toi ensimmäisenä ryhmänä tällaisen livepoljentoisen ja luontevasti svengaavan meiningin vuosituhannen vaihteen hiphopiin, ja luulisin, että vuoden 2003 Hyvää syntymäpäivää, rouva presidentti -albumiin mennessä bändi teki sen paremmin kuin kukaan sittemmin.
Sitten se hajosi. Ehkä osittain siksikin, että oli aikaansa edellä Ezkimon ja Skandaalin ollessa kovia juttuja. Mutta Hannibal ja Soppa tekivät kaksi oikein hyvää duolevyä, ja Hannibal on sittemmin tehnyt Joku Roti Mafia -kollektiivin kanssa vielä näitäkin paremman, Tulenkantajienkin tuotokset albumikokonaisuutena ehkä voittavan Viimiseen hengenvetoon -klassikon (2011). Tulenkantajien muusikoita taas on päätynyt mm. tekemään klassikkotasoista kamaa Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeen riveissä.
Rollofunk-video Youtubessa . Suositeltavaa nauttia tämä biisi videon kanssa! Sen uutislähetysparodia kuvittaa Rovaniemi-uhon tavalla, joka viimeistään saa kuulijan Etelä-Suomestakin pääsemaan kontekstiin käsiksi.
torstai 21. heinäkuuta 2016
#47: Ruger Hauer: Riippusilta (2010)
Joskus satakunta vuotta ennen Ruger Hauerin esikoislevyä Eino Leino kirjoitti ikonisen runonsa Jumalten keinu, jota on totuttu pitämään humalahakuisen bohemian ylistyslauluna. Kyllähän Leinolle viina maistuikin kaikkien aikalaislausuntojen ja myöhempien selvitysten mukaan. Niinpä hänen jumalten keinunsa on ollut helppo tulkita nousuhumalan, laskuhumalan ja krapulan epäpyhän kolmiyhteyden heilahteluksi.
Toinen ilmeinen tulkinta liittyy mielialanvaihteluihin, vähintään kevyen mittakaavan maanis-depressiivisyyteen. Sellaisesta kärsivällä ihmisellä on vielä juoppoa paljon suurempikin syy kokea olevansa jumalten keinussa, itseään paljon suurempien voimien vauhditettavana.
Riippusilta eroaa keinusta siinä, ettei se heilu edes ja takaisin. Se johtaa rannalta toiselle, teoriassa sen ylittäminen on järkevää. Se vain on epävakaa ja pelottava. Periaatteessa toimiva rakennelma, käytännössä hatara toiveuni.
Minun elämäni tärkein riippusilta kulki Ylivieskan Raudaskylässä Kalajoen yli. Isoäitini asui Raudaskylässä. Riippusillan ylittäminen oli lapsena aina pelottava ja jännittävä kokemus. Vastarannalta ei oikeastaan löytynyt mitään. Hylätty tiilitehdas siellä oli, ja junapysäkki, jolla ei enää pysähdytty.
Ruger Hauerin kuvaama riippusilta ei sekään johda mihinkään, ellei sitten nihkeään itsetuhoon. Ensinnäkin se on kuviteltu rakennelma: tuntuu kuin rakentaisin riippusiltaa galaksien väliin. Puhutaan yhteyksistä, joita on mahdotonta muodostaa. Etäisyydet ovat liian pitkiä, sillat liian epävakaita. Hyvin pian kommunikaatiota tavoitteleva kertoja huomaa roikkuvansa pää alas riippusillalta. Hän on luottanut vääriin yhteyksiin ja tavoitellut väärää vastarantaa. Ei siellä ole ketään, joka vastaisi. Silta on vaarallinen, vesi alapuolella kutsuvaa ja mustaa.
Niin suurta menestystä kuin Ruger Hauerin jäsenistä varsinkin Pyhimys ja Paperi T ovatkin sittemmin saavuttaneet, yhtyeen esikoislevy Se syvenee syksyllä on edelleen parasta kenenkään asianosaisen tekemää. Sen päätösbiisinä Riippusillalla on aivan erityinen paikkansa sydämessäni. Tuossa vaiheessa maailmanhistoriaa kukaan Suomessa ei tehnyt tällaista räppiä: depression, vihan ja kaunokirjallisuuden voimavaroja yhdistelevää synkkää epiikkaa, joka toimii kuin ohimennen ja Tommishockin räppäämissä alkusäkeissään esimerkkinä siitä, että hyvä suomiräppi on modernia Kalevalaa, jos sellaista kaivataan:
Mulla on tuhansia sivuja jo / nelisäkeitä mis maapallon sisus hajoo / hei, mä nään sen tulevan / hajonneen unelman / nään savusia kuvia kun leikitään tulella.
Riippusilta Youtubessa
Toinen ilmeinen tulkinta liittyy mielialanvaihteluihin, vähintään kevyen mittakaavan maanis-depressiivisyyteen. Sellaisesta kärsivällä ihmisellä on vielä juoppoa paljon suurempikin syy kokea olevansa jumalten keinussa, itseään paljon suurempien voimien vauhditettavana.
Riippusilta eroaa keinusta siinä, ettei se heilu edes ja takaisin. Se johtaa rannalta toiselle, teoriassa sen ylittäminen on järkevää. Se vain on epävakaa ja pelottava. Periaatteessa toimiva rakennelma, käytännössä hatara toiveuni.
Minun elämäni tärkein riippusilta kulki Ylivieskan Raudaskylässä Kalajoen yli. Isoäitini asui Raudaskylässä. Riippusillan ylittäminen oli lapsena aina pelottava ja jännittävä kokemus. Vastarannalta ei oikeastaan löytynyt mitään. Hylätty tiilitehdas siellä oli, ja junapysäkki, jolla ei enää pysähdytty.
Ruger Hauerin kuvaama riippusilta ei sekään johda mihinkään, ellei sitten nihkeään itsetuhoon. Ensinnäkin se on kuviteltu rakennelma: tuntuu kuin rakentaisin riippusiltaa galaksien väliin. Puhutaan yhteyksistä, joita on mahdotonta muodostaa. Etäisyydet ovat liian pitkiä, sillat liian epävakaita. Hyvin pian kommunikaatiota tavoitteleva kertoja huomaa roikkuvansa pää alas riippusillalta. Hän on luottanut vääriin yhteyksiin ja tavoitellut väärää vastarantaa. Ei siellä ole ketään, joka vastaisi. Silta on vaarallinen, vesi alapuolella kutsuvaa ja mustaa.
Niin suurta menestystä kuin Ruger Hauerin jäsenistä varsinkin Pyhimys ja Paperi T ovatkin sittemmin saavuttaneet, yhtyeen esikoislevy Se syvenee syksyllä on edelleen parasta kenenkään asianosaisen tekemää. Sen päätösbiisinä Riippusillalla on aivan erityinen paikkansa sydämessäni. Tuossa vaiheessa maailmanhistoriaa kukaan Suomessa ei tehnyt tällaista räppiä: depression, vihan ja kaunokirjallisuuden voimavaroja yhdistelevää synkkää epiikkaa, joka toimii kuin ohimennen ja Tommishockin räppäämissä alkusäkeissään esimerkkinä siitä, että hyvä suomiräppi on modernia Kalevalaa, jos sellaista kaivataan:
Mulla on tuhansia sivuja jo / nelisäkeitä mis maapallon sisus hajoo / hei, mä nään sen tulevan / hajonneen unelman / nään savusia kuvia kun leikitään tulella.
Riippusilta Youtubessa
tiistai 19. heinäkuuta 2016
#48: Veikko Lavi: Lasijauholaivakeikka (1978)
Suomalaisessa populaarissa laulussa ja tässä blogissakin on ihannoitu nuoruutta määrättömin määrin. Ihan kuin paikkaansa yhteiskuntaelämässä etsivän parikymppisen elämässä olisi koskaan ollut mitään hohtoa. Elämän tähtihetket ja rakkausasioiden selvittelyt on aina pitänyt kokea selkää hiertävän paskan ohessa. Tottakai ne ovat silti osa totuutta, mutta ehkäpä kansakunnan laulukaanon vaatii ainakin yhden klassikon, joka kuvaa sitä toista puolta.
Se klassikko on Veikko Lavin Lasijauholaivakeikka. Se kuvaa todellisuutta, jolla ei ole juurikaan tekemistä minkään kultaisen nuoruuden kanssa. Ei kieritetä, pyöritetä pellavapäätä, vaan roikutaan satamassa odottamassa edes päivän työkeikkaa, ja jos sellaisen sitten saa, on seuraavana aamuna selkä verillä, ja haavoja voiteleva äiti itku silmässä.
Nykyään vuokra- ja pätkätyöläisten todellisuus ei ole aivan samaa fyysistä turpiinottoa, mutta henkisesti ero 30-lukuun ei ole suuri. Tuhannet ihmiset myyvät nuoruuttaan halvalla tai olemattomalla hinnalla, saavat tilin mutakuopassa tai eivät sielläkään.
Lasijauholaivakeikka Youtubessa
Se klassikko on Veikko Lavin Lasijauholaivakeikka. Se kuvaa todellisuutta, jolla ei ole juurikaan tekemistä minkään kultaisen nuoruuden kanssa. Ei kieritetä, pyöritetä pellavapäätä, vaan roikutaan satamassa odottamassa edes päivän työkeikkaa, ja jos sellaisen sitten saa, on seuraavana aamuna selkä verillä, ja haavoja voiteleva äiti itku silmässä.
Nykyään vuokra- ja pätkätyöläisten todellisuus ei ole aivan samaa fyysistä turpiinottoa, mutta henkisesti ero 30-lukuun ei ole suuri. Tuhannet ihmiset myyvät nuoruuttaan halvalla tai olemattomalla hinnalla, saavat tilin mutakuopassa tai eivät sielläkään.
Lasijauholaivakeikka Youtubessa
maanantai 18. heinäkuuta 2016
#49: Aknestik: Toukokuussa (1990)
Sanotaan nyt ensin, että Aknestik on yksi parhaita suomalaisia popbändejä koskaan, ja heillä olisi kovin monta kappaletta, jotka voisivat olla tällä listalla. Esimerkiksi Sata vuotta kaivossa, Yölaulu, Haukipudas, Kesällä ei mennä nukkumaan, Jokapäivä tai Vien sun sydämen pohjoiseen ovat korkealla kaikkien aikojen parhaiden suomalaisten biisien listalla. Mutta yksi pitää valita, ja kyllä se on Toukokuussa.
Tässä biisissä on jotain sellaista vastaansanomatonta, jota suomalaisessa, enimmäkseen melankolisessa popmusiikissa harvoin kuulee. Jos lauletaan toukokuusta, laulettakoon siitä juuri näin. Toukokuuhan on hulluuden ja katteettomien odotusten aikaa. Toukokuun perusominaisuus on se, ettei se ole ihan vielä kesää, mutta melkein kuitenkin. Kesä, kuten monet muutkin ihanat asiat, on parhaimmillaan juuri ennen alkamistaan.
Toukokuu on vuodenkierron nousuhumala, parhaimmillaan joka päivä on edellistä lämpimämpi ja aurinkoisempi, ja kaikki näin saavutettu on voittoa, vielä ei tarvitse rasittua syksyn läheisyydestä, laskea päiviä kesäloman loppumiseen.
Aknestikin biisi hahmottelee muutamassa lyhyessä säkeistössä yksinkertaisen ja universaalin toukokuu-skenaarion: ensin ostetaan jäätelö kioskilta (sen myy tyttö, jolla on kaunis suu), sitten kuullaan torinrannassa "kesämekkoiselta", että illalla olisi sillan alla bileet (tällä kesämekkoisellakin on kaunis suu), sitten juodaan siellä sillan alla, ja sielläkin on tyttö, jolla on kaunis suu. Ja kaikki tämä toukokuussa tapahtuu.
Tämä on pikkupaikkakuntien romantiikkaa ja jokilaaksojen keväthuumausta. Aknestikin biiseissä ei mennä yökerhoihin euforiaa kokemaan, vaan ostetaan puuhapussi K-marketista ja suunnataan soveliaalle nurmikolle. Perämerellinen tuuli sekoittaa kylän suloisimman tytön hiukset, uusi lonkero avataan. Pohjolan kesä on mitä se on, kauniiksi ja lyhyeksi yhtä lailla määritelty.
Mielenkiintoista, että Toukokuussa-biisin ihanat kaikukitarat ovat parasta shoegazea, mitä Suomessa kukaan on koskaan tehnyt. Paitsi että tässä ei tuijotella kenkiin, vaan tähtitaivaalle.
Toukokuussa Youtubessa
Tässä biisissä on jotain sellaista vastaansanomatonta, jota suomalaisessa, enimmäkseen melankolisessa popmusiikissa harvoin kuulee. Jos lauletaan toukokuusta, laulettakoon siitä juuri näin. Toukokuuhan on hulluuden ja katteettomien odotusten aikaa. Toukokuun perusominaisuus on se, ettei se ole ihan vielä kesää, mutta melkein kuitenkin. Kesä, kuten monet muutkin ihanat asiat, on parhaimmillaan juuri ennen alkamistaan.
Toukokuu on vuodenkierron nousuhumala, parhaimmillaan joka päivä on edellistä lämpimämpi ja aurinkoisempi, ja kaikki näin saavutettu on voittoa, vielä ei tarvitse rasittua syksyn läheisyydestä, laskea päiviä kesäloman loppumiseen.
Aknestikin biisi hahmottelee muutamassa lyhyessä säkeistössä yksinkertaisen ja universaalin toukokuu-skenaarion: ensin ostetaan jäätelö kioskilta (sen myy tyttö, jolla on kaunis suu), sitten kuullaan torinrannassa "kesämekkoiselta", että illalla olisi sillan alla bileet (tällä kesämekkoisellakin on kaunis suu), sitten juodaan siellä sillan alla, ja sielläkin on tyttö, jolla on kaunis suu. Ja kaikki tämä toukokuussa tapahtuu.
Tämä on pikkupaikkakuntien romantiikkaa ja jokilaaksojen keväthuumausta. Aknestikin biiseissä ei mennä yökerhoihin euforiaa kokemaan, vaan ostetaan puuhapussi K-marketista ja suunnataan soveliaalle nurmikolle. Perämerellinen tuuli sekoittaa kylän suloisimman tytön hiukset, uusi lonkero avataan. Pohjolan kesä on mitä se on, kauniiksi ja lyhyeksi yhtä lailla määritelty.
Mielenkiintoista, että Toukokuussa-biisin ihanat kaikukitarat ovat parasta shoegazea, mitä Suomessa kukaan on koskaan tehnyt. Paitsi että tässä ei tuijotella kenkiin, vaan tähtitaivaalle.
Toukokuussa Youtubessa
tiistai 12. heinäkuuta 2016
#50: Eleanoora Rosenholm: Maailmanloppu (2007)
Tässä blogissa aiemmin käsitelty YUP:n Kaikki on hyvin kuvaa apokalypsia ja seesteistä hetkeä lopullisen tuhon koitettua, kaiken pysähdyttyä. Jarkko Martikaisen näkökulma aiheeseen liittyy ihmiskunnan turhan tohinan lakkaamiseen. Porilaisen Eleanoora Rosenholm -projektin definitiivisesti nimetyssä Maailmanloppu-klassikossa esitetään vastaava skenaario: siinäkin rakennukset ja ihmiset tieltään puhaltava lopunajan myrsky jättää jälkeensä tyvenen kaiken turhan kaikottua. Mutta seesteisen sijaan euforinen olisi kai oikea adjektiivi määrittämään Rosenholmin maailmanloppuun liittyvää keskeistä tunnetilaa.
Eleanoora Rosenholmin taustalla oli (tai on) muissakin Porin tunnetun vaihtoehtomusiikki- ja poikkitaideskenen yhtyeissä ja projekteissa vaikuttavia hahmoja. Toistaiseksi kolme albumia käsittävän tuotannon on kai tarkoitus rakentua nimenmukaisen fiktiohahmon ympärille. Yleiskuva tästä tarinan Eleanoora Rosenholmista on epätasapainoisen, tuhoa ja kuolemaa ja häiriötä ympärilleen kylvävän naishahmon. Vainajan muotokuva -esikoisalbumilla hänen oli kai tarkoitus olla lähinnä suloinen sarjamurhaaja. Mutta kovin yhtenäinen tuo juoni ei ollut edes debyytillä, ja myöhemmät albumit hukkaavat sen oikeastaan kokonaan: kaikki perustunnelmaan sopiva tekstiaines on käynyt kuvittamaan kokoonpanon dramaattista elektropoppia.
Noora Tommilan lapsekkaasta dramaattiseen taipuvat lauluosuudet tuovat hieman epämääräiselle päähenkilölle tarvittavan identiteetin. Hän on tälle musiikille täydellinen personoituma. Eläytyminen on niin täydellistä, että itselleni oli varsinkin Rosenholmia aktiivisimmin kuunnellessani vaikea suhtautua Tommilaan hahmostaan erillisenä tyyppinä - hyvä kun en sentään hänet joskus jossain tilaisuudessa nähdessäni juossut kirkuen karkuun.
Eleanoora Rosenholmin albumit ovat kokonaisuuksia - varsinkin Vainajan muotokuva hyvin lähellä täydellistä sellaista - mutta niiltä erottuu silti useita yksittäisiä huippubiisejä. Tuntui kuitenkin aika selvältä, että tässä blogissa käsittelyyn päätyisi tuon albumin päättävä Maailmanloppu. On varmaan jo käynyt selväksi, että apokalypsi kiehtoo minua.
Sekin on kiehtovaa, että lähes kaikki apokalypsia käsittelevät populaarimusiikkiesitykset ovat tavalla tai toisella niin haltioituneita. Henkilökohtaisesta maailmanlopusta, eli kuolemasta, kirjoitetaan yleensä ja ymmärrettävästi aika synkkämielisiä kappaleita. Mutta koko maailman loppuminen tuntuu liian isolta aiheelta omakohtaiselle synkistelylle. Tietysti se on myös liian selvältä tuntuvasti fantasiaa verrattuna kuoleman todellisuuteen.
Tästä ehkä seuraa, että täydellinen maailmanloppubiisi on täydellisen euforinen. Ja tässä se on. Eleanoora Rosenholmin kappale on lähes ratsastuskomppimaiselle konenytkeelle rakentuva, synteettisiä kirkonkelloja ja taustalauluhuokailuja hyödyntävä kuvaelma, jonka Tommila laulaa lähes juhlavasti. Pinnan alla ja ihan tekstin riveilläkin on vahva seksuaalinen pohjavire, joka täydellistää teoksen.
Heiniin pitkäkseni käyn ja itsestäni nautin, Tommila laulaa ydinvoimaloiden räjähtäessä ja rakennusten sortuessa taustalla. Hänen kertojahahmonsa on odottanut maailmanloppua, vaihtanut inhimillisen rakkauden tähän hurmioista polttavimpaan: Kuuma tuuli leikkii hiuksillani lailla rakastajan, jonka hetki sitten jätin. Kertojan kaikki aistit ovat auki, jokainen hetki tärkeä kokea, kun ihmiskunta sulaa valovirtaan.
En tunne Poria tai sen ympäristöä juurikaan, mutta tekstin tarkoin ja konkreettisin vedoin piirretty maailmanlopun maisema tuntuu sijoittuvan juuri sikäläiseen merenrantaan, ehkä Olkiluodon ydinvoimaloiden tuntumaan. Niinpä tämä on myös suomalaisin maailmanloppu, mitä ainakaan popmusiikki tuntee. Tällainen draaman lokalisointi ja arkipäiväisten ympäristöjen muuttaminen eeppiseksi tuntuu olevan Pori-skenen usein pintautuva pyrkimys, jota kannatan varauksetta. Näin päästään paljon tehokkaampiin lopputuloksiin kuin mytologioiden geneerisellä hyväksikäytöllä., jota esimerkiksi metallimusiikin maailmanloppuskenaariot turhan usein edustavat.
Maailmanloppu-video Youtubessa
Eleanoora Rosenholmin taustalla oli (tai on) muissakin Porin tunnetun vaihtoehtomusiikki- ja poikkitaideskenen yhtyeissä ja projekteissa vaikuttavia hahmoja. Toistaiseksi kolme albumia käsittävän tuotannon on kai tarkoitus rakentua nimenmukaisen fiktiohahmon ympärille. Yleiskuva tästä tarinan Eleanoora Rosenholmista on epätasapainoisen, tuhoa ja kuolemaa ja häiriötä ympärilleen kylvävän naishahmon. Vainajan muotokuva -esikoisalbumilla hänen oli kai tarkoitus olla lähinnä suloinen sarjamurhaaja. Mutta kovin yhtenäinen tuo juoni ei ollut edes debyytillä, ja myöhemmät albumit hukkaavat sen oikeastaan kokonaan: kaikki perustunnelmaan sopiva tekstiaines on käynyt kuvittamaan kokoonpanon dramaattista elektropoppia.
Noora Tommilan lapsekkaasta dramaattiseen taipuvat lauluosuudet tuovat hieman epämääräiselle päähenkilölle tarvittavan identiteetin. Hän on tälle musiikille täydellinen personoituma. Eläytyminen on niin täydellistä, että itselleni oli varsinkin Rosenholmia aktiivisimmin kuunnellessani vaikea suhtautua Tommilaan hahmostaan erillisenä tyyppinä - hyvä kun en sentään hänet joskus jossain tilaisuudessa nähdessäni juossut kirkuen karkuun.
Eleanoora Rosenholmin albumit ovat kokonaisuuksia - varsinkin Vainajan muotokuva hyvin lähellä täydellistä sellaista - mutta niiltä erottuu silti useita yksittäisiä huippubiisejä. Tuntui kuitenkin aika selvältä, että tässä blogissa käsittelyyn päätyisi tuon albumin päättävä Maailmanloppu. On varmaan jo käynyt selväksi, että apokalypsi kiehtoo minua.
Sekin on kiehtovaa, että lähes kaikki apokalypsia käsittelevät populaarimusiikkiesitykset ovat tavalla tai toisella niin haltioituneita. Henkilökohtaisesta maailmanlopusta, eli kuolemasta, kirjoitetaan yleensä ja ymmärrettävästi aika synkkämielisiä kappaleita. Mutta koko maailman loppuminen tuntuu liian isolta aiheelta omakohtaiselle synkistelylle. Tietysti se on myös liian selvältä tuntuvasti fantasiaa verrattuna kuoleman todellisuuteen.
Tästä ehkä seuraa, että täydellinen maailmanloppubiisi on täydellisen euforinen. Ja tässä se on. Eleanoora Rosenholmin kappale on lähes ratsastuskomppimaiselle konenytkeelle rakentuva, synteettisiä kirkonkelloja ja taustalauluhuokailuja hyödyntävä kuvaelma, jonka Tommila laulaa lähes juhlavasti. Pinnan alla ja ihan tekstin riveilläkin on vahva seksuaalinen pohjavire, joka täydellistää teoksen.
Heiniin pitkäkseni käyn ja itsestäni nautin, Tommila laulaa ydinvoimaloiden räjähtäessä ja rakennusten sortuessa taustalla. Hänen kertojahahmonsa on odottanut maailmanloppua, vaihtanut inhimillisen rakkauden tähän hurmioista polttavimpaan: Kuuma tuuli leikkii hiuksillani lailla rakastajan, jonka hetki sitten jätin. Kertojan kaikki aistit ovat auki, jokainen hetki tärkeä kokea, kun ihmiskunta sulaa valovirtaan.
En tunne Poria tai sen ympäristöä juurikaan, mutta tekstin tarkoin ja konkreettisin vedoin piirretty maailmanlopun maisema tuntuu sijoittuvan juuri sikäläiseen merenrantaan, ehkä Olkiluodon ydinvoimaloiden tuntumaan. Niinpä tämä on myös suomalaisin maailmanloppu, mitä ainakaan popmusiikki tuntee. Tällainen draaman lokalisointi ja arkipäiväisten ympäristöjen muuttaminen eeppiseksi tuntuu olevan Pori-skenen usein pintautuva pyrkimys, jota kannatan varauksetta. Näin päästään paljon tehokkaampiin lopputuloksiin kuin mytologioiden geneerisellä hyväksikäytöllä., jota esimerkiksi metallimusiikin maailmanloppuskenaariot turhan usein edustavat.
Maailmanloppu-video Youtubessa
torstai 7. heinäkuuta 2016
#51: Minä ja Ville Ahonen: Musta virta (2010)
Masennus taitaa olla inhimillisistä peruskokemuksista se, josta on vaikeinta tehdä lauluja. Se häälyy koko elämän taustalla epämääräisenä tummana hahmona, eikä antaudu selitysyrityksille. Silti sitä on kuvattava. Sen kuvaaminen on aivan yhtä oleellista kuin rakkaudenkin, vaikka jälkimmäistä tehdäänkin paljon enemmän.
On ehkä niin, etteivät kaikki tunne masennusta samalla tavalla omakohtaisesti kuin kaikkien ainakin oletetaan tuntevan rakkauden. Molemmat ovat kuitenkin käsitteinä sikäli samankaltaisia, että ne ovat yhtä aikaa epämääräisiä ja kokemuksellisesti täyttä totta. Oikeastaan ne lyövät helposti kättä, jos joku panee ne kättä lyömään. Siinä onnistuminen vain on vaikeaa, ja Suomessa siinä on parhaiten onnistunut Minä ja Ville Ahonen -nimellä musiikkia tekevä Ville Ahonen, jonka toistaiseksi kahden levyn laajuinen tuotanto käsittelee hyvin suurelta osin juuri tätä rajapintaa.
Ehkä kaikkein tarkimmin hän on kartoittanut sitä nimettömän esikoisalbumin päättävällä Musta virta -eepoksella, jonka yhdeksän minuutin mitta on juuri tarpeeksi kohtuuton viistolle suurteokselle, joka ympäröi ja nielee kuulijansa ja sylkee tämän muuttuneena takaisin arkimaailmaan. Biisissä ei ole mitään "klassisen kaunista", vaan eipä ole psyykkisissä sairauksissakaan.
Musta virta alkaa toki hämäyksellä herkästä balladista, joskin Ahosen tässä johdannossa pudottelemien, suomenkielisen laululyriikan kärkeen kuuluvien säkeiden pitäisi jo varoittaa valpasta kuulijaa:
Sade hakkaa nurmea / piripäissään puistossa / Varis toista raakuttaa / enkä unta saa.
Koko ympäristö on kaaosta, väkivaltaa ja arvaamattomuutta: luonnon normaali, toisessa katsannossa pastoraali elämänmeno alkaa näyttäytyä vihana, pelkona ja sotana. Näin käy, jos pään sisällä vallitsee sotatila. Ja Mustan virran kertojan pään sisällä vallitsee sellainen, tai ainakin keskimääräistä vakavampi rajakonflikti:
Mulla on uusi naapuri / Se muutti juuri päähäni / Sitä kaikki naurattaa / enkä unta saa.
Unen puutteen vastapariksi asettuu unen kaipuu, falsetissa lauletun uni minut nielee -säkeen kuvaama tarve hukkumisesta johonkin syvään ja peittävään ja lopulliseen. Mustaan virtaan. Uneen tai kuolemaan, vierekkäisiä oviahan ovat.
Tämä kaikki tapahtuu alle kahdessa minuutissa. Ne loput seitsemän koostuvat luurankojen kömpelöstä diskotanssista, jonka päälle Ahonen lähettää mantramaisen rakkaudentervehdyksensä rajan takaa:
Ja minä rakastan sinua / yli mustan virran / Ja minä rakastan sinua / vain hetken verran.
Kunnes ei biisin puolivälin jälkeen lähetä enää sitäkään: vain hetken sanatonta, ulvottua tuskaa ja sitten minuuttikaupalla kolkkoa biittiä, kuolemantanssia suoraan keskiaikaisista muureista, taustalla kauneutta hapuilevaa pianoa, joka sekin muuttuu sairaalankelmeäksi syntikkajumitukseksi.
Musta virta etääntyy koko ajan kauemmas, eikä Orfeusta näy.
Musta virta Youtubessa
On ehkä niin, etteivät kaikki tunne masennusta samalla tavalla omakohtaisesti kuin kaikkien ainakin oletetaan tuntevan rakkauden. Molemmat ovat kuitenkin käsitteinä sikäli samankaltaisia, että ne ovat yhtä aikaa epämääräisiä ja kokemuksellisesti täyttä totta. Oikeastaan ne lyövät helposti kättä, jos joku panee ne kättä lyömään. Siinä onnistuminen vain on vaikeaa, ja Suomessa siinä on parhaiten onnistunut Minä ja Ville Ahonen -nimellä musiikkia tekevä Ville Ahonen, jonka toistaiseksi kahden levyn laajuinen tuotanto käsittelee hyvin suurelta osin juuri tätä rajapintaa.
Ehkä kaikkein tarkimmin hän on kartoittanut sitä nimettömän esikoisalbumin päättävällä Musta virta -eepoksella, jonka yhdeksän minuutin mitta on juuri tarpeeksi kohtuuton viistolle suurteokselle, joka ympäröi ja nielee kuulijansa ja sylkee tämän muuttuneena takaisin arkimaailmaan. Biisissä ei ole mitään "klassisen kaunista", vaan eipä ole psyykkisissä sairauksissakaan.
Musta virta alkaa toki hämäyksellä herkästä balladista, joskin Ahosen tässä johdannossa pudottelemien, suomenkielisen laululyriikan kärkeen kuuluvien säkeiden pitäisi jo varoittaa valpasta kuulijaa:
Sade hakkaa nurmea / piripäissään puistossa / Varis toista raakuttaa / enkä unta saa.
Koko ympäristö on kaaosta, väkivaltaa ja arvaamattomuutta: luonnon normaali, toisessa katsannossa pastoraali elämänmeno alkaa näyttäytyä vihana, pelkona ja sotana. Näin käy, jos pään sisällä vallitsee sotatila. Ja Mustan virran kertojan pään sisällä vallitsee sellainen, tai ainakin keskimääräistä vakavampi rajakonflikti:
Mulla on uusi naapuri / Se muutti juuri päähäni / Sitä kaikki naurattaa / enkä unta saa.
Unen puutteen vastapariksi asettuu unen kaipuu, falsetissa lauletun uni minut nielee -säkeen kuvaama tarve hukkumisesta johonkin syvään ja peittävään ja lopulliseen. Mustaan virtaan. Uneen tai kuolemaan, vierekkäisiä oviahan ovat.
Tämä kaikki tapahtuu alle kahdessa minuutissa. Ne loput seitsemän koostuvat luurankojen kömpelöstä diskotanssista, jonka päälle Ahonen lähettää mantramaisen rakkaudentervehdyksensä rajan takaa:
Ja minä rakastan sinua / yli mustan virran / Ja minä rakastan sinua / vain hetken verran.
Kunnes ei biisin puolivälin jälkeen lähetä enää sitäkään: vain hetken sanatonta, ulvottua tuskaa ja sitten minuuttikaupalla kolkkoa biittiä, kuolemantanssia suoraan keskiaikaisista muureista, taustalla kauneutta hapuilevaa pianoa, joka sekin muuttuu sairaalankelmeäksi syntikkajumitukseksi.
Musta virta etääntyy koko ajan kauemmas, eikä Orfeusta näy.
Musta virta Youtubessa
maanantai 4. heinäkuuta 2016
#52: Irwin Goodman: Reteesti vaan (1968)
Olisi helppoa kutsua Irwin Goodmanina uransa tehnyttä Antti Hammarbergiä uhrilampaaksi, mutta eihän hän ollut kenenkään puolesta kuollut marttyyri - hän oli hullu sotapäällikkö, joka johti juopon kansansa kuolemaan eturivissä pulloa heiluttaen. Hänen elämänsä on suomalaisen viihdehistorian kiinnostavimpia ja karuimpia kokonaistaideteoksia, johon tuo erityislaatuisen kulmansa se, että henkiystävä Vexi Salmi kirjoitti vuosikymmenestä toiseen tekstit, jotka tuntuvat kertovan Irwin-tarinaa ikään kuin kaunokirjallisen minäkerronnan tapaan, vaikka Antti Hammarberg ne itse lauloikin.
Aivan alussa kyse ei kai ollut tästä. Ensimmäiset Irwin-hitit ovat ulkokohtaisia, joskin hauskoja satiireja. Roolihahmo alkoi kuitenkin sotkeutua todellisuuteen jo parin vuoden sisään. Tuli sellaisia hittejä kuin Hammarbergin rattijuopumustuomion innoittama Autolla Kanarian saarille. Toden teolla Irwin-hahmo ja Hammarberg-henkilö löivät kättä vuoden 1968 Reteesti vaan -biisin myötä. Siksi se tuntuukin definitiiviseltä Irwin-kappaleelta. Siitä voidaan vetää suora narratiivi sellaisiin aivan viimeisten aikojen katkeranuhmakkaisiin lauluihin kuin Elämän peluri tai Makea elämä - makeat vuodet. Parissakymmenessä vuodessa rehvakas uho vain vaihtui melankoliseksi, touhun vääjäämättömän lopputuloksen tiedostavaksi uhoksi.
Reteesti vaan aloittaa kirjallisesti ajatellen sen tarinan, joka päättyi 1990-luvun alussa auton takapenkille Vaalimaalla.
Biisi tiivistää kuvitteellisen Irwinin tarinan kahteen episodiin, sikiämiseen ja syntymään sekä laulajanuran alkuun. Nämä molemmat ovat leimallisesti sattuman satoa: olemassaolevaksi Irwin tuli, koska isä löysi hetkiseksi jostakin armaan ja koska ei puuttunut urheilumieltä.
Laulaja hänestä tuli niin ikään epätodennäköisissä olosuhteissa:
Mieheksi mä sitten pikkuhiljaa vartuin / Vahingossa kerran myös mikrofoniin tartuin / Lauloin yhden rallin, kun etsin sähkövikaa / Ääni muistutti kiljuvaa sikaa.
Tässä Vexi Salmi jo leikittelee sillä, miten epätodennäköistä Irwinin äänellä, habituksella ja laulajapersoonalla varustetun hahmon nouseminen supertähdeksi oli 60-luvun Suomessa. Irwin-mytologisoinnin alkupiste on siis tässä, ja 20 vuotta myöhemmin oltiin Rentun ruusussa. Koko saagaa leimaavia avainteemoja, jotka esiintyvät jo tässä, ovat sattuma ja kohtalo.
Reteesti vaan ja lukemattomat muut Irwin-biisit pyrkivät hahmottelemaan tarinaa, jossa täysin sattumanvaraiset syyt tekevät sattumanvaraisesta lippalakkijätkästä kansanviihdyttäjien kärkeä. Juuri tämän pystymetsäläisyyden takia hän kusee raha-asiansa, naisasiansa ja viina-asiansa, mutta vetoaa "syviin riveihin". Hän ei ole hyvä oikein missään, paitsi jo ensimmäisen albumin nimen määrittelemässä irwinismissä. Toisaalta hän ei voi itselleen mitään. Tämä on hänen kohtalonsa. Minä synnyin peluriksi / löin panokseksi koko elämän, kuten Vexi Salmi skenaarion 80-luvun lopussa tiivisti.
Irwin ja Vexi valloittivat nukkavierujen baarien ilmatilan lauluilla, jotka ovat taitavasti tehtyjä täsmäiskuja kohderyhmän sydämiin. Reteesti vaan on paraatiesimerkki: renttuileva rekilaulu, jossa on saksalaista torvihumppaa, slaavilaista mandoliinipaatosta, upeaa alku- ja loppusoinnuttelua, pieni aavistus puukkojunkkariperinteen altavastaajanroolin ja metaforisen kullinheiluttelun harmoniaa. Tämän vaiheen Irwiniä voi vielä kuunnella ahdistumatta promilleista riippumatta.
Reteesti vaan Youtubessa
Aivan alussa kyse ei kai ollut tästä. Ensimmäiset Irwin-hitit ovat ulkokohtaisia, joskin hauskoja satiireja. Roolihahmo alkoi kuitenkin sotkeutua todellisuuteen jo parin vuoden sisään. Tuli sellaisia hittejä kuin Hammarbergin rattijuopumustuomion innoittama Autolla Kanarian saarille. Toden teolla Irwin-hahmo ja Hammarberg-henkilö löivät kättä vuoden 1968 Reteesti vaan -biisin myötä. Siksi se tuntuukin definitiiviseltä Irwin-kappaleelta. Siitä voidaan vetää suora narratiivi sellaisiin aivan viimeisten aikojen katkeranuhmakkaisiin lauluihin kuin Elämän peluri tai Makea elämä - makeat vuodet. Parissakymmenessä vuodessa rehvakas uho vain vaihtui melankoliseksi, touhun vääjäämättömän lopputuloksen tiedostavaksi uhoksi.
Reteesti vaan aloittaa kirjallisesti ajatellen sen tarinan, joka päättyi 1990-luvun alussa auton takapenkille Vaalimaalla.
Biisi tiivistää kuvitteellisen Irwinin tarinan kahteen episodiin, sikiämiseen ja syntymään sekä laulajanuran alkuun. Nämä molemmat ovat leimallisesti sattuman satoa: olemassaolevaksi Irwin tuli, koska isä löysi hetkiseksi jostakin armaan ja koska ei puuttunut urheilumieltä.
Laulaja hänestä tuli niin ikään epätodennäköisissä olosuhteissa:
Mieheksi mä sitten pikkuhiljaa vartuin / Vahingossa kerran myös mikrofoniin tartuin / Lauloin yhden rallin, kun etsin sähkövikaa / Ääni muistutti kiljuvaa sikaa.
Tässä Vexi Salmi jo leikittelee sillä, miten epätodennäköistä Irwinin äänellä, habituksella ja laulajapersoonalla varustetun hahmon nouseminen supertähdeksi oli 60-luvun Suomessa. Irwin-mytologisoinnin alkupiste on siis tässä, ja 20 vuotta myöhemmin oltiin Rentun ruusussa. Koko saagaa leimaavia avainteemoja, jotka esiintyvät jo tässä, ovat sattuma ja kohtalo.
Reteesti vaan ja lukemattomat muut Irwin-biisit pyrkivät hahmottelemaan tarinaa, jossa täysin sattumanvaraiset syyt tekevät sattumanvaraisesta lippalakkijätkästä kansanviihdyttäjien kärkeä. Juuri tämän pystymetsäläisyyden takia hän kusee raha-asiansa, naisasiansa ja viina-asiansa, mutta vetoaa "syviin riveihin". Hän ei ole hyvä oikein missään, paitsi jo ensimmäisen albumin nimen määrittelemässä irwinismissä. Toisaalta hän ei voi itselleen mitään. Tämä on hänen kohtalonsa. Minä synnyin peluriksi / löin panokseksi koko elämän, kuten Vexi Salmi skenaarion 80-luvun lopussa tiivisti.
Irwin ja Vexi valloittivat nukkavierujen baarien ilmatilan lauluilla, jotka ovat taitavasti tehtyjä täsmäiskuja kohderyhmän sydämiin. Reteesti vaan on paraatiesimerkki: renttuileva rekilaulu, jossa on saksalaista torvihumppaa, slaavilaista mandoliinipaatosta, upeaa alku- ja loppusoinnuttelua, pieni aavistus puukkojunkkariperinteen altavastaajanroolin ja metaforisen kullinheiluttelun harmoniaa. Tämän vaiheen Irwiniä voi vielä kuunnella ahdistumatta promilleista riippumatta.
Reteesti vaan Youtubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)